Anni Leppälä ja Eeva Peura: Tunteiden bumerangi
11.9.-4.10.2020
Galleria Ama
Anni Leppälän ja Eeva Peuran yhteisnäyttely ”Tunteiden bumerangi”on esteettinen ja yhtenäinen kokonaisuus, jonka romanttisen pinnan alta kuultaa pimeyttä. Kirjailija Monika Fagerholmin kanssa tehty luonnoskirja The Roaming Child (2020) nivoo kolmen taiteilijan ilmaisua ja teoksissa toistuvia teemoja yhteen ja korostaa molempien kuvataiteilijoiden teosten kerronnallisuutta. Näyttelykokonaisuus ei ehkä paljasta tekijöistään yllättäviä uusia puolia tai toimi uusien kokeilujen alustana. Taiteilijat kuitenkin hyötyvät yhteiselossaan toisistaan, ja heidän teostensa maailmat vahvistuvat.
Leppälän hiljaisissa ja kauniissa valokuvateoksissa on minua katsojana aiemmin vaivannut säröjen puute tai oikeastaan juurikin niiden kauneus. Kuvat ovat tyylikkäitä värimaailmoiltaan ja kompositioiltaa.Joskus kaikki voi olla vähän liiankin hyvin. Kyse ei ole siitä, etteikö säröjä olisi lainkaan, olen vain toivonut niitä enemmän. Kirjallisuudesta, luonnosta, elokuvista, ja taidehistoriasta ammentavat kuvat ovat vaikuttaneet niin kauniilta ja täydellisiltä, että ne ovat tuntuneet välillä minusta sulkeutuneilta, ja jotain mennyttä aikaa romantisoivilta ja arvottavilta. Uskon, että tämä tasapainottelu on tietoista, minua johdatellaan juuri niitä reittejä kuin on tarkoituskin. Hakeudun katsojana säröjen ääreen ja iloitsen, kun löydän kohtia, jotka avaavat kuvan suurempaan maailmaan. Huomaan kiinnittäväni teoksista eniten huomiota niihin, joissa on selvimmin hyödynnetty valokuvan indeksistä luonnetta narratiivin luojana. Pureskeltu purkkapallo tai hameen helma, joka on kastunut, on tallennettu tapahtuma, ja samalla se toimii vihjeenä tapahtumaketjusta, tarinasta. Ne tuovat mukaan myös inhimillisen ja taktiilin elementin, vaikkakin viitteellisesti, kuviin, jotka tuntuvat välillä melkein kliinisiltä.
Leppälän useassa teoksessa henkilön paikkaa merkitsee jonkinlainen “tyhjä paikka”: luontoon sijoitettu pahvinen siluetti tai kuvasta irti leikkaamalla luotu hahmon siluetti. Tämä luo objektin ja materiaalin manipuloinnin avulla tehdyn eleen kautta kuviin aavemaisen possaolon tunnun ja kysymyksen, miksi; miksi joku tai jokin on kuvasta poistettu? Kaikille on varmaan selvää, miten voimakas ja emotionaalisesti latautunu ele on, että perhepotretista tai luokkakuvasta on leikattu joku pois. Ele tuo mieleeni myös toisen vaihtoehdon: ehkä tiettyjen henkilöiden ja tarinoiden asemesta kyseessä onkin varattu paikka arkkityypille, saduista ja myyteistä tutulle hahmolle, joka saa eri eri konteksteissa nimiä ja muotoja.
Ei ole yllättävää, että nämä kaksi tekijää esiintyvät yhdessä, koska heidän teoksistaan löytää nopeastikin katsottuna selkeää sielunkumppanuutta. Tunteiden bumerangi onkin jo Leppälän ja Peuran toinen yhteisnäyttely. Kuin hyvät kumppanit muutenkin, he tuntuvat saavansa toisistaan esiin parhaat puolensa.
Peuran ilmaisussa toistuu paljon samoja aiheita kuin Leppälällä: luonto (erityisesti puut ja oksat), interiöörit, naishahmot, romanttiset eleet, viittaukset taidehistoriaan ja kirjallisuuteen. Maalauksissa esiintyy usein hahmoja, joilla on tyttömäisiä piirteitä, mekkoja, pitkiä hiuksia, ja niin edelleen – samanlaisia kuin Leppälän kuvissa. Maalausjäljessä pinnan roso ja liikkeiden rajuus luovat kutkuttavan kontrastin eleettömämmille ja minimalistisemmille valokuvateoksille. Maksimalistinen ja minimalistinen kulkevat hyvin yhdessä.
Peuran maalauksissa väriskaala on yleisilmeeltään tummempi, joka tuo yhdessä voimakkaiden siveltimenvetojen ja paksujen maalikerrosten kanssa välillä painostavaakin tunnelmaa. New Year’s eve -maalauksessa (2020) luurangonkasvoinen piruhahmo kurkkii suurikokoisena teatterin petroolinsinisten raskaiden samettiverhojen takaa. Koristeellisen elokuvasalin (tai teatterisalin? kattomaalauksissa poseeraavat naishahmot on maalattu tavalla, joka tekee hahmoista samanaikaisesti hyvin lihallisia ja melkein rivoja outoine eleineen – ja toisaalta aavemaisia utuja. Onko yleisössä ketään ja miksi valot ovat päällä kesken esityksen? En nosta esiin näitä kysymyksiä herättävä hankaavia ristiriitaisuksia kritsoidakseni kuvan ”realistisuutta” – päinvastoin, maalauksesta tekevät mielenkiintoisen nimenomaan erilaiset ristiriidat ja kontrastit, jotka herättävät katsojan kutomaan tarinaa kuvan taustalle ja tarttumaan niihin huomioihin, joihin kukin nyt sattuu omista lähtökohdistaan tarttumaan.
Näyttelyssä paikoittain Leppälän ja Peuran teoksia on selkeästi tuotu yhteen pareiksi, jotka auttavat ja tukevat visuaalisesti toinen toisiaan tai luovat visuaalisia vastapooleja. Vierekkäin ripustetut Parrot Dress (Peura, 2019) ja Museum (Leppälä, 2020) jakavat keskenään vaaleanpunaisen ja beigen sävyissä liikkuvan väriskaalan. Peuran maalauksessa selin katsojaan kuvatun hahmon selässä ihon pinta on vahvasti teksturoitu ja luo vaikutelman ihon arpisuudesta ja ajan luomista jäljistä – ”epätäydellisyyksistä”, kuten ihovoiteen valmistajan mainoksessa voitaisiin sanoa. Leppälän lähes abstraktissa valokuvateoksessa voi erottaa monokromaattisessa ja utuisessa väripinnassa kuvan ihmishahmosta, joka katselee seinällä ripustettua kuvaa.
Kokonaisuudessa tärkeää roolia näyttelee taiteilijoiden yhdessä luoma huone, jonka lattia, seinät ja ikkunalauta ovat täynnä erilaista materiaalia: paperia, valokuvia, kirjoja ja vihkoja, maalauksia, piirustuksia ja esineitä. Tulkitsen huoneen taiteilijoiden yhteisen jaetun ajatusmaailman tai kiinnostuksen kohteiden tilaksi, joka on pysäytetty kehkeytymisen hetkellä niille sijoilleen, yhdenlainen snapshot siis sekin. Runsas ja näennäisen keskeneräiseksi jätetty huone on pysäytetty hetki täynnä mahdollisuuksia. hdistävänä tekijänä toimii (jälleen) väri: kokonaisuus on sävyiltään pääasiassa vaaleanruskean ja hiekan sävyinen, kuvakehysten taustapahvin tai arkistokansioiden väri. Niin sanottu neutraali tai tavanomainen värimaailma on kutkuttava ja kutsuu katsomaan tarkemmin tavallisen läpi.
Näyttely saa minut miettimään kuluneen vuoden aikan taidekentällä keskustelua herättänyt yhteisöllisyyden rooli nykytaiteessa. Hanna Kuuselan keväällä julkaistu teos Kollaboraatio – Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa (Vastapaino, 2020) nosti keskusteluun monella taholla kevään ja kesän aikana nykytaiteen yhteistekijyyteen liittyviä ajatuksia. Kuuselan ideologiakriittinen katsaus yhteisöllisyyden trendiin piti sisällään huolen ainakin näennäisen yhteisöllisyyden vaaroista: yhteisöllisyys ja erityisesti joukkoistaminen voidaan nähdä kapitalistisen vastuuttamisen airueena, vaikka sen ulkokuori ja julkilausuttu missio olisikin hyväntahtoinen yhdessä tekeminen ja osallistaminen. Tärkeä kysymys yhteisöllisyyden äärellä onkin usein, kuka tai ketkä lopulta hyötyvät yhdessä tekemisestä? Yksinkertaisimmillaan vastaus varmaankin olisi näin: hän, jonka nimissä teos esitetään, ja hän, joka saa palkkion tehdystä työstä.
Katselenkin kokonaisuutta enemmän yhdessäolon, ystävyyden ja kumppanuuden kautta, tematiikka, jota on myös on tuotu esille näkyvästi viime aikoina. Helsingin Sanomissa julkaistussa artikkelissa “Yksin mutta yhdessä” (15.8.2020) Susanna Laari haastatteli kolmea kuvataiteilijaa ja ystävää, Rauha Mäkilää, Anna Tuoria ja Eeva-Leena Eklundia heidän työstään ja ystävyydestään. Taiteen tekeminen, maalaaminen, on ja sen täytyy olla yksinäistä onnistuakseen, ja ehkä juuri siksi ystävien ja kollegoiden tuki on valtavan tärkeää. Näen näyttelyn samanlaisen lämpimän ja avoimen kollegiaalisen yhdessäolon paikkana ja yleisölle näkyvänä tuloksena. Tunteiden bumerangissa yhteisen esiintymisen tarkoituksena ei ole ollut tehdä varsinaisia kokeiluja tai ulostuloja omien tyylien kanssa. Yhdessä kolme taiteilijaa kuitenkin toimivat toistensa peileinä. Yhdessä ja erikseen teoksista nousee esiin erilaisia sävyjä. Ryhmäytyminen luo tilan uusille assosiaatioille. Toisto ja peilaaminen (bumerangi, joka palaa heittäessä aina) vahvistavat kokemusta samuudesta ja historiasta, joka toistaa itseään, tarinasta, joiden hahmot ja tapahtumapaikka tai -aika voivat muuttua, mutta asetelma, dynamiikat ja rakenne pysyy samana. Kolmelle taiteilijalle yhteiset aiheet, tytöt, tarinat ja asioiden pimeä puoli, ovat selkeä yhteinen kiinnostus ja punainen lanka. Teemat eivät ole ehkä omaperäisimpiä tässä ajassa, mutta ikuisuuskysymykset ovat hyvästä syystä ikuisuuskysymyksiä ja siksi kiinnostavia.