13.9.2010 Harri Mäcklin
Jari Jula, Paluu paratiisiin, tm-galleria 8.9.-26.9.2010
Korkeat odotukset ovat kamalia. Turhan usein sitä menee näyttelyyn odottaen jotain upeaa ja saa pettyä. Surullista tässä on se, ettei pettymys usein ole näyttelyn vika, vaan odotusten: ennakko-oletukset tappavat muuten hyvät teokset ja kieltävät aidon kohtaamisen. Voitte siis kuvitella katkeransuloiset tunteeni, kun sain käsiini kuvataiteilija Jari Julan tm-galleriassa juuri avautuneen Paluu paratiisiin -näyttelyn esittelytekstin. Jula kirjoittaa:
Paluu paratiisiinPaluu pitää sisällään ajatuksen aiemmasta paikallaolosta ja paikalta poistumisesta. Paratiisi taas viittaa täydellisen tyydytyksen paikkaan, yhdenlaiseen utopiaan. Paratiisin olemus on epämääräisesti tuttu, mutta täsmentämistä jatkuvasti pakeneva. En puhu nyt kristinuskon nimeämästä paikasta, vaikka täysin siitä irrallaankaan tätä termiä tuskin voimme kulttuurimme viitekehyksessä käyttää. Kysymys on mieluummin olotilasta kuin paikasta – tarpeettoman olotilasta.
Tarpeettoman olotila on pakotonta tyhjyyttä olematta kuitenkaan ei-mitään, pysähtyneisyyden ja pyyteettömyyden olotila, se, mitä jää, kun hiljaisuus vaimenee. Se on vapauden alkulähde, irtaantumista määrätietoisuudesta, olotila, jossa itse katoaa toisesta. Se on hetki syvempää arkea, hetkellinen täydelliseen yhteenkuuluvuuteen katoamien [sic]. Tarpeettoman olotilassa näkemisen sijalle asettuu näkyminen.
Teokset ovat kuvia mitättömyyksistä, niiden mitättömyys sisältää kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi. Ja tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkotus.
Tällainen teksti sinkoaa pienen filosofinalun korkeammille kiertoradoille. Taidetta, joka lupaa kaiken ja ei-mitään, kuvaksi maalattua eksistentiaalifenomenologiaa! Julan teksti vaikuttaa jo liian hyvältä ollakseen totta. Odotukset ovat korkealla ja kriitikkoa hieman pelottaa: lupaus paratiisista viestii jo omasta karkotuksestaan.
Niin tosiaan: mikä edes on paratiisi? Ja entä se paluu? Onko meistä jokainen joskus ollut paratiisissa ja lähtenyt sieltä pois? Eikö paratiisiin itseensä kuulu jo hyvä määrä karkotusta: eikö se ole, kuten Julakin sanoo, jotain, joka aina pakenee määrittelyjä, jotain, joka on jo toisaalla, kun luulee saavuttaneensa sen, ja jotain, jolla arvoa vain haaveena ja halun kohteena? Voiko taide ikinä saavuttaa paratiisin ja näyttää meille mitä on puhdas autuus?
Julan mukaan paratiisi näyttäisi olevan eräänlaista ykseyttä: sitä, että etäisyys minän ja toisen, haluajan ja halutun, täälläolon ja maailman välillä katoaa. Varsin järkeenkäypää. Ja mikäli tulkitsen Julaa oikein, tämä ykseyskokemus on juuri sitä, mitä me yleensä kutsumme esteettiseksi kokemukseksi. Jula näyttäisi lupaavan, että hänen teoksensa tuottavat juuri tällaisen kokemuksen ja avaavat portit paluulle paratiisiin. Aika paljon luvattu.
Sisällä tm-galleriassa on viileä tunnelma. Esillä on neljä kookasta, pääasiassa akryylimaalilla ja laastilla tehtyä maalausta, jotka odottavat pahaenteisesti sisään astuvaa kävijää. Teokset koostuvat kookkaista värikentistä, jotka liukenevat ja kietoutuvat toisiinsa, hengittävät, paisuvat ja yrittävät nielaista katsojan. Uusia yksityiskohtia kohoaa jatkuvasti esiin: epämääräisiä roiskeita, raapimisjälkiä, epätasaisuuksia ja kiiltävää pintaa. Teokset ovat elossa. Värit ovat puhtaita ja vahvoja: valkoista, mustaa, violettia, läiskiä veren- ja viininpunaista. Mieleen tulee Mark Rothkon myöhäiskauden tuotanto. Tähän asti Jula pitää lupauksensa: teokset ovat todella syviä ja silti aavemaisen kauniita.
Silti jokin vaikuttaisi olevan pielessä. Julan lupaamaa autuuden tunnetta ei tule, eikä paratiisin portti aukene. Jula sanoo, että hänen teoksensa sisältävät ”kaiken tarpeellisen tarpeettomuuteen pääsemiseksi” ja ohjeistaa, että ”tarpeettomuuden tilassa jokainen päämäärä on halkeama, paratiisista karkotus”. Teoksia ei siis ilmeisesti pitäisi yrittää tulkita, vaan antautua niiden vietäväksi: tulkinta vain sulkisi paratiisin portin. Jula kuitenkin tekee itselleen karhunpalveluksen toisaalta kertomalla liikaa mitä teoksissa pitäisi olla ja toisaalta jättämällä liikaa avoimia kysymyksiä. Miksi ensimmäisen Paluu paratiisiin –teoksen (miten omahyväinen nimi!) neljästä ruudusta joka toinen on kiiltävä ja joka toinen ei? Onko Paratiisiin paluu –teoksen musta väripinta tarkoituksella valoa heijastava – niin että katsoja näkee siinä itsensä – ja valkoinen taas heijastamatonta mattaa? Onko samassa teoksessa mustan värikentän sijoittuminen vasemmalle ja valkoisen oikealle pelkkää sommitelmaa vai kristilliseen traditioon viittaava symboli? Mitä Karkoitettu paratiisi –teoksen verenpunaisiksi maalatut kiinnitysnaulat tarkoittavat? Mitä laastin käytöllä halutaan kertoa? Missä viipyy se luvattu paratiisi?
Nähdäkseni ongelma on siinä, että Julan tekstin luettuaan maalauksia on vaikea katsoa älyllistämättä niitä ja etsimättä niistä merkitystä. Niiden väitetty mitättömyys ei olekaan niin mitätöntä. Niiden edessä on vaikea vain heittäytyä ja olla kysymättä mitään – ja juuri niin kuin Jula itsekin sanoo, jokainen avoin kysymys on jo itsessään paratiisista karkotus. Jula tavallaan tekee itse mahdottomaksi sen, mitä haluaa saavuttaa. Katsoja haluaa vastauksia, ja Hyvän ja pahan tiedon hedelmällä on katkera jälkimaku.
Galleriasta lähtee ulos varsin ristiriitaisin tuntein. On olo, että on käynyt paratiisin porteilla mutta kieltänyt itseään astumasta sisään. Ehkä juuri tässä onkin Julan teosten opetus: jokainen teko samalla pyrkii paratiisiin ja tekee sen itse mahdottomaksi.
Paratiisiin paluu