Loppusyksystä moni taiteilija palkitaan. Eniten huomiota kerää tietenkin joulukuun alussa julkistettava kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Selvää on, että Suomen Kirjasäätiön myöntämän tunnustuksen ehdokkaaksi kohoaminen marraskuussa on kirjailijalle luonnollisesti kunnianosoitus jo itsessään. On mukavaa korjata työnsä hedelmiä. Helsingin Sanomat esitteli 30. lokakuuta oman esikoiskirjapalkintonsa – eli entisen J. H. Erkon palkinnon – kymmenen finalistia. Kuvataiteen alalla vastaavaa julkisuutta niittää Henna ja Pertti Niemistön kuvataidesäätiön jakamalla Ars Fennicalla, josta kilpailevat viisi kuvataiteilijaa ovat parhaillaan esillä Kiasmassa.
Palkinnot eivät lopu tähän. Suomessa on kirjallisuuden Runeberg-palkinto, kuvataiteen Pro Arte -palkinto, valtion taidetoimikuntien palkinnot, lukemattomat maakuntien, kuntien, taidetapahtumien, julkaisujen ja yhdistysten palkinnot. Eikä puhettakaan, että Finlandia-palkinto olisi ainoa lajissaan: Tieto-Finlandian ja Finlandia Juniorin lisäksi se on vuosien varrella poikinut ainakin Iskelmä-Finlandian, Sarjakuva-Finlandian, Radio Rock Finlandian ja Tango Finlandian. Kilpailuideologia huipentui, tietysti vain hetkeksi ja ironisessa mielessä, vuonna 2007 Mäntässä, kun kuvataideviikkojen kuraattori Jani Leinonen antoi näyttelylle nimen Suomen 25 parasta taiteilijaa.
Taidekilpailujen ja kaikkien kulttuurikisojen päämäärä on osoittaa arvostusta tekijöille ja muistaa heitä hyvästä työstä. Ne myös lisäävät taiteen tuntemusta, arvostusta ja parhaassa tapauksessa joulumyyntiä. Mutta kuka on paras? Miksi juuri tämä palkittavien joukko on valittu ehdolle? Jotta kysymyksiin pystytään vastaamaan, vaaditaan taiteen arvottamista – joskaan ei ole sanottu, ettei asiaan liittyisi myös ulkotaiteellisia yksityiskohtia. Teosten arvon määrittelyn suhteen kilpailuasetelmat ovatkin taidekritiikin erikoistapauksia: sen sijaan, että etsittäisiin sitä, mikä teoksissa on hyvää, haetaan parhaita teoksia ja taiteilijoita. Kilpailujen omalaatuinen pyrkimys on siirtyminen omakohtaisesta ja siksi aina suhteellisesta arvottamisesta absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen. Sen sijaan, että teoksia arvioitaisiin niiden omista lähtökohdista käsin, niitä ryhdytään vertaamaan keskenään, ja näin luodaan – näennäisen – yhteismitalliset standardit hyvälle taiteelle.
Normaalisti kritiikin tavoite on etsiä sitä, mikä teoksissa kiinnostaa, herättää halua tulkintaan ja mielipiteiden ilmaisuun. Kilpailut ja jonkun nostaminen voittajaksi viittaavat vääjäämättä siihen, että voittajan saavutukset yltävät muiden ylitse. Jotta kisa olisi reilu ja palkitut viimeistään kilpailuprosessissa syntyvän maineen arvoisia, ratkaisuissa luotetaan asiantuntijoiden makuun ja palkinnot perustellaan. Miten päätökset sitten tehdään, ja kuka tietää, mitä taiteessa tulee arvostaa? Juuri siksi, että esimerkiksi eri välineillä toteutetuille teoksille on vaikeaa määritellä yhteisiä kriteerejä, taidekilpailut koettelevat kritiikin rajoja. Taidetta ei palkita ajanoton, pituusmittausten, pisteytettävien ominaisuuksien tai ylipäätään määrällisten seikkojen mukaan. Tästä seuraa, että perusteet on laadittava muulta, ainakin periaatteessa laadulliselta pohjalta. Ja miten arvioida taiteen laatua?
Jotta palkintotuomarien toiminta olisi mahdollista, heidän on välttämätöntä esittää kriteerinsä tavalla, joka muuttaa subjektiivisen ja henkilökohtaisen yleiseksi ja objektiiviseksi: perusteet on esitettävä siten, että ne ikään kuin pätisivät jokaiselle, onhan kyseessä kouriintuntuva, monien mielestä virallinenkin arvio taiteilijan saavutuksista. Yleisesti ajatellen taiteessa on kuitenkin jo romantiikan ajasta lähtien todettu erityiseksi se, että pelkästään teosten piirteiden havaitseminen edellyttää tulkintaa. Vieläkin enemmän on kokijasta kiinni, miten hän analysoi teosta – mitä se voi tarkoittaa – saati se, onko kyseessä hyvä, huono, kaunis tai ruma tuotos. Taiteen totuudet ovat jotakin muuta kuin ne käsikirjoista luettavat piirteet, joiden perusteella koiria arvioidaan koiranäyttelyissä. Taiteen arviointi on monien mielestä mahdotontakin, sillä se ei milloinkaan noudata valmiita sääntöjä. Taiteen tarkastelija kaipaa kaikkeen arvottamiseen omaa arvostelukykyä. Kun taidetuomarit luovat paremmuusjärjestyksiä, äärisubjektiivinen muuttuu ääriobjektiiviseksi, nimeksi kunniakirjassa ja euromääräksi lahjakortissa.
Oma lajinsa ovat elämäntyöpalkinnot, joita ei harrasteta ainoastaan kulttuurikilpailuissa vaan myös vaikkapa urheilun ja elinkeinoelämän alalla. Havaitsen elämäntyöpalkinnoissa paradokseja. Kun on palkitsemisen aika, huomionosoitukseen yhdistyy oletus siitä, elämäntyö on suurin piirtein tehty. Jos työ taas jatkuu, niin jatkuu elämäkin. Olisiko siis kysymys huomion sijasta tuomiosta: se on (ainakin lähestulkoon) täytetty?
Palkitsemisen ja kilpailun ongelmana on se, että taiteen tekeminen viihteellistyy ja taide henkilöityy. Kilpailuasemat saattavat johtaa huomion hakuun ja jättää syyttä syrjään suuren joukon hyviä tekijöitä; muihin ei kerta kaikkiaan riitä median kiinnostus eikä palstatila. ”Taidekritiikin kriisistä” puhuneet tutkijat ovat viime aikoina ottaneet esiin kaikkia näitä asioita pohtiessaan oletusta kritiikin arvon laskusta.
Palkinnot tuovat mukanaan paljon hyvää, mutta myös herättävät kysymyksiä. Ovatko palkintoa vaille jääneet taiteilijat tasoltaan heikompia kuin onnelliset palkinnonsaajat? Karsiutuvatko oudot ja hämmentävät ilmiöt kun palkintopallille nostetaan voittaja, jonka oletetaan miellyttävän mahdollisimman monia? Joskus palkinnonsaajat voivat kokea, että palkinto sitoo heitä liiaksi sen myöntäjän arvoihin. Siksi jotkut tekijät ovat kieltäytyneet jopa huomattavista tunnustuksista – kansainvälisinä esimerkkeinä Jean-Paul Sartre Nobelin kirjallisuuspalkinnosta vuonna 1964 ja Marlon Brando parhaan miesnäyttelijän Oscar-palkinnosta vuonna 1973. Ja jos joku palkitaan työstään tarpeeksi monta kertaa, onko hän kiistatta alallaan paras? Tehdäänkö sitä parempaa taidetta, mitä suuremmilla summilla muistetaan?
Toisaalta voi todeta, että monet palkinnot ovat onnistuneet juurruttamaan itsensä osaksi kulttuurikeskustelua, ja tähän vaaditaan muutakin kuin muhkea palkintosaalis: ajatus siitä, että taide on edelleen merkityksellistä ja puhe siitä on tärkeää paremmuusjärjestyksiin katsomatta.