Puhu suuta vailla – Dialogikritiikki Peter asui talossa -näytelmästä

Pipsa Lonka: Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen
72 s. Teatterin Uusi Alkukirjasto TUA 2024

Venla

Hei Ilona! Kun luin ensimmäistä kertaa Pipsa Longan näytelmää Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen, olin tikahtua. Olen viime vuosina alati pyöritellyt päässäni kysymystä, miten kirjallisuus voi auttaa meitä ymmärtämään toisenlajisten näkökulmaa ja samalla purkaa pahasti kiemuralle mennyttä eläinsuhdettamme. Tuntui, että tätä näytelmää lukiessani pääsin viimein jonkin pitkään kaipaamani äärelle, ja halusin sukeltaa siihen syvemmälle.

Longan näytelmäteksti tarkastelee tositapahtumia: 60-luvulla Yhdysvaltojen Neitsytsaarilla toteutettiin hanke, jossa pullokuonodelfiinille yritettiin opettaa englantia. Peteriksi nimetty delfiini päätyi lopulta kestämättömissä elinolosuhteissa itsemurhaan: hän lopetti hengittämisen. Tämän tapahtumasarjan rinnalla näytelmä on vaikuttava tutkielma kielen mahdollisuuksista kuvata toisen lajin yksilön todellisuutta. Samalla se tutkii kieleen kietoutuvaa vallankäyttöä.

kerron sinusta, Peter (jälleen yksi tarina sinusta, ei niihin ole mitään lisättävää)
en kerro mitään UUTTA, vain lisää sanoja toisten sanojen päälle, vain halu, yritys ymmärtää että elit, että kuolit
ja se 
ja se
se
sille
jokin muoto
ehkä vain delfiini pisteestä pisteeseen
pelkkiä ääriviivoja
rajaa jossa nahka ja vesi, iho ja vesi kohtaavat, eroavat… (9)

Näytelmätekstien tulkinta on minulle uutta. Olen enemmän kotonani runoanalyysissa, lyyriset lukulasit silmilläni. Eikö runoudessa ja näytelmässä ole kuitenkin aika paljon samaa? On aie tulla lausutuksi. Nykykirjallisuuden kontekstissa näen molemmissa myös tilan horjuville puhujapositioille ja metakielelle. Olen innoissani, että voimme yhdessä pysähtyä perkaamaan (ai kamala) tätä teosta.

Ilona

Moi Venla! Olen samaa mieltä, että Peter asui talossa on monella tavalla jännittävä ja riipaiseva teksti niin aiheensa kuin käsittelytapansakin puolesta. Kuulin siitä ensimmäisen kerran viime vuonna Tampereen Teatterikesän 2024 oheisohjelmistossa järjestetyssä Rakastu näytelmään -keskustelutilaisuudessa, jossa käsiteltiin muun muassa näytelmäkirjallisuuden julkaisemista. Mahtavaa, että näytelmät saavat elää myös painetussa muodossa (muuallakin kuin kirjaston varastossa)! Toki olisi mielenkiintoista nähdä, millaisen lavatoteutuksen Peter voisi saada. Näytelmän kantaesitys koittaa keväällä 2026 Espoon teatterissa, jännittävää!

Mieleen jäi jo silloin, että näytelmätekstin lajityyppi herätti keskustelua niin paneelissa kuin kuulijoissakin. Sitä kuvailtiin säeromaanin kaltaiseksi. Ilman kontekstitietoja olisin saattanut pitää tekstiä vaikkapa runokokoelmana. Ehkä se voisi käydä jopa säenäytelmästä.

Minustakin on olennaisempaa nähdä yhtäläisyyksiä runoanalyysin ja näytelmän lähiluvun välillä kuin keskittyä täsmällisiin tulkintavälineisiin (aina sanotaan, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää – tarvitseeko kriitikon ymmärtää kaikki vai onko lukukokemus tärkeämpi?).

On totta, että Peter asui talossa ei ole näytelmä siinä mielessä kuin se tyypillisimmillään ymmärretään; ei perinteistä puheteatteria (palaamme taas puhujuuteen!). Esimerkiksi Olli Vuokon käsikirjoittamassa, Tampereen Ylioppilasteatterissa keväällä 2018 kantaesitetyssä Kiitos kaloista -näytelmässä käsitellään Särkänniemen delfiinejä ja yhdessä kohtauksessa myös Peterin tapausta. Mustassa komediassa delfiinit puhuvat, mutta eivät aivan niin viattomasti kuin vaikkapa lapsille suunnatussa teoksessa inhimillistetyt eläimet. Näytelmän täysikasvuiset delfiinit eivät ole välttyneet masennukselta ja päihdeongelmilta.

Venla

Säenäytelmä kuulostaa mainiolta luonnehdinnalta Longan teokselle! Kun puhumme näytelmätekstistä paperille painettuna, tuntuu tärkeältä nostaa esiin sen kirjataiteellinen erityisyys (varsinkin kun näytelmä on julkaistu painettuna ennen kantaesitystään). 

Läpi teoksen sen alareunassa kulkee sininen kaistale. Vesi on läsnä sivuilla saaden eri merkityksiä. Välillä se on merimaisema, johon näytelmän puhuja (onko näytelmässä muuten puhuja vai joku muu?) tähyää. Värit konkretisoivat mittasuhteiden järjettömyyttä: laajalla valkoisella alueella kirjoitettuna, “huojun sinun todellisuutesi kynnyksellä”, kun taas sinisellä, “sinun elämäsi, Peter / se alkoi valtamerestä ja päättyi ammeeseen” (13). Vai mitä muuta värikaistale voisi näytelmätekstissä merkitä?

Peterin niskassa syvät raidat, kun hän kurottelee ylös vedestä nähdäkseen
mitä te teette
mitä tapahtuu pinnan yläpuolella […]

valtameren aallot uima-altaan takana, rantakallioihin murtuva vesi

se kaikki on siinä aivan kädenmitan päässä (18)

Lukiessani sormet etsiytyvät tunnustelemaan kirjan etu- ja takakantta, joiden tekstit on toteutettu kohokirjaimin. Tuntoaistisuus vie ajatukseni vääjäämättä omaan osaani kädellisten suvussa, lajityypilliseen tarpeeseeni tutkia todellisuutta koskettaen. Mutta nyt eksyn itseeni, vaikka kysymys on delfiinistä, Peter pisteestä pisteeseen! 

Tyytyväinen hypistelyni on vahvassa kontrastissa näytelmän kertoman tositarinan kanssa, jossa delfiini on vangittu sen kaikuluotainaistin turruttavaan kaakelialtaaseen: “seinät seinät seinät ääni kimpoaa seinistä / ja näissä olosuhteissa / teistä tulee kovin hiljaisia” (23). Kapea sininen kaistale saa vielä ahdistavampia merkityksiä näytelmän edetessä, kun Peterin elinympäristö rajataan TALOON, jossa vesi yltää vain polveen asti. Siellä asuvat englantia opettava Margaret ja Peter. 

Olen innolla tutustunut mainitsemaasi Olli Vuokon näytelmään Kiitos kaloista¹. Se avaa näytelmämuodossa suomalaista delfinaariolähihistoriaa delfiinien näkökulmasta: “Oisko kiva elää jossain lasikuutiossa koko elämä kaikkien pällisteltävänä?” (99.) Vuokon näytelmä käsittelee eläineettisiä kysymyksiä huumorin ja inhimillistämisen keinoin, kun taas Longan näytelmässä vaikuttaa erityisesti puhujan kielellinen itsereflektio ja kaikkivoipaisen puhujaposition purkaminen.

Näillä huomioilla kurottelen kohti kielen ja kommunikaation kysymyksiä. Miten vaikea toista onkaan lukea: “MITÄ NÄILLÄ SANOILLA VOI SANOA? voiko niillä kieltäytyä? [Peter räiskäyttää vettä]” (20).

Ilona

Kysymys puhujuudesta on kyllä mielenkiintoinen! “Puhuja” tuntuu luontevalta tässä yhteydessä, vaikka se on pikemminkin lyriikkaan liittyvä termi. Täytyy miettiä, voisiko jokin muukin toimia!

Koen, että Longan teoksille on muutenkin ominaista paitsi tällainen genrehuojunta, myös muunlajisten roolin hahmottelu ihmisten dominoimassa maailmassa². Puhuvat eläimet eivät ole aikuisyleisölle suunnatussa näytelmäkirjallisuudessa aivan tavattomia: esimerkiksi Juha Kauppisen kirjoittamassa Starmanissa (2024) Varpunen avautuu kokemuksistaan ja näkemyksistään luonnon monimuotoisuudesta.

Muistan, että keskustelutilaisuudessa mainittiin (valitettavasti en löytänyt muistiinpanoistani merkintää kuka näkemyksen esitti) kirjan asettelut eräänlaisena lavastusehdotuksena, jossa sivu toimii näyttämönä. Sininen alareuna toi minulle välittömästi mieleen dokumenteissa näkemäni kuvat Peterin talosta – jos allasta sellaiseksi voi kutsua.

Kosketusaisti ja kädellisyys ovat teräviä havaintoja lukukokemuksesta. Ruumiillisuus on teoksessa läsnä monella tasolla, temaattisesti ja konkreettisesti. Tulee tunne, että yksilön paikan pohtiminen lajin edustajana kertoo tekstin tehokkuudesta. Lonka ruotii meidän “maakeuhkojen” (kuten Vuokon käsikirjoituksessa lajiamme nimitetään) taipumusta projisoida itsemme normiksi: ihminen on kaiken mitta ja luomakunnan kruunu, joka ei itserakkaudessaan tule ajatelleeksi toisten näkökulmia. Ei ainakaan ennen kuin toisen lajin edustaja menettää henkensä. Lukiessa ajatukset menevät toistuvasti vähemmistöjen kaltoinkohteluun ja imperialismin kuvastoon; osin päällekkäiseen problematiikkaan.

tavoitteena oli, että Peter oppisi puhumaan
kaikki keskittyi siihen: käytä ilma-aukkoasi kuin suuta, puhu suuta vailla (37)

Delfiinin nimeäminen äänteillä, joita delfiini ei onnistu muodostamaan, toi mieleeni T.S. Eliotin runon “The Naming of Cats” (1939), jossa ihmisten nimeämä kissa ei paljasta todellista, ainutlaatuista nimeään kenellekään. Nimeäminen on yhdenlaista määrittelemistä, identiteetin vapauden rajaamista. Peterille jää vain hyvin vähän toimijuutta itsensä suhteen: ainoa keino vaikuttaa omaan olemiseen on tietoisesti lopettaa hengittäminen.

Lonka pureutuu oivaltavasti siihen, miten kommunikaatio on paljon muutakin kuin sanoja. 

jotain aivan muuta

ehkä tilaa

tai tuntuisuutta

tai aistimista

en tiedä

en osaa sanoa

ehkä

jotain aivan aivan aivan muuta (27)

Ja mitä mieltä on viestinnässä, jos sen toista osapuolta ei kunnioita? Lonka on kuvannut ei-inhimillisen eläimen kirjoittamista “mahdottoman tehtävän edessä oleiluksi” ja “eläinten kutsumiseksi osaksi näytelmäkirjallisuutta”.  Soisin runouteenkin tällaista näkökulmaa enemmän.

Lukiessani mielessäni pyörivät jatkuvasti eläinfilosofian käsitteet, sellaisetkin, joita ei tekstissä suoraan mainita. Peter asui talossa on melkoinen runsaudensarvi. Tulkitsijan unelma?

Sivuhuomautuksena en malta olla sanomatta: Särkänniemen entistä delfinaariota käytetään nykyään muun muassa teatterina!

Venla

Longan näytelmä on tosiaan tulkitsijan aarreaitta ja samalla melkoinen haaste. Tekstimuodossaankin näytelmä haroo niin moneen suuntaan, ettei lukija voi pysähtyä jokaiseen avautuvaan tulkinnan kenttään. Mutta “kelluvia keuhkoja” tässä vain ollaan (kuten Longan näytelmässä ihmiset kuvitellaan Peterin näkökulmasta). Kuulisin mielelläni, millaisia eläinfilosofian kytköksiä näytelmä sinulle tarjoaa.

Jäin ajattelemaan osuvaa kysymystäsi siitä, mitä se sellainen kommunikaatio on, jossa toisen ilmaisukeinoja (Peterin sanaton viestintä) ei kunnioiteta. Projektissa, jossa tähdättiin opettamaan delfiini puhumaan englantia, ei ollut todella kyse lajienvälisen kommunikaation kehittämisestä. Sen sijaan oli halu alistaa ja muovata toinen mieleisekseen: “kaikki keskittyi siihen: käytä ilma-aukkoasi kuin suuta, puhu suuta vailla” (37). Näytelmä kuitenkin pyrkii antamaan äänen myös Peterille: [Peterin ääni: pitkä valittava naukaus, joka päättyy soliseviin naksauksiin] (14)³. 

Kiitos, kun mainitsit imperialismin. Sillä on ehdottomasti oma sävynsä tässä vallankäytön yhtälössä: “PUHU MEIDÄN KIELELLÄMME” (15). 

No niin, alamme päästä kiinni siihen, mikä minua alkujaan näytelmää lukiessani kutkutti. Kirjallisuuden traditiossa eläinkuvasto on pitkälti vertauskuvallista (aiemmin mainitsemasi inhimillistämisen ohella). Näytelmän Peter ei tyhjene allegoriaksi, vaan hän on konkreettinen eläinyksilö: “IKUINEN HYMY: tuo kirous, jota delfiinit eivät voi pyyhkiä pois kasvoiltaan / eivät he HYMYILE, eivät NAURA, eivät ole valmiita LEIKKIIN / ei, / vaikka meille he näyttävätkin siltä, ikuisesti nauravilta” (41.) 

Kieltomuodon poetiikka puhuttelee lukijaa ja irtisanoutuu vahingollisista, muunlajisia toiseuttavista konventioista⁴. Puhuja tietää eläimen vertauskuvallistamisen vaarat. “(tämä on totta, ei mikään metafora)” (8), muistuttaa elonkirjon runoilijaksi nimitetyn Pauliina Haasjoen runoa, jossa ympäristötematiikka ja negaatio punoutuvat luontevasti yhteen: “Joki ei ole elämän vertauskuva / se on liikkuvaa vettä jolla on uoma, / siinä asuvat kalat, äyriäiset ja juurtuvat kasvit.” (Planeetta, 2016) 

Inhimillisen katseen ja kielen lävistämän todellisuuden paljaaksi kirjoittaminen toimii näytelmän sidosaineena. Tällainen itserefleksiivisyys ja metakieli tuntuvat tehokkailta työkaluilta, kun kysymys on ei-inhimillisen eläimen kirjoittamisesta (ja sen mahdottomuudesta), kuin myös näytelmäkielen ja ihmiskertojan itsensä uudelleenmäärittelystä: “tiedän etten pääse näillä SANOILLA lähemmäs Peteriä, että ne MAHDOLLISESTI vain kesyttävät hänet, alistavat, antavat luvan unohtaa vierauden, yksilöllisyyden, ihmeellisen tavoittamattomuuden” (55). 

Puhuja viipyilee vaikeissa aiheissa kuin itseään kiusaten. Näytelmästä uhkuu suunnaton tuska ja Peterin kärsimykseen samastuminen, mutta löydän tekstistä myös riemua: mikä ilo pirstoa delfiinin symbolisuus ja murentaa inhimillisen kielenkäytön ensisijaisuus!

Ilona

Hieno näkökulma! Kaikessa traagisuudessaan näytelmän voi nähdä kurottavan kohti jotakin uutta ja vallankumouksellista, tilaa jossa toisen lajin edustaja ei ole pelkkä ihmisen vertauskuva, faabelin elementti tai välinearvo. Peter asui talossa tuo ihmisen kiusallisen aseman esiin kerrontarakenteen avulla (voiko puhua kerrontarakenteesta, kun kyseessä on runollinen näytelmä?): minäpuhuja on lajinsa rikkomuksista tietoinen yksilö, joka silti haluaa lähestyä aihetta ja tulla sinuiksi sen kanssa. 

Eläinoikeusakatemian haastatteleman Longan ja haastattelija, tanssitaiteilija Matilda Aaltosen keskustelussa tulee esiin samansuuntaisia ajatuksia. Longan mukaan: “tietämättömyyden myöntäminen on minusta ensimmäinen teko, kun lähestymme toislajisen eläimen kokemuksen todellisuutta. Mutta sehän ei estä meitä havaitsemasta ja ymmärtämästä, että tuo kokemus on todellinen. Yhtä todellinen kuin minä itse. Tämän käsittäminen onkin ehkä yksi vaikeimmista asioista, joita voimme tavoitella.”

Katkelma tuo mieleeni lajinöyryyden käsitteen, jonka melkein odotin löytäväni näytelmän sivuilta. Käsittääkseni se on peräisin Elisa Aaltolan teksteistä ja viittaa taitoon arvostaa toisia lajeja ja toisten lajien ominaisuuksia arvottamatta. Toinen Aaltolan käyttämä termi, joka päässäni pyöri lukiessa, on lihaparadoksi. Sillä tarkoitetaan eläinrakkaiden lihaa sisältävää ruokavaliota ja ihmisten taipumusta nostaa osa lajeista toisia arvokkaammiksi, vaikkapa syödä porsasta ja ihailla koiraa lemmikkinä; siitä huolimatta että muuta kriteeriä tällaiselle arvoasteikolle ei ole kuin tottumus⁵.  Näytelmän takakannessa puhutaan “eläinrakkauden paradoksista”, siitä miten rakkaus voi tuhota kohteensa. “Luomakunnan kruunu” voi toimia hyvin narsistisesti ja unohtaa toisenlaisen olennon oikeuden elää rauhassa. Se taitaa usein olla paras tapa arvostaa toista elollista!

En voi olla miettimättä, miten runoudessa on viime vuosina lähestytty toislajisten ainutlaatuista näkökulmaa. Henriikka Tavin Remu-kokoelmassa (2023) on osasto, jossa kirjaimellisesti yritetään nähdä maailma koiran silmin. Lopputulos muistuttaa aseemista runoutta. Samalla läsnä on tietoisuus siitä, että ihminen ei nyt selitä, miten asiat ovat, vaan jättäytyy sivuun ja yrittää ymmärtää toisen kokemusta kunnioittavan etäisyyden päästä, ilmaisun välittäjän, ehkä tulkitsijan roolissa.

Lonka lainaa näytelmässä katkelmia useista lähteistä, muiden muassa Maggie Nelsonilta. Se palautti mieleen kirjailijan Argonautit-teoksen (2018), joka tutkii identiteettiä, kieltä ja nimeämistä: “Katsoin uusin silmin sellaista, mitä ei voi nimetä, tai ainakin sellaista, jonka ydin on välkettä, virtausta.” Koen, että fragmentti kuvastaa hyvin myös Longan teoksen liikkeenomaisuutta, kieltä, joka tavoittelee kohdettaan, mutta tarttuvan käsiin jää vain vettä. Näytelmän verkkoon on kyllä tarttunut merkityksiä yllin kyllin: piste pisteeltä Peter rakentuu  –  niin hyvin kuin tekstillä voi rakentaa elävän olennon.

Venla

Eläinrakkausparadoksi on näytelmässä tosiaan ilmeinen: on kova tarve vangita toinen ja muovata hänet mieleisekseen. En malta olla mainitsematta vielä yhtä teosta. Tiedätkö Sanna Karlstömin runokokoelman Harry Harlow’n rakkauselämät (2009)? Sen tositapahtumista ammentava lähtöpiste muistuttaa näytelmäämme. Psykologi Harlow tunnetaan parhaiten 1900-luvulla reesusapinoille tekemistään julmista kokeista, joissa eristämällä poikaset emoistaan hän tutki varhaislapsuuden läheisyyden tärkeyttä: “Kaitafilmillä poikanen syöksyy päin / pehmeää emoa, se syöksyy heijastuksena halki luentosalin / joka vaikenee, minä seison liikkuvan kuvan reunassa ja osoitan / tunnetta joka on täydellisessä hallinnassamme.” (24.) 

Rakkautta ja julmuutta lajienvälisessä vuorovaikutuksessa on siis tutkittu kirjallisuuden laitamilla aikaisemminkin, mutta Peter asui talossa vetää lukijaa puoleensa purkaessaan ja kartoittaessaan kertomisen mahdollisuuksia. Longan ilmaisun rehellisyys on läpivalaisevaa. 

Palaan aikaisempaan kysymykseesi siitä, onko kriitikon tehtävä ymmärtää teos kokonaan vai olisiko oman lukukokemuksen painottaminen tärkeämpää. Luin juuri Maria Matinmikon runoesseekokoelmaa ja sain tähän vastauksen, joka oikeastaan ei ole vastaus ensinkään: “Lukukokemus on aina kolmiulotteinen: kirjaesineen ulkopuolinen koordinaatisto on kirjan todelliset kannet takakansiteksteineen. Edes yksi henkilö ei lue samaa kirjaa kahta kertaa, koska vähintään ajallisesti konteksti on jo eri.” (SIIS NIIN, suuri ihmetys, 2025.) 

Ajallisuus vaikuttaa vahvasti myös tulkitessamme Longan näytelmää. Lukiessani ajattelen Peterin lisäksi muita kaltaisiamme mielellisiä, tuntevia olentoja, joiden lyhyt elämä on välinearvon sanelema. Peter eli 60-luvulla, mutta teos ankkuroituu vahvasti tämän päivän eläinoikeuskeskustelun kontekstiin, jossa broilerit sullotaan megatehtaisiin. Eläinteollisuus ja luontokato pakottavat meidät tarkastelemaan ihmistoiminnan eettistä kestävyyttä ja omia itsejämme suhteessa muihin elollisiin. 

Vaikka näytelmä kertoo delfiiniyksilöstä, samalla se viittoo kohti kokonaisia lajeja ja suurempaa kysymystä ei-inhimillisten eläinten oikeuksista. Peter symbolisoituu tahtomattammekin. Hän on kärsimys pienessä tilassa, hän on yksinäisyys, avuttomuus ja kipu, hätkähdyttävä sokeus samankaltaisuudellemme. Näytelmä loppuu, Peter kuolee ja delfinaarioita suljetaan, mutta hyväksikäyttö ja kärsimys jatkuvat toisissa muodoissa ympärillämme.

KAIKKI TÄMÄ TAPAHTUU MEIDÄN TAHTOMME VUOKSI / ( koko ajan, jatkuvasti kodeissamme, taloissamme, tehtaissamme, laitoksissamme yhä uudelleen, uudelleen, uudelleen) (50)

Peter asui talossa on moniaineksinen, sisällöltään ja ilmaisultaan runsas vyyhti. Se on murhenäytelmä, jossa loimuaa empatia ja toivo. Kieli voi olla riiston väline, mutta olen taipuvainen positiivisuuteen ja ajattelen, että kielellä on myös tärkeä tehtävä paradigmojen purkamisessa. Sanat ottavat toisen haltuun, heijastavat kuvauksen kohteen inhimillisen linssin läpi (kunnioittavan etäisyyden päästä, kuten sanoit). 

Mietin: Voiko metakieli olla kulttuurissa ja kirjallisuudessa kytevän haltuunoton vastavoima? Voiko se olla toisen sanoiksi pukemiseen liittyvän vallan osoittamista, perinteen purkamista ja katseen uudelleenasemointia?

kaikki vanha kääntyy ympäri 
pitäisi kysyä jotain ihan muuta, sanoa, tehdä, asettua aivan toisin 
en käsitä miten (47)

Teatteriteksti näyttäytyy minulle dialogimme valossa kaunokirjallisuuden katvealueena, jossa on tilaa tunnustella ja ravistella toiseutettujen näkökulmia. 

Olemme kirjoittaneet Peteristä kesän 2025. Tätä kommenttia viimeistellessäni syksyä enteilee voimakas sade, enkä haluaisi vielä lopettaa. Kiitos, kun sukelsit tähän näytelmään kanssani!

Ilona

Ajallisuus on hyvä muistutus tässä kohtaa lukukokemusta. Tekstin ei tarvitse tyhjentyä yhdellä kerralla (eikä kahdellakaan): lukeminen on vuorovaikutusta, jossa syntyy uusia merkityksiä. Vaikka Peter asui talossa lähestyy kohdettaan ikään kuin faabelia ja muunlajisten eläinten kuvaamisen perinteitä vastakarvaan kirjoittaen, teoksen ulkopuolella samat ongelmat kertautuvat. 

Olen iloinen, että otit esille Karlströmin teoksen! Olen lukenut sen joskus aikaisemmin. Reesusapinoilla tehdyt kokeet (ennen kaikkea ihmisen kiintymysmalleista kiinnostuneet, ellen väärin muista) vertautuvat osuvasti Peterin (tai mikä hänen nimensä olisikaan hänen omalla kielellään!) ja hänen kohtalotoveriensa kokemuksiin.

Muistiinpanoja selaillessani minulle juolahti mieleen kysymys: mitä voisimme ihmisinä oppia näiltä “ikuisen hymyn kirouksen” läpi näkemiltämme, Suomenlahdellakin hiljattain näyttäyneiltä delfiineiltä? Vaikkapa ennakkoluulotonta katsetta toista lajia kohtaan? Kykyä nähdä toisen kasvoilla enemmän kuin yksi ilme? Että emme toiseuttaisi kaikkia heitä, muita, joiden kanssa jaamme tämän planeetan? Tai vähintäänkin sen myöntämistä, että ihminen ei tiedä kaikkea eikä ihmisen ole syytä hallita kaikkia muita olentoja.

Kieli on se väline, jolla parhaiten taidamme havaintojamme ilmaista. Uumoilen, että viisaampaa kuin heittää se kokonaan pois (vaikka näytelmä puhuu vuolaasti ruumiiseen ja sen todellisuuteen keskittymisen puolesta) olisi käyttää myös sitä vastakarvaan. Helpommin sanottu kuin tehty. Voisimmeko silti alkaa avautua valtameren laajuisia mahdollisuuksia kohti, sen sijaan, että lukitsemme itsemme ja ajatuksenjuoksumme kauan sitten rakennettujen aistideprivaatiotankkien vangeiksi? 

tähtikirkas yö
ei ihmisiä missään
ei aluksia
kaikki se on poissa
on vain miljoonien vuosien valtameri

laajuus

avaruus

JA VALTAMEREN AJASSA ON VAIN VAPAUS (63)

Teatteriteksti tilana, jossa mahtuu ravistelemaan toiseutettujen näkökulmia, tarjoaa kiehtovan näkymän pitkien perinteiden taidemuotoon, jossa toisaalta kulkee jo kaukaa mukana kysymys vallasta ja siitä, kuka sen kahvaan saa tarttua. Määritelmineen kaikkineen.

Kesä ja syksy neuvottelevat jo muuttoliikkeistään ja haikeus valtaa alaa. Kiitos sukelluskutsusta ja huikean antoisasta dialogista! 

Teksti: Ilona Vuori ja Venla Niinistö

Ilona on Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulun käynyt runoilija ja näytelmäkirjailija, jota kiinnostavat lajihybridit ja kirjallisuudessa piileskelevät maailmankuvat. Hänen kritiikkejään ja muita tekstejään voi lukea muun muassa Nörttityttöjen blogista.

Venla on kirjallisuustiedettä opiskellut kirja-alan työläinen ja runokriitikko, jota pohdituttavat erityisesti metakielen mahdollisuudet ja ekokriittiset luennat.

Lähteet

Adams, Douglas 1979. The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy. Pan Books.

Haasjoki, Pauliina 2016. Planeetta. Otava.

Karlstöm, Sanna 2009. Harry Harlow’n rakkauselämät. Otava.

Kauppinen, Juha 2024. Starman. Siltala.

Lonka, Pipsa 2021. Neljän päivän läheisyys. Ntamo.

Matinmikko, Maria 2025. SIIS NIIN, suuri ihmetys. Siltala.

Meijer, Eva 2019. When Animals Speak: Toward an Interspecies Democracy. NYU Press.

Nelson, Maggie 2018. Argonautit. S&S.

Tavi, Henriikka 2023. Remu. Teos.

Vuokko, Olli 2018. Kiitos kaloista. Kantaesitys Tampereen Ylioppilasteatterissa. Käsikirjoitus tekijältä.

Verkkolähteet

Aaltonen, Matilda. “Mahdoton sanoa – Haastateltavana näytelmäkirjailija Pipsa Lonka”. Eläinoikeusakatemia. 13.10.2024. https://elainoikeusakatemia.fi/kulttuuriblogi/mahdoton-sanoa-haastateltavana-naytelmakirjailija-pipsa-lonka/

Eliot, T.S. 1939. “The Naming of Cats” teoksessa Old Possum’s Book of Practical Cats. poets.org. Viitattu 11.9.2025. https://poets.org/poem/naming-cats

Espoon Teatteri. Peter asui talossa – delfiini pisteestä pisteeseen. Viitattu 11.9.2025. https://espoonteatteri.fi/ohjelmisto/peter-asui-talossa/

Kangas, Laura; Koskinen, Heikki. “Mediat: Suomenlahdella delfiinejä”. Yle. 25.7.2025 https://yle.fi/a/74-20174338

Kokkonen, Yrjö. “Tanskalainen eläintarha pyytää ei-toivottuja lemmikkieläimiä petojen ravinnoksi”. Yle. 5.8.2025. https://yle.fi/a/74-20175882

Taipale, Eedit. “Särkänniemen entinen delfinaario on nyt ‘epätila’, jossa nähdään teatteriesitys”. Aamulehti. 3.7.2025. https://www.aamulehti.fi/teatteri/art-2000011329325.html

Viitteet

1. Kirjallisuuden delfiinejä ajatellessani tulee ensimmäisenä mieleen Douglas Adamsin avaruusoopperatrilogia Linnunradan käsikirja liftareille, jossa delfiinit hiirien ohella ovat Maapallon älykkäimpiä olentoja. Tästä ihmisillä ei ole aavistustakaan, niin huonoja muiden lajien kommunikaatiota tulkitsemaan kun ovat: “The last ever dolphin message was misinterpreted as a surprisingly sophisticated attempt to do a double-backward somersault through a hoop while whistling the “Star-Spangled Banner,” but in fact the message was this: So long and thanks for all the fish.” Vuokon näytelmä viittaa suoraan Adamsin romaanisarjan osaan Terve, ja kiitos kaloista (1984). ↩︎
2. Lonka on tutkinut muunlajisten ilmaisua myös Neljän päivän läheisyys -näytelmässä (2021), johon on litteroitu lokkien ääntelyä. ↩︎
3. Näytelmässä kursiivi merkitsee dokumenttielokuvasta poimittua aineistoa. ↩︎
4. Esimerkiksi Eva Meijer puhuu teoksessaan When Animals Speak: Toward an Interspecies Democracy (2019) mykän eläimen vahingollisesta stereotyypistä, jota jopa monet eläinoikeusaktivistit ja -filosofit toisintavat. Ei-inhimillisiä eläimiä ei pidetä kielellisinä subjekteina, toimijoina, vaan heidän puolestaan on puhuttava. Tällainen ajattelu toiseuttaa muunlajisen kommunikaation merkitykset ja toisintaa ihmiskeskeisiä käsityksiä kielestä. ↩︎
5. Usein lemmikkejä ruokitaan luonnoneläimillä tai muilla vähemmän tärkeiksi katsotuilla lajeilla. Asetelma voi kääntyä myös päälaelleen: Yle (5.8.2025) uutisoi, että Aarhusin eläintarhassa Tanskassa etsitään “ei-toivottuja lemmikkejä” petojen ravinnoksi. ↩︎