19.12.2010 Marko Gylén
Eija-Liisa Ahtila: Marian ilmestys, 3-kanavainen projisointi-installaatio, 11.12.2010 – 9.1.2011, Galleria Heino, Uudenmaankatu 16-20
Kaikki onkin aivan toisin. On ylivoimaisen selvää, mitä on tehtävä, mutta se ei poistakaan ahdistusta. Mahdotonta! ”Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkiskeli sitä.”
Kun tunnettu taiteilija tarttuu tunnettuun aiheeseen, on syytäkin olla varuillaan. Kyynisyys ei kuitenkaan kannata. Täytyy vain jonkin verran vieroa omia ennakkotietojaan, jotta näkee itse teoksen, eikä vain tuota kuuluisuutta. Kenties teoskin kannustaa tähän, tuoreeseen katsomiseen, uusiksi tulkitsemiseen.
Eija-Liisa Ahtilan teos on kolmikanavainen videoinstallaatio. Se näyttää dokumentilta, joka kertoo, miten näyttelijät rakentavat kristillisen kuvaelman. He näyttelevät kohtauksen Luukkaan evankeliumista, Marian ilmestyksen (Luuk.1:26–38), joka on taiteessa paljon käsitelty aihe. Seuraamme, miten työryhmän jäsenet tutustuvat toisiinsa ja alkavat pohtia, kuka esittää mitäkin hahmoa: Mariaa, arkkienkeli Gabrielia, palvelijoita. He käyvät myös läpi Marian tarinaa tarkemmin kuin evankeliumissa.
Välillä käydään tilalla, jossa kasvatetaan aaseja ja selvitellään, miten ne sopeutuvat Suomen talveen. Näytetään myös jouluvaloja, joissa toistuu A-kirjain tai ehkä tarkemmin A-M-monogrammi, joka merkitsee Ave Mariaa.
Näytelmäryhmä tutkii useita Marian ilmestys -aiheisia maalauksia. Simone Martinin, Leonardo da Vincin ja Fra Angelicon tulkinnat nousevat esille. Niissä Maria ottaa kolmella eri tavalla vastaan enkelin: kavahtaen, nostaen kättä tervehdykseen ja kumartaen niin, että kämmenet nostetaan rintaa vasten ristikkäin. Kun viimeksi mainittua harjoitellaan, näyttelijät näyttävät improvisoivan sen halaukseksi asti. Kuvaelman ohjaaja (Kati Outinen) liikuttuu.
Videon lopussa näytetään valmis teos. Vai onko se valmis? Me näemme yhä, että se sijoittuu ateljeehen. Enkeliä esittävä näyttelijä leijailee suurten kullanväristen taulunkehysten läpi tuomaan terveisiä Jumalalta. Maria säikähtää, pitää ilmoitusta mahdottomana, mutta myöntyy Jumalan tahtoon. Lopuksi Marian esittäjä taluttaa aasia maisemassa, joka on siirtynyt talvesta kevääseen.
Ilmoituksen häkellyttävyys
Ahtilan teos alkaa kysymällä, miten yllättävä ilmoitus muuttaa koko todellisuussuhteen. Uusi, ilmitullut totuus hätkähdyttää. Totuuden leimahdus, paljastus, ei kuitenkaan tarjoa vastausta kysymyksiin, vaan herättää vanhatkin kysymykset uudelleen. Mitä nyt pitää tehdä, miksi, mitä varten olen olemassa?
Marian tapauksessa hän saa ilmoituksen Jumalalta, minkä pitäisi olla juuri vastaus kaikkeen. Kristinuskon mukaanhan ihmisen perustava eksyneisyys on juuri sama kuin Jumalan kaukaisuus. Jumala on taho, joka läsnäolollaan voisi suoda elämän tarkoituksen, muttei sitä tee, jotta ihmisellä säilyisi olemuksellinen vapaus. Marialle kuitenkin ilmoitetaan Jumalan suunnitelma tai ainakin osa siitä. Mutta silti hänellekin jätetään vapaus myöntyä tai olla myöntymättä, nimittäin niin, että paljastettu suunnitelma on täysin uskomaton, sula mahdottomuus. Neitseys ei ole ”puhtautta”, vaan tuo esiin raskauden uskomattomuuden ja ihmeen.
Kyseessä on ilmoitus, annunsiaatio, tai tarkemmin, uutisen tuonti. Samalla Maria tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä. Enkelin ilmoitus samastuu Jumalan rakastavaan armosanomaan, Sanaan, joka tulee lihaksi.
Kyseessä on siis performatiivi, ilmaisu, joka lausumisensa hetkellä tekee sen, mitä lausuu. Jumalan puhe on valkeuden tulemisesta asti ollut tällaista: Jumala saa aikaan ja luo puheellaan sen, mistä puhuu. Ihmisenkin kielessä on performatiiveja, kuten esimerkiksi lupaus tai muodollisemmat täten-ilmaukset. Myös taide ylipäätään on eräällä tavalla tätä, ilmenevän saattamista ilmenemään. Taide myös pidättää sen äärelle, miten ilmeneminen häkellyttää ja vie etsimään merkitystä.
Ahtilan teoksen keskeinen aihe on taide itse. Se näyttää, miten näyttelijäryhmä valmistelee teosta ja miten henkilöt tulkitsevat tekstiä. Se viittaa kuuluisiin maalauksiin. Näytetään, miten enkeli lentää taulunkehysten läpi. Videoteos on dokumentti kuvaelman esityksestä ja sen valmistelusta. Silti se ei pura illuusiota, vaan vain näyttää, miten taide ja uusi näkymä rakentuu.
Taide on ilmestys ja ilmoitus. Se näyttää jotakin, tuo ilmoille, mutta ilman valmiita merkityksiä ja absoluuttisia järkiä. Näin se juuri vie etsimään merkitystä ja mieltä, tulkitsemaan teosta mutta laajemminkin pohtimaan elämää ja järjestämään elämää toiminnalla. Taide ja uskonto eivät ole vain sattumalta lähellä toisiaan, vaan niissä on molemmissa kyse perustavista kysymyksistä, alkuperäisistä pohjattomuuksista. Siksi niillä on yhteinen historia.
Yllättävät kuvat
Ahtilan teoksessa on monia pieniä yllätyksellisiä elementtejä. Alussa jaetaan korpin kokema yllätys talvimaisemassa. Korppi esiintyy myös lopun kuvaelmassa: se on lainannut siipensä enkelille. Kerran ohjaaja ilmestyy kuvan reunasta. Dürerin piirtämät rukoilevat kädet antavat kyyhkyselle säteet. Aasien kävelyttämisestä leikataan autojen huristeluun loskassa. Klassisen musiikin Ave Mariat saavat jatkokseen No Place to Fall -kantrikappaleen. Kaavapiirrosten kaarevat ruudut valtaavat kuvan. Lokki juoksee ilmassa.
Kertojan ääni kysyy: ”Entä voiko jo tuttu asia täyttää ihmeen tuntomerkit? Voiko hämmästyä sijoiltaan jostain, jonka tuntee läpikotaisin? Mitä silloin näkee? Ehkä eteen tulee kysymys, jota ei ymmärrä. Tai kuva jostain, joka alkaa vaivata mieltä.”
Oikeastaan koko teos on yllätys. (Pahoittelen sen osittaista pilaamista.) Mitä oikeastaan näimme? Miksi? Miten tästä eteenpäin?
Todellisuus, tosiasiallisuus ammottaa. Sillä ei ole mieltä, mutta se vaatii sitä, merkityksellistämistään, oikeutettua toimintaa. Todellisuudessa loistaa poissaolollaan lopullinen mieli, oikeutus, lähimmäisenrakkaus, Jumala. Niiden loisto on kutsua, välttämättömyyttä, perustavan kysymyksen avausta, perustehtävien aukeamista, kunkin seuraavan hetken haastavuutta. Pelkällä olemassaolollaan jokainen olio ammottaa paljaana, vaatii seuraavan hetken merkityksellistämistä, antaa poissaolollaan-loistavan tulla ilmi. ”Mitä tehdä tälle oliolle, tuolle asialle, elämälle ja maailmalle ylipäätään ja alkujaankaan?”
Ahtilan teos hallitsee hyvin kolmen kanavan yhteen sovittamisen. Kuvien vuoropuhelu on toisinaan saumatonta yhden tilan ja tapahtuman kattamista eri kulmista, toisinaan hienoa montaasia. Katsoja näkee kaiken. Hän tietää, että häntä ohjaillaan, mutta silti hän voi halutessaan tuijottaa kuvaa kyyhkysestä, vaikka toisaalla tarjoutuisikin näyttelijöiden dialogia. Kolmen projektion installaatiomuoto tekee tietoisemmaksi siitä, että katsotaan kuvia. Se ei päästä uppoutumaan elokuvaan, vaan jättää katsojalle vapauden ja haasteen.
Kyse ei kuitenkaan ole taiteellis-filosofisesta asiasta. Kaikki tapahtuu kuin ihmeen kautta tavallisilla kuvilla. Dokumentaarinen ote kuvaelman rakentamisesta viestii rehellisyyttä. Nämä ovat oikeita ihmisiä ja eläimiä. Tämä ei ole legendaa, vaan elämää ja totta, vaikka onkin harrastelijoiden näyttelemää ja videoteoksena esitettyä. Juuri näin taide avaa todellisuutta, sekä vie syventymään ja tulkitsemaan.
Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkiskeli sitä.
Värien inkarnaatio
Enkelin ilmoitus on Pyhän Hengen pyrähdys. Sana tulee lihaksi. Jumala tyhjentyy jumaluudestaan, mutta tulee asumaan meidän keskellämme, mikä on Kierkegaardin mukaan äärimmäinen paradoksi ja Mariankin lausuma mahdottomuus.
Marian ilmestys -aiheiset maalaukset, kuten suuri osa muustakin kristillisestä taiteesta tekee tämän näkyväksi väreillä. Paikallisvärit, punainen, sininen, kulta! Arjen harmaus aukeaa kirkkotilassa läsnäolon täyteydeksi. Maalit, sana, tuoksut lasimaalausten valo, pyhien yhteys riemuitsevat ja hurmioituvat, raivaavat tien: Hän on tulossa!
Ahtila toistaa maalausten symboliset värit. Värikylläisyys loistaa videon lopussa olevassa kuvaelmassa,vaikka ja koska se tapahtuu selvissä lavasteissa, joiden ohi näkyy arki. Koko valmisteluprosessin näyttäminen on tätä. Jo alussa punainen hahmo yllättää keskellä lumista mustavalkoisuutta. Teos on läsnä, tässä. Martini, da Vinci ja Fra Angelico ovat nekin läsnä jälleen, lainattuina kuvina Ahtilan kuvassa, videomaalauksessa.
Video, ”minä näen”, ja visio, näky, on aina myös visitaatio, vierailu. Silmieni kautta vierailen maailmassa. Vierailen kuvan avaamassa liikkumatilassa, kuvat vierailevat toisissaan, enkeli vierailee Marian luona ilmestysnäyssä. Taide tulee tykö, tosiasiallisuudessaan, ja sana tulee lihaksi. Kadun harmaudesta ja tosi-tv:n tympeydestä siirrytään gallerian pimeään huoneeseen kolmikanavaisen videoinstallaation pyhään piiriin. Livenä, in the flesh.
”Inkarnaatio” tarkoittaa lihaksi tulemista: ”in carnem”, lihaan. ”Carnation” tarkoittaa kuitenkin myös ihon väriä, ja myös kreikan väriä tarkoittava sana ”khr?s” tarkoittaa lisäksi ihoa, lihaa ja ruumista. Filosofi Jean-Luc Nancyn mukaan värit ovat ihonvärejä ja paikallisvärejä, koska niissä aukeaa läsnäolo. Paikallisväri on pieni ihme ja paradoksi, jossa representaatio vaihtuu presentaatioksi: katsojalle läsnä oleva kuvapinnan väri on sama väri kuin kuvatun olion pinnassa, joka kuitenkin on poissa, vain kuvan katsojalle välittämä. Karnaatiossa olio on läsnä värillään, representaatio tulee lihaksi. Kuvattu tyhjenee olemuksestaan ollakseen läsnä värilihassa meidän keskellämme. Meidän, jotka olemme Hänen kuviaan.
Inkarnaatiossa henkisubstanssi ei tule jostain täyttämään ainesubstanssia, vaan poissaolon ilmaiseva sana muuttuu läsnäolon lihaksi. “Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.” (Luuk. 4:21)