13.8.2010 Marko Gylén
Pilvari Pirtola: The Black Flag Hoisted, maalauksia
tm•galleria, 28.7 – 15.8.10
Pilvari Pirtola, Man in the chaos
Politiikan seinämät oksentavat palanutta vertaan. Öljyn löyhkä täyttää ihmissuhteiden ruudut. Todellisuus paiskaa pimeän värin päin näköä. Tänään kukaan ei ole kotona.
Pilvari Pirtolan maalausten näyttely täyttää tm-gallerian seinät ja toimii yhtä lailla tilateoksena. Sen mustat lonkerot synkentävät silmät, pusertuvat katsojan tilaan.
Puolitoista sataa maalausta muodostavat tulvan pyörteisine syövereineen ja tummine nieluineen. Niiden ukkosmyrsky sataa seinää pitkin. Pirtola on kuitenkin ripustanut ja ryhmitellyt ne taiten, ja ne muodostavat melkeinpä sarjakuvan tai hieroglyfian. Haamut ovat kirjoittaneet kuviin huutojaan, mutta kuvien sarja on itsekin tinkimättömän vahvaa, pilkuntarkkaa kirjoitusta, tuhon diskurssien ilmituloa. Se rytmittää katsojan ruumiillisen liikkumatilan.
Kuvat, niiden ruudukko, niissä esiintyvät hahmot ja lauseet ohjaavat katsojan liikkeitä kuin egyptiläisen haudan vartijajumalat. Tuhon temppeli ja hautaholvi on tapetoitu tapettujen värien valumilla. Luolamaalausten kämmenkuvat raapivat arpia kaasukammioiden seinään. Platonin luolan varjot kasvavat, sammuttavat tulen ja ulospääsyn. Sinulla ei ole sellaista ropoa, jolla maksaa itsesi ulos.
Kädessä olevan teosluettelon loitsut, kuvissa mylvivät tekstit ja kaupungin skyline linjaavat lain, kirjoittavat säädöksen siitä, miten epäelämän tulee liikkua ja tapahtua. Kirjoituksessa on oma liikelakinsa, vasemmalta oikealle kenties, mutta myös roiskaisuna ja varoituksena. Kuvat ja kirjoitukset avaavat yhteisen liikkumatilan, kiertyvät ammoiseen yhteiseen alkuperäänsä, ja levittyvät auki pakonomaisten nykäysten kuvarunohuoneena.
Fenomenologisen näkemyksen mukaan kuva toimii juuri niin, että ruumiillinen katse uppoutuu liikuskelemaan tilassa, jonka kuva avaa tavalla tai toisella. Pirtolan kuvissa tämä tulee esiin negaationa. Katse tarttuu kuvan pinnan tervaiseen asfalttiin. Liikkeelle ei pääse. Silmät syttyvät ja palavat hetkessä loppuun. Kuvaan ei uppoa, vaan se uppoaa katsojaan ja vääntyy veistämässään haavassa. Katsoja on gallerian keskellä piirtojen piirittämänä. Niiden tuijotus porautuu ihoon, lihaan ja luihin. Vammasta pulppuaa maalia, joka värjää todellisuuden sen väriseksi, jota se kätketysti jo oli.
Näyttää pettävän helpolta roiskia kankaalle maailman tuskaa muutamin värein. Maalin tahmeus, juoksevuus ja väline, jolla sitä levitetään on kuitenkin hallittava hyvin, jotta katse tunnistaa yhtäällä kuivan syden ja noen, toisaalla öljytahran, ja kykenee erottamaan hurmeen vainovalkeasta.
Pilvari Pirtola, The Last plant
Heideggeria mukaillen voi sanoa, että kuvan tosiasiallisuus ja olemassaolo sysää minut hereille painajaiseen. Teos toimii näin. Sen paljaus ja materiaalisuus änkeää iholle, on totta ja vaatii etiikkaa, mieltä, kohtaamista ja tulkintaa, vastausta sille, miten pitäisi toimia. Kuluttavan tulen kulutuskulttuuri ei kuitenkaan anna positiivisia vaihtoehtoja. Vimmaisesti ujeltava viima liukuu hyiseksi taustakohinaksi, kattoon ropisevien rakeiden rakenteeksi. Vastaanottimessa on kohtalokas vika.
Kun tašismista tulee tällä tavoin sodankäynnin taktiikkaa, voisi toki puhua ekspressionismin perinnöstä. Voisi puhua eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja anarkismista. Voisi jopa sanoa, että tätä on nähty ennenkin. Nimilaput ja lokeroinnit ovat kuitenkin turhia ja vain keinotekoista etäisyyden ottoa teosten tempaavuudesta. Todellisuus ei ole vain ruma, vaan häpeällinen, hiilijalanjäljessä rypevä. Vastuullisuus maailmasta ja yhteisöstä on ripustettu seinälle kaikkien nähtäväksi.