Teksti: Milka Luhtaniemi 26.4.2018
Kuvat: Sakari Tervo
On ensin määriteltävä paikka ja aika. On valikoitava hahmot toimimaan paikassa ja ajassa. On seuraavaksi määriteltävä tilanteet, joita paikassa tapahtuu ajan puitteissa. Tästä usein rakentuu juoni. Juonen sisällä, sen vireenä, sen elinvoimana, perusehtona, toimii jännite. Jännite voi rakentua esimerkiksi henkilöhahmojen välille tai henkilöhahmojen ja toiminnan välille. Usein toimivissa jännitteissä toimivinta on paradoksi: jokin osoittautuu vaikeammaksi kuin sen on kuviteltu olevan, arkisesta askareesta tulee selviämistaistelu, johonkin on piilotettu salaisuus, sairaus tai vaara. Kun jännite toimii näytelmässä, hahmon motiivit ja olosuhteet ovat ristiriidassa, hahmon on muutettava asennettaan, toimintaansa, on muutettava vielä muuttamisen jälkeenkin, siirryttävä strategiasta a strategiaan b, strategia c:hen.
Arki ja kauhu -esityksessä jännite ei toimi näin, jolloin seuraava kysymys on, toimiiko myöskään esitys. Esitys rakentuu käytännössä splatter-elokuvan lajityypin trooppien varaan, jolloin jännite on kutakuinkin kohtauksesta toiseen yksioikoisesti tämä: henkilö joutuu kammottavaan tilanteeseen, jossa hän joutuu vaaraan heti arkitodellisuuden rajamailla, oman kotitalon ulkopuolella, tai pilkkopimeänä yönä omassa kodissaan mennessään jääkaapille. Henkilö joutuu kammottavaan tilanteeseen, joka aiheuttaa hänelle paniikkia ja koko tilanteeseen katastrofin. Henkilö joutuu tahtomattaan, usein tyhmyyttään tai viattomuuttaan, kammottavaan tilanteeseen, tai tilanteeseen joka esittää kammottavaa.
Tilanteet representoivat kammottavaa. Representoivat, koska kauhua tuottavat elementit ovat nimenomaan kauhua kulttuurisesti representoivia elementtejä: naamioituja gangstereita, ihmissyöjä-eläimiä, verta. Kauhu on tunnistettavaa, rekvisiittaan ja efektiin täsmennettyä kauhua – tylsää. Ei ole kauhua uudelleenmerkitseviä tai uudelleentulkitsevia elementtejä – ei ole nimeämisen tekoa, jossa kauhusta tulisi jotakin muuta kuin fiktioon ja karnevalismiin palautuva, kauhua banalisoiva klisee.
Näin ohut jännite ei tietenkään voi toimia. Efektit tietenkin toimivat.
Esityksen peruspremissi, että keskiluokkainen arki on koko ajan kauhun kokemuksen liepeillä, on jollain tavalla ohut. Keskiluokkaisesta mitättömyyden kokemuksesta on tehty näytelmiä, esityksiä ja elokuvia melko lailla niin pitkään, kun keskiluokka on ollut olemassa. Peruspremissi toteutetaan sellaisenaan, ja näytetään katsojalle ilman erityistä pohdintaa, että niinhän se on, tämähän on tiedetty. Siihen lisätään vain efekteillä ja rekvisiitalla tuotettu sävy, lataus ja genre. Bertolt Brechtin teatterin arvoksi ja olemassaolon syyksi määrittelemä muutosvoima ja kriittinen potentiaali, joiden lähtökohta on materiaalisessa ja yhteiskunnallisessa todellisuudessa, ovat jännitteen poissaolon myötä käytännössä olemattomat. Esitys ei myllää peruspremissiään eikä käsittele aihettaan, kauhun kokemusta, millään muulla tavalla kuin näyttämällä meemejä, valtavia määriä meemejä. Entä kauhun kokemus, joka kehittyy esimerkiksi siitä, kun arkitodellisuudessa perheet voivat huonosti ja kun työpaikkoja menetetään? Keitä ovat nämä neutraalit, nähtävästi hyvinvoivat perusihmiset? Miksi kauhu on kuvattu joksikin, joka on kuviteltua, kun kauhun kokemukset ovat ihmisille niin tyypillisiä, kehollisia, todellisia ja tuntuvia tämän hetken epävarmoissa ja prekaareissa olosuhteissa?
Memesaatio (engl. Memesation) merkitsee ilmiötä, jossa netissä esiintyneestä ilmaisusta tulee toiston kautta yleistä. Ehkäpä Arki ja kauhu -esityksessä ei olekaan kyse keskiluokkaisesta kauhun kokemuksesta, vaan keskiluokkaisesta kokemuksesta meemien ja kulttuurisesti saturoidun todellisuuden rajalla. Tämä palautuu Eero Ritalan näyttelemään monologiin, joka päätyy takanäyttämön varjoisalle käytävälle hokemaan ”millään ei ole mitään väliä.” Meemeihin voi suhtautua, ja niitä voi purkaa lopulta varmaan näinkin: tyhjentämällä ne, palaamalla siihen tunteeseen, siihen nollamaailmankuvaan ja nollakritiikkiin, joka niiden takanakin on. Ettei millään ole (olisi) merkitystä.
Vaihdan suuntaa. Yritän olla katsomatta psykodraaman, jälkibrechtiläisen kautta. Yritän olla katsomatta edes näytelmää. Katson esitystä, jonka aiheena on kauhu, tarkemmin kauhumaisuus, splatter-tarkennuksella. Ehkä katson post-kauhu -esitystä, jonkinlaista rihkamasta, roskasta ja meemeistä rakennettua esitystä.
Yritän palauttaa itseni johonkin helppoon. Palautan itseni varhaisempaan kauhun kokemukseen. Löydän kaksi: Scream-elokuvan katselun esimurrosiässä ja vierailun huvipuiston kauhutalossa. Scream-kokemuksessa tärkeintä oli, että koin huolta ja jännitystä hahmojen selviämisen puolesta, ja käytännössä tiesin heille käyvän pian huonosti (verinen kuolema, mahdollisesti räjähtävällä tavalla). Kauhutalossa kauhua tuottava kokemus oli vastaavasti tilallinen ja sensorinen kokemus, varmuus yllättävistä sätkyistä, jotka saattaisivat tapahtua ajallisesti milloin vain.
Olennaista kauhuelokuvissa on katsojan tunne siitä, että hän aavistaa ja tietää henkilöhahmon ajautuvan vaaraan; ja riivaavaa on se, ettei kykene estämään henkilöhahmoa vaarantamasta itseään. Eräässä Arjen ja kauhun kohtauksessa pelkään henkilöhahmolle käyvän huonosti. En kuitenkaan erityisemmin kiinnostu henkilöhahmosta. Huolimatta siitä, että näyttelijät näyttelevät varsin kokeneesti, uteliaisuuteni ei kohdistu oikein kehenkään. Keneen splatter-elokuvissa kiinnitetään huomiota? Ehkä siihen, joka muistuttaa eniten katsojaa itseään? Ovatko henkilöhahmot istutettu tähän muistuttamaan minua ja meitä? Miksi henkilöhahmoja siis merkkaa apaattisuus, puhelimen näprääminen ja varsin vähäinen vuorovaikutteisuus muiden henkilöhahmojen kanssa? Tätäkö meidän uskotaan olevan?
Palautuminen kauhutaloon, ajalliseen jännitteeseen, keston kysymykseen. Tiettyjä keston tuottamia jännitteitä Arjessa ja kauhussa onkin. Joonas Heikkisen näyttelemä hahmo etenee lelukoiraa taluttaen talon taakse, jossa hänelle pian käy köpelösti. Kauhuelokuvan käyttökelpoisinta materiaalia onkin taju vääjäämättömyydestä suhteessa aikaan, piinaava odotus ennen kuin käänne tapahtuu; parhainta on, että katsojan odotusta, tilanteen luonnollista kestoa, voidaan venyttää käytännössä hyvin pitkään. Tässä keston tuottamaa jännitettä ei synny, koska vaaran ja uhan paljastuminen on aina lopulta suhteellisen lattea tilanne. Proteesit, naamiot ja jopa käännettä voimistamaan tarkoitettu välkkyvä valo ja monen filtterin läpi vedetty dubstep ovat yrityksestä huolimatta aina vitsinomaisia. Kauhun kokemukselle olennainen tunne, adrenaliinin terävöittämä odotus, ei oikein saa täyttymystään. Huomaan odottavani pitkään, että hahmo kokee kammottavaksi esitetyn asian. Odotan seuraavaksi, että kammottavaksi esitettävän asian esittäminen loppuu. Lopulta minulle jännitteeksi muodostuukin esityksen alun ja lopun välinen aika, aika tämän pitkän esityksen ja kadulle ja kotiin pääsemisen välillä.
Vaihdan suuntaa, olen nyt dissosiaatiossa, olen esityshetken ulkopuolella katsomassa itseäni. Joku kertoo minulle vitsiä, jonka loppuratkaisun tiedän. Joku kertoo minulle tylsää vitsiä, ja kertoo sen proteeseilla, välkkyvillä valoilla, tekokäsillä ja dubstepillä. Joku pakottaa minut odottamaan, kun vitsit ketjuuntuvat kokonaiseksi näytelmäksi, jonka lopussa kaksi miestä puhuvat näytelmän ainoat pitkät tekstipätkät, joita ei ole harkittukaan antaa esityksen kahdelle loistavalle naisnäyttelijälle, ja sitten lopuksi herkutellaan veren sataessa kasvoihin, kun nollakatarsis sekä katarsikseksi ja kammottavaksi esitetty verikylpy loppuu.
Kadulla alan tuntea todellista kauhua.
Arki ja kauhu.
Q-teatteri 21.2.2018
Ohjaus: Akse Pettersson
Rooleissa: Pirjo Lonka, Eero Ritala, Sonja Kuittinen ja Joonas Heikkinen.
Lavastus ja valosuunnittelu: Ville Seppänen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kasperi Laine
Videosuunnittelu: Ville Seppänen ja Martti Tervo
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Efektimaskeeraus: Saara Räisänen