Helsinkiläinen kuvanveistäjä Pessi Manner tuotti vuosina 2006–2008 sarjan ympäristötaideteoksia, joihin saattaa törmätä sattumalta etelä-, itä- ja pohjois-Suomen syrjäseuduilla. Niin kutsuttu Uraanivapaa Suomi -sarja koostuu kuudesta peruskallioon hakatusta teoksesta, joilla Manner pyrki lisäämään kansalaisten tietoisuutta uraanikaivostoiminnan mahdollisista ympäristövaikutuksista. Esittelen tässä esseessä Mannerin uraanikriittistä kalliotaidetta ja sen ydinvoimapoliittista kontekstia sekä pohdin Mannerin taiteellisen praktiikan vaikuttavuutta. Lisäksi jaan kesäkuun 2024 alussa järjestetyn, Mannerin vuonna 2006 tekemän mutta sittemmin tuhoutuneen Joko vai -teoksen kunnostuksen ja uudelleenjulkistuksen herättämiä ajatuksia.
Uraani-Suomi
Mannerin uraanikaivostoimintaa vastustava ympäristötaide asettuu osaksi 2000-luvun ydinvoimarenessanssia ja sen liikkeelle panemaa ydinvoima- ja kaivospoliittista liikehdintää. Kun Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuoksi romahtanut luottamus ydinvoimaan virkosi 2000-luvun alussa, heräsi myös kysymys ydinreaktoreiden polttoaineena käytettävän uraanin saatavuudesta. Kotimaiset toimijat olivat kartoittaneet Suomen geologisia uraaniesiintymiä 1950-luvun puolivälistä asti, ja suomalaisen uraanin rikastamista oli kokeiltu Joensuun Paukkajanvaarassa ja Askolan Lakeakalliolla jo 1950–1960-lukujen taitteessa. Kyseiset kaivoshankkeet osoittautuivat kuitenkin malmioiden suhteellisen matalan uraanipitoisuuden vuoksi taloudellisesti kannattamattomiksi.
Uraani-into virkosi jälleen 1970-luvun öljykriisin myötä, ja samalla Suomessa koettiin myös ensimmäinen uraanikiista, kun ympäristöjärjestö Energiapoliittinen yhdistys – Vaihtoehto ydinvoimalle asettui vastustamaan Outokumpu Oy:n kaivoshanketta Kittilän Pahtavuomassa vuonna 1980.[1] Euroopan talousalueen (ETA) perustaminen vuonna 1994 puolestaan mahdollisti ensimmäistä kertaa myös ulkomaisten kaivosyhtiöiden toiminnan Suomessa, ja kun uraanin hinta alkoi nousta rajusti 2000-luvun alussa, useat ulkomaiset yhtiöt aloittivat aggressiiviset uraaninetsintätoimet eri puolilla maata.
Uraaniprospektointi oli erityisen vilkasta itäisellä ja läntisellä Uudellamaalla, Pohjois-Karjalassa ja Koillismaalla. Ulkomaisten yhtiöiden suunnittelemien ja toteuttamien uraaninetsintätoimien myötä nousi myös paikallisten asukkaiden huoli uraanikaivosten perustamisesta, minkä seurauksena kyseisille alueille muodostui uraanin etsintää ja uraanikaivostoimintaa vastustavia kansalaisliikkeitä.[2] Läntisellä Uudellamaalla toimi Uraaniton Kansanliike ja itäisellä Uudellamaalla Uraaniton.org-niminen yhdistys. Molemmat perustettiin reaktiona ranskalaisen Arevan alueelle tekemille valtaushakemuksille. Pohjois-Karjalan uraanikaivoksia vastustava kansalaisliike Uraanitieto.net syntyi niin ikään Arevan mutta myös britannialaisen Agricola Resources -yhtiön toimien vastavoimaksi. Ei uraanikultakaivosta Kuusamoon -liikkeen vaikuttimena puolestaan oli kanadalaisen Cooper Minerals -yhtiön omistaman Namura Finlandin hankkeet Koillismaalla.
Uraanin etsintää vastustavien kansalaisliikkeiden keskeisenä tavoitteena oli uraanikaivosten mahdollisia ympäristö- ja terveysvaikutuksia koskevan tiedon lisääminen ja sitä kautta alueen kansalaisten yleisen uraanikaivoskriittisyyden vahvistaminen. Sosiaalista vastustusta kasvattamalla pyrittiin vaikeuttamaan kaivosyhtiöiden toimintaa, mutta tavoitteena oli myös esimerkiksi vanhanaikaisena pidetyn kaivoslain uudistaminen poliittisen vaikuttamisen kautta.
Kansalaisjärjestöjen toiminnassa oli paikallisen tason vaikuttamisen lisäksi myös selkeästi nationalistisia piirteitä. Yksi keskeinen epäluottamuksen aihe oli, että ulkomaisilla kaivosyhtiöillä ei ole kykyä tai halua turvata suomalaisten luonto- ja maisema-arvojen säilymistä.[3] Uraanin etsinnän ja mahdollisten kaivosten pelättiin ympäristön lisäksi pilaavan myös maakuntien maineen luontomatkailukohteina, ja esimerkiksi Pohjois-Karjalassa Kolin kansallismaiseman suojeleminen nousi keskeiseksi kaivostoiminnan vastustuksen argumentiksi. Toinen kansalaisliikkeiden nationalistisia pyrkimyksiä luonnehtiva huoli liittyi suomalaiseen uraaniin suomalaisen energiantuotannon resurssina. Ydinvoimamyönteiset uraanikaivosaktivistit pelkäsivät, että suomalainen uraani päätyy polttoaineeksi ulkomaisiin ydinvoimaloihin.
Kansalaisliikkeiden vaikuttamisen tavat vaihtelivat erilaisten tiedotustilaisuuksien ja mielenosoituksien järjestämisestä pamflettien ja artikkelien julkaisemiseen, mutta myös erilaiset taiteelliset interventiot, kuten performanssit ja tukikonsertit muodostuivat tärkeiksi aktivismin keinoiksi. Ympäristötaiteesta ja etenkin Pessi Mannerin kalliotaiteesta tuli kansalaisliikkeille oleellinen taiteellisen vaikuttamisen väline, jonka jäljet ovat edelleen nähtävissä joidenkin uraanikuntien peruskalliossa.
Pessi Manner ja ympäristötaiteen vaikuttavuus
Helsinkiläissyntyinen Pessi Susikustaa Manner (29.11.1969–26.7.2015) opiskeli taidealaa Lahden käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa 1996–1997 ja Limingan taidekoulussa 2001–2002. Manner ei kuitenkaan koskaan sopeutunut taidekouluelämään, minkä takia hän siirtyi opiskelemaan kivialan ammattitutkintoa Päijänne-instituuttiin vuosina 2004–2005. Kivirakentajan ura puolestaan jäi lyhyeksi selkävaivojen vuoksi, ja Manner päätti keskittyä veistostaiteen tekemiseen. Taide- ja kivialan yhdistelmällä oli merkittävä vaikutus Mannerin taiteelliseen työskentelyyn ja erityisesti hänen uraaniaiheisten teostensa materiaali- ja aihevalintaan.
Manner päätyi uraanin etsintää ja uraanikaivostoimintaa vastustavien kansalaisliikkeiden toimintaan vietettyään yön kaivostoiminnan uhkaamalla lohjalaisella kalliolla. Herättyään Manner ihasteli maisemaa ja tajusi, mitä oli menettämässä.[4] Ei siis liene sattumaa, että Manner hakkasi ensimmäisen uraaniaiheisen teoksensa samalle paikalle Lohjan Leppäkorpeen loppukesällä 2006. Taistelu-nimen saanut aurinkoteemainen teos on länsiuusimaalaisen Uraaniton Kansanliikkeen tilaama ja sijaitsee jyrkässä kalliopinnassa alueella, jolla Areva oli suorittanut uraanitutkimuksia (60.47709, 23.76802).
Jo saman vuoden marraskuussa julkistettiin Joensuun Enossa sijaitseva Luonto vastaa (62.84087, 30.03199). Teos on pystykallioon veistetty säteilyvaaramerkki, josta tuli myös alueellisen Uraanitieto.net-kansalaisliikkeen tunnus ja Folkswagen-yhtyeen vuonna 2009 (Pilfink Records) julkaiseman Atomiveisuja-levyn kansikuva. Erityisen mielenkiintoista tapausta Mannerin tuotannossa edustaa Askolan Juornaankylässä itsenäisyyspäivän aattona 2006 julkistettu Joko vai (60.57063, 25.77267). Tämä sittemmin tuhoutunut ja pitkään kadonneeksi luultu teos esitti jätekiveä pullollaan olevaa ja kalliolta alas heitettyä Suomi-neitoa. Teos kuitenkin löytyi syksyllä 2023 ja se ennallistettiin ja uudelleenjulkistettiin yleisölle kesäkuussa 2024. Esittelen ennallistusprojektia esseen loppupuolella.
Mannerin kuudesta uraaniaiheisesta teoksesta neljä on aurinkoaiheisia. Lohjalla sijaitsevan Taistelu-teoksen lisäksi Kuusamon Naatikkavaaran huipulle juhannukseksi 2007 valmistunut Päiviö (66.11051, 28.79543), Kontiolahdella kesäkuussa 2008 julkistettu Runo (62.83825, 29.96018) ja Siuntion Pikkalassa syksyllä 2008 paljastettu Nimetön (60.10635, 24.29769) ovat kaikki ympyrästä ja auringonsäteistä koostuvia kalliohakkauksia (katso Kuva 1).
Mannerinkin taiteelle keskeinen aurinkoaihe muodostui maailmanlaajuiseksi ydinvoiman vastustuksen symboliksi jo 1970-luvun puolivälissä, kun tanskalaisen Anne Lundin suunnittelemasta hymyilevästä auringosta tuli kansainvälinen hitti.[5] Hymyilevä aurinko viestitti rauhanomaista ydinvoiman vastustusta ja korosti aurinkoenergiaa ydinvoiman korvaajana. Manner edusti samoja arvoja, mutta on epäselvää, valikoituiko aurinko hänen uraanikriittisen taiteensa keskiöön siksi, että aihe on kansainvälisesti tunnistettava. Ennen kuin Mannerista tuli suomalaisten uraanikaivostoimintaa vastustavien kansalaisliikkeiden luottotaiteilija, hän oli kaivertanut yhden aurinkoaiheisen ympäristötaideteoksen Helsingin Stansvikiin. Loma-asuntojen välisessä silokalliossa sijaitseva Aurinko (60.16595, 25.02426) on nimensä mukaisesti auringonkehrä, mutta se valmistui kesällä 2006 vastalauseena aluetta uhanneelle rakennuspaineelle, ei uraanikaivostoiminnalle. Teoksen paikanvalintaan puolestaan myötävaikutti se, että Mannerin sukulainen omisti yhden alueen lomamökeistä.
Mannerin Uraanivapaa Suomi -sarjan oli alun perin tarkoitus koostua jokaiseen uraanikaivostoiminnan uhkaamaan suomalaiseen kuntaan tehdystä kalliotaideteoksesta. Uraanin etsintä alkoi kuitenkin hiipua nopeasti vuonna 2008 alkaneen talouskriisin myötä, ja samalla myös uraanin etsintää ja uraanikaivoksia vastustavien kansalaisliikkeiden merkitys alkoi pienentyä. Suurin syy uraania etsivien yhtiöiden innokkuuden laantumiseen oli epäilemättä se, että yhtäkään taloudellisesti kannattavasti hyödynnettävää uraaniesiintymää ei löytynyt, mutta oma vaikutuksensa oli lisäksi sillä, että kansalaisliikkeiden toiminnan vaikutuksesta myös valtaushakemusten käsitteleminen tarkentui. Osaksi kansalaisliikkeiden vaikutuksesta myös suomalainen kaivoslaki uudistettiin, minkä seurauksena uraanin etsintään tarvittava lupa on vuodesta 2011 asti edellyttänyt tarkempaa ympäristövaikutusten arviointia ja esimerkiksi kunnan asukkaiden kuulemista.
Kansalaisliikkeiden kontekstissa Mannerin taiteen vaikuttavuus puolestaan liittyi ennen kaikkea siihen, että niiden saama julkisuus kasvatti kansalaisliikkeiden kannattajien määrää. Esimerkiksi Lohjan Taistelu-teoksen julkistuksen myötä Uraaniton Kansanliikkeen uraanikaivostoiminnan vastaisen adressin allekirjoittaneiden määrä moninkertaistui. Aikaisemmin 2000 nimeä keränneen listan allekirjoitti 5000 ihmistä lisää.[6]
Mihin Mannerin taiteellisen praktiikan ja materiaalivalintojen vaikuttavuus tarkemmin ottaen perustui? Olen aikaisemmin analysoinut Mannerin teosten vaikuttavuutta sekä kalliotaideperinteen että maisema-ajattelun näkökulmasta ja ehdottanut, että Mannerin taiteellinen praktiikka nojasi aina kivikaudelle asti ulottuvalle animistiselle todellisuuskäsitykselle.[7] Kivikautisen kalliotaiteen tutkimuksessa on jo jonkin aikaa ollut vallalla ajatus, että esimerkiksi pohjoisen sirkumpolaarisen kalliotaiteen tuottamisen taustalla on kivikautisen ihmisen animistinen ajattelu ja sitä kautta maiseman tärkeäksi kokeminen. Toisin sanoen on mahdollista, että kivikautinen ihminen ajatteli kivisenkin maiseman koostuvan elollisista olioista ja valitsi siksi maalausten paikat esimerkiksi kalliossa olevien antropomorfisten muotojen tai paikan kaikuominaisuuksien perusteella.[8] Paikan ja maiseman tärkeyttä puolestaan vahvistettiin vierailemalla kalliolla ja seurustelemalla sen kanssa, minkä arkeologisia jälkiä kalliomaalaukset siis tämän ajatuksen mukaan olisivat.
Mannerin ottamien valokuvien perusteella hän oli hyvin tietoinen suomalaisten kivikautisten kalliomaalausten kuvastosta ja maalauskallioiden antropomorfisista ominaisuuksista. On siis mahdollista, että Manner on työstänyt myös Uraanivapaa Suomi -sarjan teoksia samantyyppisen luonto- ja maisemasuhteen motivoimana. Mannerin taiteelliselle työskentelylle oli ominaista, että hän vietti kohteilla pitkiä aikoja ja saattoi työskennellä yötä päivää. Esimerkiksi Kuusamon Naatikkavaaralla sijaitsevan hakkauksen työstäminen kesti kuusi vuorokautta, joiden aikana Manner asui paikalla teltassa. Tällaisella eleellä Manner vahvisti teostensa yleisössä synnyttämää tunneyhteyttä kehon, kiven ja kokonaisen suojeltavan maiseman välillä. Toisin sanoen Mannerin teosten synnyttämä kehollinen kokemus vahvistaa niiden paikan ja maiseman tärkeyttä.
Joko vai
Uudelleenvierailemisen kautta tärkeäksi tekeminen motivoi myös kesäkuun alussa tapahtunutta, Mannerin vuonna 2006 valmistuneen Joko vai -teoksen ennallistusta ja uudelleenjulkistusta. Olin yrittänyt paikantaa teosta osana omia tutkimuksiani keväästä 2023 asti siinä kuitenkaan onnistumatta. Syksyllä 2023 sain yhteydenoton Eerika Korhoselta, joka entisenä askolalaisena tunsi alueen hyvin ja oli nyt onnistunut paikantamaan teoksen.
Askolan Juornaankylässä sijaitseva teos on kaiverrettu jyrkkään kalliorinteeseen. Suomen maantieteellistä muotoa noudattelevan kaiverruksen päällä on alun perin ollut irtokiviä, jotka olivat kuitenkin vuosien saatossa hävinneet. Itse kaiverrus oli sammalen peittämä. Korhosen aloitteesta teos päätettiin kunnostaa, ja tähän saatiin myös Pessin isän Juhana Mannerin suostumus sekä maanomistajan lupa.
Teoksen ennallistustoimiin ryhdyttiin perjantaina 7. kesäkuuta 2024. Kaiverruksen päältä oli poistettu sammalta jo edeltävinä viikkoina, joten työ saattoi alkaa kadonneiden kivien etsimisellä. Pienet kivet löytyivät aivan teoksen läheisyydestä paksun maakerroksen alta, kun taas suuremmat lohkareet olivat vierineet pitkälle alamäkeen ja peittyneet sammalella. Teoksen välittömästä läheisyydestä löytyi myös tulenpidon merkkejä, jotka tulkittiin alueen hankalan topografian perusteella teoksen alkuperäisenä valmistumisaikana tai julkistuspäivänä poltetun nuotion jäänteiksi.
Ympäristöstä löytyneet kivet, joista monissa oli kaiverruksen työstämisen yhteydessä syntyneitä timanttisahan jälkiä, aseteltiin kaiverruksen päälle. Tämän jälkeen kaiverruksen reunojen näkyvyyttä vahvistettiin poistamalla siihen kasvanutta jäkälää teräsharjalla. Näin alun perin vaaleampana erottuneen kaiverruksen rajat saatiin paremmin näkyviin (Kuva 2).
Ennallistettu teos julkistettiin yleisölle lauantaina 8. kesäkuuta 2024. Noin 40 ihmistä kokoontui Juornaankylän Nuorisoseuran talolle, missä järjestetty yleisötilaisuus alkoi Nuorisoseuran järjestämällä kahvihetkellä. Tilaisuudessa puhuivat Eerika Korhonen, toimittaja Timo-Erkki Heino, allekirjoittanut sekä Juhana Manner, joka päätti puheosuuden toteamalla, että isä ja poika olivat aina jakaneet sen ajatuksen, että maisemaa ei voi omistaa, ainoastaan sen osia. Puheiden jälkeen laulaja-lauluntekijä Kaisla Tuuli esitti ympäristöaiheisia laulujaan. Noin tunnin kestäneen puhe- ja esitystaideosuuden jälkeen yleisö johdatettiin Joko vai -teokselle, jonka äärellä jaettiin 2000-luvun alun uraaniaktivismiin ja Pessi Manneriin liittyviä muistoja.
Päällimmäinen tilaisuuden synnyttämä tunne oli lämmin toiveikkuus. Tunnetta vahvisti yleisöltä saatu positiivinen palaute, mutta erityisen tärkeältä tuntui Mannerin läheisten ja ystävien kiitollisuus siitä, että Mannerin taide saa jälleen ansaitsemaansa huomiota.[9] Pessi Manner pelkäsi elinaikanaan, että hänen taiteensa unohdettaisiin, mutta kuten Juhana Manner totesi tilaisuuden lopuksi, koskaan ei voi täysin ennakoida oman taiteellisen tuotannon pitkän aikavälin vaikutuksia maailmaan.
Joko vai on jälleen kerran jätetty luonnonvoimien armoille, mutta ehkä sen äärelle on syytä palata taas parinkymmenen vuoden päästä. Tällainen uudelleenvierailemis- ja muistelemisväli sopisi hyvin myös suomalaisen ydinvoima- ja uraaninetsintäinnokuuden syklisyyteen: 1950- ja 1960-lukujen taitteessa uraanista unelmoitiin Askolassa ja Paukkajanvaarassa, vuonna 1980 kiisteltiin Kittilän Pahtavuomassa, ja 2000-luvun alussa ulkomaisten yhtiöiden etsintätoimet synnyttivät laajamittaista uraaniaktivismia eri puolilla Suomea.
Vaikka kaikki suomalaiset uraanikaivoshankkeet ja uraaninetsintätoimet ovat tavalla tai toisella epäonnistuneet – eli ne eivät ole johtaneet taloudellisesti kannattavaan kaivostoimintaan – olisi harhaanjohtavaa puhua uraanivapaasta Suomesta. Uraanin etsinnän, louhinnan ja rikastamisen jäljet ovat edelleen koettavissa suomalaisessa maisemassa kairausreikinä, jätekivikasoina, rikastusjätteenä ja ympäristöään korkeampina säteilyarvoina.[10] Viimeisin luku suomalaisessa uraanisaagassa on valtion kaivosyhtiö Terrafame, joka aloitti uraanin talteenoton Sotkamon kaivoksen malmivirrasta 18. kesäkuuta 2024. Samalla Suomesta tuli ainoa uraania tuottava EU-maa. Uraani-Suomen tulevaisuus näyttää siis varsin säteilevältä.
Teksti ja kuvat: Marko M. Marila
Kirjoittaja toimii tutkijatohtorina Linköpingin yliopistossa Ruotsissa. Tämän esseen taustatutkimus, kenttätyöt ja kirjoitustyö tehtiin osana Vetenskapsrådetin rahoittamia Nuclear Natures ja NuSPACES -projekteja (2020-00623; 2020-06548).
Kirjallisuus
Buns, Melania Antonia. 2017. Marching activists: Transnational lessons for Danish anti-nuclear protest. Arcadia 18. https://doi.org/10.5282/rcc/7918
ESS. 2006. Askolaan nousi taidetta uraanikaivoksia vastaan. Etelä-Suomen Sanomat, 7. joulukuuta 2006.
EVY. 1981. Uraani ja ympäristö. Uraaninlouhinnan vaarat ja vaihtoehdot Lapissa. Helsinki: Energiapoliittinen yhdistys – Vaihtoehto ydinvoimalle.
Herva, Vesa-Pekka & Antti Lahelma. 2020. Northern Archaeology and Cosmology: A Relational View. Lontoo: Routledge. https://doi.org/10.4324/9780429433948
Jartti, Tuija. 2022. Pelkkää kiveä? Uraanikaivostoiminnan kannatuksen ja vastustuksen sosiodemografinen ja moraalitaloudellinen määräytyminen Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Lapissa. JYU Dissertations 510. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Kärki, Vesa. 2009. Taidetta valtavirran varrelta. Kaleva, 6. kesäkuuta 2009.
Laurila, Mika. 2024. Miksi ihmeessä Juornaankylän kallioon on kaiverrettu väärin päin oleva Suomen kartta? Uusimaa, 5. kesäkuuta 2024.
Litmanen, Tapio. 2008. Uraanikaivoksien vastustaminen. Paikallistason nimbyilyä vai transnationaalia liikehdintää geopolitiikkaan ja globalisoituneen talouden muutoksiin. Teoksessa Ei meidän pihallemme! Paikalliset kiistat tilasta, toim. Timo Kopomaa, Lasse Peltonen & Tapio Litmanen, 123–152. Helsinki: Gaudeamus.
Lusa, Merja, Jenna Knuutinen, Marcus Lindgren, Juhani Virkanen & Malin Bomberg. 2019. Microbial communities in a former pilot-scale uranium mine in eastern Finland: Association with radium immobilization. Science of The Total Environment 686(10), 619–640. https://doi.org/10.1016/j.scitotenv.2019.05.432
Marila, Marko. 2024a (painossa). Rocky legacies of Finnish anti-uranium mining social movements: The rock art of Pessi Manner. Lähihistoria 3(2).
Marila, Marko. 2024b (painossa). Suomalaisen ydinvoimavastaisuuden perintöarkeologiaa. Muinaistutkija 2.
Rainio, Riita, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen. 2018. Acoustic measurements and digital image processing suggest a link between sound rituals and sacred sites in northern Finland. Journal of Archaeological Method and Theory 25(2), 453–474. https://doi.org/10.1007/s10816-017-9343-1
Viitteet
[1] EVY 1981.
[2] Litmanen 2008.
[3] Jartti 2022, 190.
[4] ESS 2006.
[5] Buns 2017.
[6] Kärki 2009.
[7] Marila 2024a; 2024b.
[8] Rainio et al. 2018; Herva & Lahelma 2020.
[9] Katso myös Laurila 2024.
[10] Esim. Lusa et al. 2019.