Pengerkatu 7 Työhuone, osoitteessa Pengerkatu 7, Helsinki. Tässä tekstissä käsitellyt teokset ovat Vincent Roumagnacin Data Ocean Theatre: Tragedy & Goddexxes, I Prologos (2021) sekä Simo Kellokummun ja Tuukka Perhoniemen yhteistyössä Thomas Westphalin ja Outi Conditin kanssa tekemä kosmosomsok (2022).
Huone on lähes tyhjä, kun astun sisään. Riisun kengät ja jään yksin kahdenkymmenen neliömetrin kokoiseen tilaan, jonka lattialle on levitetty purjemaisia, pinnanmuodoilla kuvioituja kankaita. Lattianrajassa liikkuu tekstitystä, toinen toistaan seuraavia puoliksi tunnistamattomia nimiä, litania.
Vietän huoneessa kolmekymmentä minuuttia, joiden aikana nimet jatkavat virtaamistaan seinällä lattianrajassa. Odotan inhimillistä väliintuloa, Jumalaa ihmisestä, mutta mitään ei tapahdu, aavistan sen jo valmiiksi. Juuri tuo mitään on merkitsevää: esitys on esitys, vaikka sen keskiössä ei olisi ihmisen läsnäoloa, vain tuon ihmiskeskeisen kosmologian jälkeensä jättämä painanne, jonkinlainen alipaineen tuntu siinä missä esiintyjän piti sijaita.
Vincent Roumagnacin Data Ocean Theatre on taiteellinen tutkimus, joka nimeään myöten ottaa kontekstikseen teatterin, vaikka esityssarjan Tragedy & Goddexxes osa I Prologos muistuttaa näyttämöllepanoltaan näyttelytilaan sijoitettua installaatiota. Ranskan Baskimaasta kotoisin oleva Roumagnac, joka on ennen tutkimuksen piiriin astumistaan kouluttautunut näyttelijäksi ja teatteriohjaajaksi, tekee esityksiä postantroposentrisessä olosuhteessa, jossa olennaista on näyttämön ilmastonkaltainen atmosfääri, näyttämö erilaisten toimijuuksien tilana.
Teossarjan prologissa tuo tila on Pengerkatu 7 Työhuoneen pieni kamari, jossa painettujen kankaiden materiaalisuus yhdistyy kielen materiaalisuuteen, generoitujen nimien edustamiin spekulatiivisiin merenjumaluuksiin: “N’udos, Goddex of the Seas/ Thenir, Goddex of the Oceans/ Guœtl, Goddex of the Oceans/ Qandessa, Goddex of the Seas/ Simphiné, Goddex of the Seas/ Cenor-Råq-Atlav-Schtu, Goddex of the Oceans”. Vietän aikaa sukkasillani teoksen keskellä, tuijotan pientä tekstitystä ja ajattelen elämääni, sen hitaasti laskostuvaa katastrofiluonnetta, joka vuoroin paljastuu ja vuoroin kätkeytyy kuin aaltojen keskellä erottuva kinahmi, joka näkyy selvästi vain aallon vetäytyessä. Heti kun lakkaan odottamasta esiintyjän astumista esiin, alan tuntea rentoutta lihaksissa. Ikään kuin vasta kun kukaan ei ole näkemässä, voisin todella katsoa teosta ilman että näen siinä mitään, vielä.
Työtilan potentiaali
Ovella Roumagnac kertoo minulle, että Pengerkatu 7 Työhuone on hänen ja koreografi, taiteilija-tutkija Simo Kellokummun yhteinen projekti. Sen lähtökohtana on ollut luoda oma tila kaksikon yhdessä ja erikseen tekemille esityksille sekä myös muille taiteilijoille ja työryhmille.
Työhuone on toiminut entisen kauneushoitolan tiloissa vuodesta 2020 lähtien. Vastapäätä katua pengerryksen toisella puolella on kollektiivitila Lymy, Pengerkatu 11:sta taas sijaitsee vasta-avautunut Kalliosali. Yhdessä Harjun puolella sijaitsevan Outo olon, Sörnäisten Maa-tilan ja muiden lähialueiden pienten projektitilojen kanssa Pengerkatu 7 Työhuone muodostaa taidetilojen verkoston, joka kätkeytyy osaksi kaupunkitilan kerrostunutta topografiaa yhtenä aluskasvillisuuden muodoista.
“Työhuoneen kaltaisuudesta on muodostunut visuaalinen symboli keskeneräisyydelle ja vuorovaikutteisuudelle nykytaiteessa”, Silja Rantanen kirjoittaa nykytaiteen muotoja koskevassa väitöstutkimuksessaan. Hän taustoittaa huomioitaan kuvaamalla kuvataiteilija Constantin Brancusin (1876–1954) suhdetta työhuoneeseensa Pariisissa. Brancusille työhuone oli tila sekä teosten työstämiseen että niiden esittämiseen. Työvälineet, tilan sisustus ja edelliset teokset olivat jatkuvasti näkyvillä. Tämä on nähtävissä myös Brancusin työhuonetta esittävissä valokuvissa, joissa erottuvat keskeneräisten töiden paljous, työvälineet odottamassa tekijää, kerrostumat ja materiaalit.
Pengerkatu 7 Työhuone sen sijaan on joka kerta siellä vieraillessani kuin tyhjäksi pyyhitty. Sen muuntautuva luonne vaihtuvien teosten näyttämönä tuntuu kommentoivan kuvataiteen ja esitystaiteen perinteiden yhteenlankeamista. Taideteos on lakannut olemasta vain taide-esine ja esityksestä on tullut katsomisen kehys mitä erilaisimmille ilmiöille. Tämä ei kuitenkaan Rantasen mukaan tarkoita siirtymistä kuvakielen tuolle puolen.
“Nykytaiteen teos voi olla teko, jonka tapahtumapaikka korvaa työhuoneen, mutta edelleenkin tila lavastetaan jollakin tavalla näkyviin”, Rantanen kirjoittaa.
Työhuone muodostaa esteettisen arkkityypin, jota esimerkiksi relationaalisen estetiikan innoittamat museoiden yleisökokeilut hyödyntävät työpajojen ja muiden yleisön osallistamisen tapojen muodossa. Työhuoneen ovet on avattu, samalla kun tilan seinät ovat avartuneet ja katto kadonnut kokonaan. Taiteellisesta toiminnasta on tämän myötä tullut yhä näkyvämmin sosiaalisten tilanteiden tuottamista ja kuratoimista, identiteettityötä ja oman tekemisen tekijyydellistämistä.
Muutos ei ole kuitenkaan niin totaalinen kuin sitä koskevasta puheesta voisi välillä päätellä. Objektimuotoisten teosten valmistus ja tarve fyysisille tiloille ei ole hävinnyt mihinkään. Vaikka varsinaista kysyntää teoksille ei olisi, ainakaan vaatimus maksaa työtilasta markkinahintaista vuokraa ei ole lakannut.
Kuten kaikessa lisäarvon tuotannossa, myös taiteessa uusintamisen kustannukset on ulkoistettu tuottajalle. Uudet työssä menestymistä koskevat vaatimukset ovat kasautuneet aiempien päälle, samalla kun eilisen vastarinnan keinoista on tullut tämän päivän joustavaa hallintaa. Tämä näkyy tendenssimäisellä tavalla taidekoulujen uudisrakennusten arkkitehtuurissa, joka suosii avoimia epätiloja ja kustannustehokasta muunneltavuutta kiinteiden työpisteiden sijaan.
Vastuu oman tilan järjestämisestä on siirtynyt instituutioilta opiskelijoille ja työntekijöille itselleen. Samalla työhuoneesta on tullut uudella tavalla poliittinen kysymys. Pelkkä mahdollisuus sulkea ovi perässä ja keskittyä käsillä olevaan tuntuu toimivan tapana kieltäytyä nykyelämää luonnehtivasta jatkuvasta nähdyksi tulemisesta ja yleistetystä kommunikaation vaatimuksesta. Itsekseen työhuoneella ajantajun täysin menettäneenä työskentelevä ihminen muodostaa tukkeen aikaan, varaa itselleen oman tilan jota kukaan muu ei voi hyödyntää. Hieman samaan tapaan kuin yksinäinen istumamielenosoitus joka pysäyttää pääkadun liikenteen, työhuoneen oven sulkeminen pysäyttää hetkeksi virtauksen, joka luonnehtii paitsi avokonttoreita, myös yksilön subjektiivisuutta yhteiskunnan sosiaalisessa tehtaassa.
Työhuoneen ajatus tarjoaakin tavan ajatella työn muotojen läpikäymiä muutoksia ja siihen liittyvien konfliktien luonnetta. Taiteilijan työn siirtyminen työhuoneelta ympäröivään yhteiskuntaan tekee kaupunkitilasta itsestään työhuoneen kaltaisen tilan, jossa “välitilat, sisustus ja työvälineet ovat osa näkökenttää ja sukua veistosten muodoille” Rantasen luonnehdinnan mukaisesti. Kollektiivit, yhteisöt, väliaikaiset yhteenliittymät ja tapahtumat ovat osa sosiaalisen työhuoneen kompostinkaltaista prosessia, jossa aines hajoaa ja muodostaa uusia konstellaatioita. Väliaikaisuutta, fluidiutta ja keskeneräisyyttä korostava prosessiestetiikan henki ei ole kaukana tehtaan nykykapitalismin paradigmaattisena muotona korvanneesta yrityksestä, joka Deleuzen luonnehdinnan mukaan muistuttaa sielua, kaasua.
Kosmosomsok, eli yksinolosta
Muuntautuvuus on läsnä myös Pengerkatu 7 Työhuoneen toiminnassa, sillä tila muuntautuu eri viikonpäivinä taidetilaksi ja hierojan vastaanotoksi. Varauskalenterissa voi valita maksuttoman “Taiteen” ja maksullisen “Hieronnan”, minkä lisäksi tilassa järjestetään maksullisia ikebana-työpajoja.
Varaan ajan Simo Kellokummun ja filosofi Tuukka Perhoniemen yhteistyössä kuvataiteilija Thomas Westphalin ja näyttelijä ja taiteilija-tutkija Outi Conditin kanssa tekemään kosmosomsok-esitykseen. Aika on henkilökohtainen, vain yhdelle hengelle kerrallaan. Sen kesto on kolmekymmentä minuuttia: lähes kuin terapiassa, mutta ilman jälkikäteen lähetettyä laskua. Ajan varaamisen mutkattomuus tekee esityksestä hoidoista ja hyvinvointipalveluista muistuttavan käynnin, jolla on oma dramaturgiansa. Tässä tapauksessa käynnin dramaturgiaa ei kuitenkaan kehystä maksutapahtuman välttämättömyys: merkitys ja arvo on määritettävä kokemukselle itse, sillä mikään valmis mittari ei sitä määritä.
Kun saavun esitykseen, Simo Kellokumpu ojentaa minulle mp3-soittimen, johon kytken omat kuulokkeeni. Saan valita ikkunalla lepäävistä objekteista yhden, joka on käteenistuva, käsikranaatin näköiseksi hiottu kappale kiveä.
Seuraavat puoli tuntia istun, kävelen ja makailen eri asennoissa Pengerkatu 7 Työhuoneen kuluneella sinisellä kokolattiamatolla. Kivi laskettuna viereeni, puristuneena kämmenen sisään tai laskettuna rinnan päälle. Kuulokkeissa soi Outi Conditin kertojanääni. Se maalaa eteeni näkymän maailmankaikkeuden historiasta, joka on läsnä kaikkialla näkemissäni esineissä, pinnoissa, niille katonrajasta laskeutuvassa valossa.
Kuuntelen ohjeita ja annan katseeni vaellella ympäriinsä. Keskityn äänen ohjaamana silmänräpäyksiin, nopeisiin ja lyhyisiin – vaikka mitä muuta “räpäykset” määritelmällisesti ovat, elleivät sitten huomaamattoman nopeita poissaolon hetkiä optisten tapahtumien jatkumossa? Jos räpäys pitkittyy, siitä tulee pimeyttä, valossa kelluvasta maailmasta jumalallinen leikkaus valkoiseen, kuten Maria Matinmikko kirjoittaa teoksessaan Valkoinen (2010).
Seinien sisällä kohisevat vanhat vesiputket. Puhujan ääni kehottaa katselemaan maata jalkojen juuressa, varomaan kiviä ja kuoppia ja seuraamaan muita yhtä aikaa tekstiä kuuntelevia – joita ei ole. Ainakaan heitä ei voi havaita. Ilman toisten liikkeitä silmäkulmassa täytyy heidän läsnäolonsa vain kuvitella.
kosmomsomok on suunniteltu alunperin ulkona tehdyksi kollektiiviseksi kävelyretkeksi. Pengerkatu 7 Työhuoneella teos muuttuu kulkijan havaintoa virittävästä scoresta kuvitteellista kävelyretkeä sanoittavaksi kuunnelmaksi. Kollektiivisesta vaeltelusta tulee tilaan installoitu rekonstruktio mahdollisesta matkasta, jonka voisin tehdä, jos en olisi yksin neljän seinän sisällä omien mielikuvieni seurassa.
Hyvä on. Ehkä toisten ihmisten levottomuutta herättävä poissaolo on kutsu jonkinlaiseen säästö- tai puolivalvetilaan, jossa voin etsiytyä väliaikaisesti toiseen asentoon banaalien ja arkisten ajatusteni muodostamassa kohdussa. Kuten Roumagnacin teoksessa, Kellokummun, Perhoniemen, Westphalin ja Conditin teoksen kohdalla huomion kohteeksi asettuvien elementtien vähäisyys tekee sisäisestä tilastani yhtäaikaa turtuneen ja levollisen.
Ohjeteksti kehottaa katsomaan ensin taivaan keskikohtaa, sitten sen reunoja ja kysyy, tapahtuuko niiden välillä liikettä. Katseeni osuu kattolamppuun, seuraa johtoa pitkin katonrajaa ja pysähtyy lopulta näyteikkunan tilitoimistoa muistuttaviin säleverhoihin.
Verhojen taakse kätkeytyy näkymätön maailma. Kosmosomsokissa tunnen olevani vierailulla kappelissa. Olen astunut kadulta kahdenkymmenen neliön kokoiseen heterotooppiseen mikrokosmokseen, jonka leikkaa irti kadulla kävelevien elämästä huokoinen, sisäänpäin painuva mutta kimmoinen ilmakehä. Katsojuuden lähtökohtainen osittaisuus, hiuksenhieno jakautumiseni kokemuksessa paljastuu nyt havainnoitavakseni – olen yhtä aikaa esityksen sisällä ja sen ulkopuolella, muodonmuutoksen kohteena ja kuitenkin rannalla. Toisten ruumiiden kaltaistava mimeettisyys ei kannattele minua, mutta ei myöskään suitse.
Kun laitan kengät eteisessä takaisin jalkaani ja suljen oven perässäni, kokemus sulkeutuu itseyteensä, eikä mistään näyteikkunassa voi päätellä, mitä sisällä tapahtuu: murha, tilinpitoa, tukahtunut huokaus tyynyyn, nivelen rusahdus tai keskittynyt silmänräpäys keskellä maailmankaikkeuden yhä kiihtyvää entropiaa.
Lopuksi: Esitys ilman esiintyjää
Pitkäksi venyneen pandemiakapitalismin ajassa toisten ruumiisiin kohdistuvasta kauhusta on tullut arkinen kohtaamisen asetus. Hieronnan maksullisuus näyttäytyy tästä näkökulmasta hintana, joka kosketukseen liittyvästä riskistä on maksettava.
Tähän tuntuu viittaavan myös esiintyjän ruumiin poissaolo Pengerkatu 7 Työhuoneella näkemissäni esityksissä. Molemmissa kosketus virittyy epäsuorasti äänen ja esineiden tilallisen asettelun välityksellä. Tuntuu kuin pandemiaa olisi jatkunut jo joitakin vuosisatoja, ja näyttämötaiteista olisi kehittynyt Pengerkatu 7 Työhuoneen kaltaisissa enklaaveissa entiseen enää välillisesti viittaava taidemuoto, jonka keskiössä on esiintyjän sijaan katsojan oma ruumis.
Mutta eikö esityksissä ole aina ollut kyse katsojan ruumiillisesta kokemuksesta? Sana teatteri, kreikan theatron viittaa tunnetusti katsomiseen. Vaikka katsojan huomio kiinnittyy katseen kohteeseen, esiintyjän läsnäoloa voi silti pitää vain eräänlaisena verukkeena katsomisen tapahtumalle, joka muotoilee katsojan subjektiivisuutta ja aisteja.
Tästä lähtökohdasta käsin ajatus katsojan osallistamisesta on oksymoron, sillä katsoja muodostaa jo esityksen olennaisimman osan, jota ilman esitystä ei olisi. Pengerkatu 7 Työhuoneella näkemäni esitykset havainnollistavat tätä, sillä niissä esiintyjän ruumis ei tarjoa pintaa, johon katsojana voisi projisoida oman toimijuutensa, luovuutensa ja aloitteellisuutensa. Katsojuus muuntuu kokijuudeksi, jolla ei ole valmiiksi asetettua katselusuuntaa tai kiintopistettä itsensä ulkopuolella. Oma itse laajenee esityksessä välittäjäaineeksi, jonka kautta luodata tilaa ympärillä ja tulla tietoiseksi roolistaan sekä esityksen esiintyjänä että katsojana, joskin näiden kahden asennon välillä on vain nyökkäyksen kaltainen, viritystilan vaihtumisesta muistuttava kynnys.
Kokijalle avautuva tyhjyys ei ole helppo tai erityisen miellyttävä tila asettua. Ilman mukana tuotuja rakennusaineita ja henkisiä tekniikoita kokemus voi jäädä kursoriseksi, pelkäksi alaviitteeksi ilman tekstiä. Sellaiselle katsojalle, jolle kaksi vuotta jatkunut sulkutila on toiminut tervetulleena lupana viimein kieltäytyä osallistumasta teatterin uuvuttaviin rituaaleihin, esitys ilman esiintyjää tarjoaa mahdollisuuden esityskokemukseen ilman draamanäyttämön kiusallisia peilileikkejä ja spektaakkelin ilmapiiriä.
Esitystaiteen erilaisissa kokeiluissa on viime vuosina korostunut hoivan, harjoitemaisuuden ja kokemuksellisuuden ulottuvuus. Tämä muuttaa esityksentekijän roolin järjestäjän, hostin ja seremoniamestarin kaltaiseksi. Paitsi että katsojan sisäiseen kokemukseen luottaminen vaatii tekijöiltä erilaisten katsojien ja kehojen entistä herkempää huomioimista, se siirtää painetta pois lopputuotteen näyttävyyteen liittyvistä tuotantoarvoista.
Kiinnostavaksi jatkokysymykseksi jää, millä tavalla katsojan nouseminen pääosaan heijastelee – tai ennakoi – uusliberaalin kapitalismin tämänhetkistä kehittymistä entistä sisäistyneemmäksi hallinnan muodoksi, neuroliberalismiksi, jossa olennaisia ovat ihmisen omaa toimijuutta hienovaraisesti muokkaavat tuuppaukset, valinnanvapauden korostaminen ja kyky optimoida omia kokemuksia kuin sijoituksia. Olennaisinta kokijan kannalta ei ole vertaisryhmälle näyttäytyminen teatterikatsomossa, vaan kohtutankkia muistuttava mielenrauha merkkinä siitä, että on saavuttanut jo elämässä kaiken saavuttamisen arvoisen.
Käsiin hajoavan maailman keskellä mielenrauha ei ole kaukana solipsismista. Ehkä siksi on tärkeää muistaa, ettei kokemus ole koskaan subjektin oma, että valinnanvara koskee vain pientä osaa siitä mikä muodostaa kokemuksen esi- ja yliyksilöllisen perustan. Esiintyjän ja katsojan ruumiit saavat merkityksensä ehkä lopulta juuri siinä, miten ne avaavat näkymän esityksen omaan ruumiiseen: sen ihmishahmoa pakenevaan kosmisuuteen, jonka tähtipölystä kaikki kokemani on lähtöisin.
Teksti: Klaus Maunuksela
26.5.–11.6.2022 Pengerkatu 7 Työhuoneella on nähtävissä Dylan Ray Arnoldin näyttely Deer ears, a bit. Tietoa Pengerkatu 7 Työhuoneen tulevista tapahtumista ja näyttelyistä: https://kellokumpuroumagnac.com
Lähteet
Deleuze, Gilles. Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin. Kääntänyt Jussi Vähämäki. Megafoni. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=184
Matinmikko, Maria: Valkoinen. Ntamo 2010, s. 21.
Rantanen, Silja: Ulos sulkeista: nykytaiteen teosmuotojen tulkintaa. Taideyliopiston Kuvataideakatemia 2014, ss. 163-176.