10.2.2008 Salla Tiainen
Arvio Mika Oravan ääni-installaatiosta Who am I?
Kuvataideakatemian gallerian kevään 2007 lopputyönäyttelyyn astuessaan ei voinut olla kiinnittämättä huomiota eläimelliseen mölinään, joka kohosi välillä hysteeriseen nauruun ja kiihkeään voihkintaan, välillä vaimeni huohotukseen. Herää kysymys: millainenkohan video ääniraitaan liittyy? Mustan verhon läpi astuttuani kohtaan kuitenkin yllätyksen: tila oli tyhjä. Täysin pimeän huoneen keskellä paloi vain yksi kynttilä, joka ei juuri valaissut. Ahdistuin pimeän täyttävistä äänistä ja poistuin huoneesta nopeasti. Palasin kuitenkin tilaan vielä kahdesti ja yritin kiertää kynttilän – tuloksetta. Pimeässä jokainen askel on askel tuntemattomaan.
Kyseessä on Kuvataideakatemian tila-aika-osastolta, ja jo aiemmin Sibelius-akatemiasta, valmistuneen Mika Oravan ääni-installaatio Who Am I? (2007). Mikä teoksessa saa reagoimaan näin voimakkaasti? Miksi se heittää minut ulos, mutta vetää yhä uudelleen takaisin? Miksi pelon ja ahdistuksen tunteet tuottavat nautintoa? Olenko ihan terve?
Kauhun tunnetta pohtinut Noël Carroll erottaa toisistaan luonnollisen kauhun ja artefaktien objektien tuottaman taidekauhun. Luonnollisella kauhulla Carroll tarkoittaa tunnereaktiota, jonka aiheuttaa todellisten asioiden uhka, kuten luonnonkatastrofin tai terrorismin uhka. Taidekauhu eroaa tästä siinä, että tiedostamme kauhun aiheuttajan olevan vaaraton, esimerkiksi elokuva. Mutta miksi jokin, jonka tiedämme vaarattomaksi, aiheuttaa kauhua? Carrollin mukaan taidekauhussa tunnemme kauhua ajatuksen vuoksi. Tiedostamme, että kauhua tuottavat tapahtumat eivät ole totta, mutta pystymme kuvittelemaan, että ne voisivat olla olemassa ja olisivat silloin kauhistuttavia ja siten myös tunnemme kauhua. Kyseessä ei ole tietoinen ajattelutapahtuma, vaan ajatussisältö, joka mahdollistaa aidon tunnereaktion synnyn.
Carroll asettaa kauhua tuottavan olennon ehdoksi, että sitä on pidettävä sekä uhkaavana että saastaisena. Antropologi Mary Douglas on klassikkoteoksessaan Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi (1966) esittänyt, että epäpuhtaina pidetään eläimiä, olioita ja asioita, jotka eivät sovi kategorioihin, joilla järjestämme maailmaamme ja teemme siitä ymmärrettävää. Kaavoja rikkoessaan hirviöt ovat myös tiedollisesti uhkaavia, koska ne kyseenalaistavat arkitiedon ja käsitteellisen maailmamme pysyvyyden.
Oravan teoksessa ei ole hirviötä, mutta ääntelyä voi pitää kategoriarikkomuksena: Hetkittäin ei voi olla varma, onko äänet tuottanut olio ihminen vai eläin. Lisäksi ääntä on käsitelty niin, ettei se vastaa arkikokemustamme.
Ainakin osa kategoriarikkomusten tuottamasta levottomuudesta johtuu uskoakseni siitä, että vakiintuneisiin käsityksiin sopimattomat olennot ovat tuntemattomia. Tuntemattoman pelkoon liittyy myös Sigmund Freudin käsite unheimlich, joka useimmiten suomennetaan kauheaksi. Käännöksessä katoaa kuitenkin sanaan sisältyvä tutun ja tuntemattoman ristiriita. Heim tarkoittaa kotia tai asuinpaikkaa ja heimlich kodikasta. Etuliite un- taas lisää sanaan kielteisen muodon. Siten kyse on Harri Kalhaa lainatakseni ”tutussa piilevästä vieraudesta, vieraaseen kätkeytyvästä tutusta.” Kuten inhimillisen ja eläimellisen ääntelyn sekamelskasta.
Sanan heimlich yleisin suomennos on kuitenkin salainen, mikä tuo käsitteeseen vielä oman vivahteensa. Oravan teoksessa tärkeintä onkin kaikki se, mitä siinä ei ole, mikä pysyy salassa. Käytännössähän teoksessa ei näytetä mitään, näköaisti suorastaan suljetaan pois, mikä taidenäyttelyssä on melko yllättävää. Äänen aiheuttaja pysyy tuntemattomana, samoin itse tila. Se, mitä ei näytetä, onkin usein pelottavampaa kuin konkreettinen: Tuntemattomaan jokainen voi heijastaa henkilökohtaiset pelkonsa ja tuntemuksensa. Abstraktiksi jäävän voi mieltää käsittämättömän kauheaksi toisin kuin minkään konkreettisesti esitetyn.
Teoksen nimi Who Am I? ohjaa tulkintaa ihmisyyden ja identiteetin pohdintaan. Pimeän ja tuntemattoman voi tulkita tiedostamattomaksi. Ääntelyn eläimellisyys ja hulluus (ja toisaalta tulkinnassani mukaan tullut Freud) taas johdattavat toisaalta kohti viettimaailmaa ja tukahdutettuja haluja, toisaalta järkkyvän mielen aiheuttamaa levottomuutta.
Vetääkö teos siis puoleensa, koska sen avulla voin käsitellä tukahdutettuja halujani vai nautinko vain turvallisesta taidekauhun tunteesta? Niin tai näin, mutta jos taideteoksen vaikuttavuutta arvioidaan sen aiheuttaman tunnekokemuksen voimakkuuden perusteella, on Who Am I? yksi parhaita koskaan näkemiäni taideteoksia. Toisaalta, adrenaliinin määrä ei ehkä ole relevantti kriteeri taiteen arvioimiseksi.
Teos oli esillä Kuvataidekatemian galleriasa 9.5. – 3.6.2007