Keväällä minä aloin tulla myöhässä töihin joka aamu. Työ vitutti ja halusin vain palata etelään ja mennä uimaan. (Balestrini 2024 = HK, 57–58)
Lukeminen pysähtyy tuon tuosta, vedän henkeä, naurahdan. Näytän toisille. Näin se kirjoittaa!
Nanni Balestrinin romaani Haluamme kaiken (Poesia 2024, Vogliamo tutto 1971) kuvaa Fiatin tehtaiden työtaistelujen alkua keväällä ja kesällä 1969. Romaani on saanut jonkin verran huomiota Suomessa käännöksen tultua julki pari vuotta sitten. Aika julkaisulle on otollinen: vaikka monin tavoin nyt eletään aivan erilaisten, globaalien haasteiden äärellä kuin 60–70-lukujen taitteissa, ajankohdissa yhteiskunnallisine myllerryksineen on myös paljon samaa.
Balestrini (1935–2019) yhdistyy sekä kokeellisia kirjallisia muotoja hahmotelleeseen neoavanguardia-suuntaukseen että autonomimarxistiseen, siis työväenluokan kamppailua ja itsenäisyyttä korostaneeseen operaismo-liikkeeseen. Torinossa Fiatin työläisten ja opiskelijaliikkeen yhteisessä kokouksessa kirjailija tapasi Etelä-Italiasta pohjoiseen töiden perässä saapuneen Alfonso Natellan, jonka puheesta hän muovasi Vogliamo tutto -teoksen minäkertojan omaleimaisen äänen. Teoksessa toteutuu kuitenkin myös moniääninen kollektiivisuus, ja sen tarkkoja päivä- ja väkimääriä ja teknisiä kuvauksia vilisevä objektiivisuuden tuntu rakentuu aikalaisdokumenttien pohjalle. Yhden työläisen tarina sulautuu yhteiseen järjestäytymiseen ja kaaokseen, taistelua kuvataan vaihe vaiheelta ja linjasto linjastolta, ja lakkokokouksen puheenvuorot virtaavat toisiinsa.
Romaanin kertoja, nuori mies, päätyy Pohjois-Italiaan etsiessään parempaa elämää. Työ pellolla on raskasta ja kannattamatonta, ja uusia hyvän elämän merkkejä, kuten farkkuja ja elokuvalippuja, saa rahalla, jota saa kuulemma parhaiten työskentelemällä tehtaassa. Työ osoittautuu kuitenkin tehdas toisensa jälkeen sekä puuduttavaksi että vaaralliseksi, ja työläisiä kohdellaan kuin roskaa. Aluksi kertoja kieltäytyy työstä ajoittain mutta toistuvasti, hetken mielijohteesta. Hän kieltäytyy, koska työolosuhteet on tehty mahdottomiksi tai hankaliksi, koska häntä kyllästyttää ja vituttaa, koska ympärillä mennään lakkoon, koska hän haluaa vetää kännit tai mennä uimaan. Lentolehtisiä jakaville opiskelija-aktivisteille hän naureskelee, kunnes huomaa näiden puhuvan hänelle itselleen merkityksellisistä ongelmista ja liittyy Fiatin tehtaalla kytevään ja pian sen ulkopuolellekin leviävään työtaisteluun.
Haluamme kaiken kuvaa pysäyttämistä ja seisauttamista, vaikka sen tapahtumat ja henkilöhahmot ovat jatkuvassa, päämäärätietoisessa, levottomassa ja räjähtelevässä liikkeessä. Teoksen kieli on rempseän alatyylistä, mikä on kääntynyt Janne Löppösen suomennokseen varsin nautinnollisesti. Löppönen on sisällyttänyt käännökseen myös ratkaisun jättää pois kaikki virkkeen sisäiset välimerkit. Näin syntyy yhtäältä virtaamisen ja toisaalta pysähtymisen tekstuaalinen dynamiikka. Piste merkitsee asetettua rajaa, viimeistä sanaa, suojaksi nostettua kättä, palavaa barrikadia: haluamme kaiken, piste. Muuta ei tarvita. Paitsi joskus huutomerkki.
Tarkastelen tässä, miten pysäyttämisen ja pysähtymisen estetiikka ja politiikka toteutuvat romaanissa, ja miltä ne näyttävät nykyhetkessä luettuina. Näkökulmaani määrittävät erityisesti nykytyön kritiikit ja toisaalta ekokriisi ja siihen liittyvä aktivismi, kumpikin sekä teoreettisesti että omien kokemusteni kautta. Etsin myös sellaisia ääniä, jotka Balestrinin romaanissa jäävät sivuun tai eivät ole vielä olemassa, mutta jotka virittyvät romaanin kanssa samoille taajuuksille sekä sanottavansa että sanomisen tapansa ansiosta.
Vittumaista voimistelua
Teoksen virtaavassa muodossa toistuvat tuotantolinjojen toiminnan yksityiskohtaiset kuvaukset. Fordistinen työn logiikka ja mekaaninen äänimaisema yltävät myös työläisten taukoihin:
Koska kun tehtaan pilli soi kesken töiden uuu-uuu niin ensin pitää juosta portaat ylös ja sitten käytävä pukukoppi tallelokero nappaat haarukan ja veitsen ja leivän ja juokset sinne missä eväsrasiasi on ja kahdentuhannen muun rasian joukosta otat omasi istut pöytään puhut papapapapapa ja kiskot eväät naamaasi uuu-uuu pilli soi pomppaat pystyyn ja juokset käytävä pukukoppi tallelokero laitat kamasi takaisin juokset portaat alas puolituntinen on kulunut ja olet taas tehdashallissa. (HK, 94–95.)
Päähenkilön ruumis kouluttuu lyhyessä ajassa työn vaatimusten mukaan tavalla, joka tuntuu hänestä väärältä. Kertoja kuvaa, että ruumiin käyttäminen vaikka voimistelussa on mielekästä, koska ”molempia puolia liikutetaan samalla tavalla”, kun taas päivä toisensa jälkeen paineilmapyssyn kanssa heiluessa ”menee vinoon kun yksi hartia on yhdellä tavalla ja toinen toisella” (HK, 90). ”Tämä voimistelu oli vittumaista”, hän luonnehtii (mts.).
Yksi romaania lukiessa pysäyttävistä piirteistä on monenlaisista moralistisista kliseistä kieltäytyminen. Päähenkilön isä pitää teoksen alkupuolella tälle puhuttelun: ”Pidä mielessä että työ on hirveää. Pitää herätä aikaisin aamulla ja työmaalla täytyy jatkuvasti kuunnella pomon käskyjä. Jos ei ole työtä ei saa syödäkseen ja jos työtä on niin se on yhtä raatamista. Työ ei ole koskaan hyvä asia.” (HK, 41.) Kertoja-päähenkilö ei missään vaiheessa näyttäydy työn sankarina, joka haluaisi vain oikeudenmukaisen korvauksen tai kohtuulliset työolot. Hän ei ole dickensiläinen, vain vähän lisää velliä pyytävä ”kunniallinen köyhä”. Hän kiroilee, tuhlaa ansaitsemansa rahat aina välittömästi, käyttäytyy epäjohdonmukaisesti ja pieksee vartijoita. Eikä halua tehdä töitä. Kun johtoporras syyttää lakkoilijoita siitä, että nämä vain ”eivät pidä työstä”, kertoja vastaa, että tosi on: ”Työläiset eivät pidä työstä heidän on pakko tehdä työtä” (HK, 105). Tämä tuntuu nykyhetkessäkin radikaalilta ulostulolta, mikä vuorostaan tuntuu käsittämättömältä, koska toisaalta kertoja tietysti laukoo itsestäänselvyyden: ei kenenkään ruumis pidä siitä, että se pakotetaan yksipuoliseen voimisteluun elantoa vastaan.
Työ ja kaupunkiympäristö kouluttavat kertojan ruumiin myös niin, että ollessaan vapaalla hän ei osaakaan vain olla. Kaupungissa esimerkiksi uimaan meno ei onnistukaan tuosta vain, ja kaikki vapaa-aika vaatii rahan käyttämistä:
Osittain siksi että en tiennyt mitä tehdä kuljin kapakasta kapakkaan ja ostelin sarjiksia (…). Kävin elokuvissa kun en tiennyt mitä muutakaan tekisin. Tuhlasin loput rahat sillä tavalla. Siten minä lepäsin siitä paskatyöstä. Aika hullua oikeastaan. Koko sen kahdentoista päivän aikana en tajunnut että en edes osannut levätä enkä tiennyt mitä helvettiä tekisin Torinossa. (HK, 88.)
Torinossa harhailuun ja rahan tuhlaamiseen verrattuna paluu etelään ja uimaan meno näyttäytyvät romaanissa suoraviivaisina, ruumiiseen paikantuvina, koetuista tarpeista ja haluista nousevina kieltäytymisen ja pysäyttämisen muotoina.
Kuten uusliberalistisen työeetoksen kritiikeistä saa toistuvasti lukea, työ, siis lisäarvon tuottaminen, tihkuu mitä moninaisimmin keinoin vapaa-aikaamme ja siihen, miten koko maailmassa-olemisemme koemme. Akateemistakin työtä tehdään kuin kyseessä olisi tiukka tilanne teho-osastolla, ja sisäistetty kontrolli saa pitämään lounastauot lyhyinä tai vielä todennäköisemmin työaikana nekin, läppärin äärellä jotain kiskoen. Tehtaan pilliä ei tarvita. Vaatii aktiivista harjoittelua ja jokseenkin radikaalia uudelleenasennoitumista, että pelkkä oleminen lakkaa tuntumasta henkilökohtaisella tasolla vaaralliselta, elämän hukkaamiselta. Esimerkiksi Pontus Purokuru (2018, 9) kirjoittaa:
Aktiivisuden vaatimus selittää, miksi näkyvää protestointia on niin vähän suhteessa niihin ongelmiin, jotka rasittavat elämäämme ja kuumentavat planeettaa. Meiltä vaaditaan aloitteellisuutta kaikessa: opiskelussa, työnhaussa, sosiaalisessa mediassa, treenaamisessa, sosiaaliturvassa, matkustamisessa, musiikkimaun kehittämisessä. Kaikki järjestelmät koulusta terveydenhuoltoon ja työttömyystukeen perustuvat siihen, että ihmiset aktivoidaan kontrolloimaan itse itseään, osallistumaan.
Tehokkaaksi ohjelmoitu vapaa-aika itsessään on jonkinlaista vittumaista voimistelua, joka lopulta on kollektiivisesti haitallista ja ruumiillisesti ja/eli ympäristöllisesti kestämätöntä. Työn ja kiireen palvonta on vain normalisoitunut minun kontekstissani, vaikka fordistinen työjärjestys tai Balestrinin kuvaaman kaltaiset, suoraviivaisen riistävät työolot on ulkoistettu globaaliin etelään tai Yhdysvaltain paperittomien maahanmuuttajien pyörittämiin tehtaisiin ja logistiikkakeskuksiin – tai Suomen marjametsiin.
Tunnetusti myös ruokalähettien, taiteilijoiden tai akateemisten pätkätyöläisten on turhaa tai mahdotonta mennä lakkoon. Pätkärahoituksella työskentelevän tutkijan voi olla henkilökohtaisella tasolla vapauttavaa ja jopa ratkaisevaa mennä tieteellisellä konferenssimatkalla sessioihin osallistumisen sijaan uimaan, mutta koko akateemisen työn koneisto ei tästä juurikaan heilahda. Astuttuani pitkän ajelehtimisen jälkeen tutkimustyöstä sivuun tunsin huuhtoutuneeni onnekkaasti joen penkalle. Aiemmin työttömyysjaksotkin täyttyivät jonkinlaisen kollektiivisen pakon sanelemasta työnteosta, johon kuului rahoitushakemusten loputonta viilausta, uusien rahoituskelpoisten ideoiden generoimista ja tekstien kirjoittamista ja editoimista, joita piti tehdä myös ilman rahoitusta, jotta julkaisuluettelo ei näivety. Kieltäytyminen akateemisen työn pakkoliikkeestä vapautti: nyt saatoin käydä uimassa vaikka joka päivä. Rannalta seuraan, silloin kun jaksan, miten työn virta yliopistolla jatkuu ja kiihtyy. Välillä samastun Balestrinin päähenkilöön, joka eräässä lakon todellista puhkeamista edeltävässä kohtauksessa heiluttaa yksinään kylttiä tehdashallissa muiden, konfliktia pelkäävien työläisten katsoessa kiusaantuneina muualle.
Jumittavat ruumiit
Rakenteellisten ja temaattisten valintojen sekä aineellisuutta korostavan, onomatopoeettisen kielen kautta Haluamme kaiken tulee pitäneeksi esillä ruumiillisuutta ja siihen kuuluvaa haluamista ja tarvitsemista yllättävän raikkaalla tavalla. Ruumis voi laittaa pisteen työn virralle sairastumalla tai loukkaantumalla tai vain jäämällä jumiin, tahallaan tai tahattomasti. Joitakin jumiuttamisen hetkiä kuvataan Balestrinin romaanissa yhtä tehokkaan fyysisesti kuin linjaston ja työläisjoukkojen virtaa. Kun linjaston ”yleismies” näyttää kertojalle pakoputken kiinnitystä, tämä sabotoi sen tahallaan teeskentelemällä osaamatonta: ”Katso trrrr trrrr trrrr tee sinä seuraava. Minä tein trrrrrrrr ja jäin jumiin” (HK, 88–89).
Loukattuaan sormensa päähenkilö liioittelee vammaansa ja pääsee tehtaan lääkärin kautta sairaslomalle. Nähdessään sairastuvalla muita, pahemmin loukkaantuneita työläisiä, joita hoputetaan takaisin töihin, hän päivittelee: ”Ovatko kaikki tulleet hulluiksi onko nyt sota olemmeko me Vietnamissa?” (HK, 85.) Toisaalta hän ei halua sormensa kanssa sairaalaan, koska pelkkä toimettomuuskaan ei tunnu mahdolliselta: ”Sairaala on perseestä siellä ei voi pitää hauskaa siellä vain ollaan eikä muuta” (HK, 87). Toisaalta uimaan meno, meressä lilluminen juuri tällaisena ”vain olemisena” on tarinatasolla toteutumaton mutta tekstin assosiatiivisesti esiin kutsuma vastakuva linjaston ja kaupungin töksähtelevälle virralle.
Romaanissa ruumiin tarpeet kuuluvat paitsi tehtaaseen, myös protesteihin. Lentolehtisten jakamisen välissä opiskelija- ja työläisaktivistit käyvät päiväunilla. Nykyisin tämä kenties kehystyisi aktivistiseksi teoksi, radikaaliksi levoksi, mutta romaanissa se on tavallinen käytäntö, jota ei tarvitse korostaa. Romaanin jälkipuolisko, erityisesti kymmenes luku otsikolla ”Kapina”, kuvaa kollektiivista vellontaa, joka muistuttaa väkivaltaisuudestaan huolimatta enemmän päähenkilön kaipaamaa meressä uimista kuin tuotantolinjaa. Väkivaltaisen katuprotestin kuvaus rakentuu aktivistien ja poliisien juoksemisesta, kompastelusta, jalasta luiskahtavista kengistä, lyömisistä ja kaatumisista. Romaani päättyy, kun poliisien väkivaltaa katolle paennut kertoja toteaa olevansa väsynyt ja lähtee nukkumaan.
Ruumiillisuuteen nojaavat kuvaukset osoittavat Balestrinin päähenkilön olevan elävä luontokappale, joka toimii niin sanotusti järkevästi, omien intressiensä mukaan. Työ Fiatin tuotantolinjalla on näiden intressien vastaista samoin kuin se on, näin lukien, maapallon intressien vastaista.
Pysähtyminen ekokriisin edessä
Vaikka nykyhetkeä määrittävä ekokatastrofi ja siihen vaikuttavat kehityskulut olivat 60-luvun lopulla jo hyvässä vaiheessa, tietoisuus katastrofista puuttuu Balestrinin romaanista täysin. Samaan aikaan esimerkiksi Yhdysvalloissa saasteista huolestunut ympäristöliike otti ensimmäisiä askeleitaan, mutta Haluamme kaiken ei yhdistä taistelua autotehtaalla siihen, mitä autot tekevät ympäristölle – henkilöhahmot eivät yksinkertaisesti ole tästä tietoisia. Romaanin päähenkilö elää historiallisessa hetkessä, jossa uusia, massatuotettuja tavaroita on ensimmäistä kertaa helppo saada käsiinsä, kunhan on vähän rahaa. Ja kaikki haluavat uusia tavaroita. Samalla kuitenkin elämän ekologiset perusedellytykset muuttuvat, ja muutokset ja menetykset huomataan pala kerrallaan. Joitakin näistä paloista on eksynyt myös romaanin sivuille. Tomaattisäilyketehtaassa loppuvat työt, koska tomaatteja on vähemmän. Ja päähenkilö kuvailee: ”(…) meillä oli tapana istua iltaisin talojen edustalla pergolan alla. Nykyään siinä on jalkakäytävä jolla ei ruohokaan kasva” (HK, 49). Yksilöimättömän puhujan kokouksessa lausuma manifesti kuulostaa tutulta myös vuonna 2026:
Niinpä sanomme että on aika hankkiutua eroon näistä sioista jotka osaavat vain haaskata rikkautta jota me tuotamme täällä ja muualla maailmassa. He tuhlaavat sitä rakentaakseen atomipommeja tai lentääkseen kuuhun. He heittävät pois hedelmiä tonnikaupalla persikoita ja päärynöitä koska niitä on liikaa ja ovat siksi arvottomia. (…) He eivät näe niiden arvoa ihmisille joilla ei ole ruokaa. Mutta kaiken tämän rikkauden ansiosta ihmisten ei tarvitsisi enää nähdä nälkää eikä tehdä työtä. (HK, 180–81.)
Vaikka kapitalismin keinotekoisen niukkuuden järjettömyys tiedostettaisiin, nykytyöelämässä pysähtyminen ja kieltäytyminen ovat vaikeuksissa. Pysähtyminen ja pysäyttäminen kuuluvat kuitenkin myös ympäristöaktivismin perinteikkäisiin keinoihin. Ihmisen toiminnan kannalta usein ympäristölle kokonaisuudessa paras ratkaisu onkin, että jätetään tekemättä: jätetään metsä hakkaamatta tai myrkyllinen kuljetus kuljettamatta. Tämän aktivistit pyrkivät osoittamaan asettamalla ruumiinsa tuhoa tuottavien koneiden kulkureitille.
Esimerkiksi Elokapina hyödyntää pysäyttämistä myös katublokeissa huomion herättämisen keinona. Liikenteen katkaisevien mielenilmaisten herättämä vastustus kietoutuu sekin usein työhön. Jokaiselle mielenilmaukselle huudetaan suurella todennäköisyydellä ”menkää töihin”. Solvauksiin on vastattu sekä toteamalla, että Elokapinassa on mukana paljon ”tavallisia” työssäkäyviä, että korostamalla useiden töiden ja työkeskeisyyden haitallisuutta ympäristölle (ks. esim. Suutari 2021; Kosonen & Löf 2023).
Olen ollut mukana myös Elokapinan kyljessä toimivassa Äitikapinassa, jonka toiminnan ytimessä on niin ikään pysähtyminen. Useimmissa Äitikapinan ja myös globaalisti toimivan Mothers* Rebellion-liikkeen mielenilmauksessa äidit ja muut hoivaajat ja liittolaiset istuvat piirissä jollain julkisella paikalla, joko hiljaa tai ajoittain laulaen, pidellen kylttejä, joiden sisältö on liittynyt huoleen lasten tulevaisuudesta, globaalin ilmasto-oikeudenmukaisuuden vaatimiseen ja myös esimerkiksi Gazan kansanmurhan uhrien suremiseen. Mustekalassa julkaistussa haastattelussa Äitikapinassa toimiva Hanna Alajärvi kertoo, että taiteen, esimerkiksi musiikin hyödyntämisen keskeinen tavoite liikkeessä on se, että ihmiset pysähtyisivät niin pitkäksi aikaa, että he näkisivät ja kuulisivat, miksi kadulla ollaan (Kallio 2026).
Minulle sekä Äitikapinan että Elokapinan mielenilmaukset vastasivat suoraan ruumiilliseen tarpeeseen, jota tunsin kulkiessani Helsingin kuhisevassa keskustassa tai muissa kuluttamisen ympärille rakennetuissa tiloissa. Halusin vain tiputtaa kaiken käsistäni, istua maahan kävelijöiden, autojen ja ratikoiden keskelle, pysähtyä ja pysäyttää kuvan ympärilläni. Samanlaista aktivismin alkusysäystä kuvaa esimerkiksi nuori metsäaktivisti Minka, toinen Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Havumetsän lapset (Euphoria Film, 2024) päähenkilöistä. Tarve lienee vastaus sekä ylistimuloiviin ympäristöihin että dissonanssiin, joka syntyy sen ymmärtämisestä, että olemme matkalla kohti ekologista täystuhoa ja suurin osa ”tavallisina” pidetyistä arkitoimista, joita minulta odotetaan, kiihdyttää tätä juoksua jollain tavoin. Ristiriidasta tekee kahta kauheamman se, että monet normatiivisista voimistelutoimista liittyvät jotenkin lapseni hoitamiseen, mutta samalla lapseen myös konkretisoituu tunne siitä, että tulevaisuus on peruttu. Tähän pysähtymisen tarpeeseen Elokapina ja Äitikapina vastaavat konkreettisilla toimintamuodoillaan.[1]
Ruumiilliset tarpeet ja hoiva
Äitikapina yhdistää äitiyteen assosioituvat hoivaamisen arvot huoleen ilmastokriisistä ja luontokadosta. Itse hoivan ja äitiyden merkitysten problematisoiminen tai niiden ja kapitalismin yhteenkietoutumisen haastaminen ei ole toistaiseksi kuulunut liikkeen toimintaan. Äitien kapina on kuitenkin feminististen liikkeiden historiassa tarkoittanut myös juuri sen osoittamista, että naisille lankeava uusintava työ mahdollistaa kapitalismin koneiston pyörimisen. Hoivatyöstä kieltäytyminen on monelta kannalta hankalaa, mutta sen mahdollisuuksien pohtiminen juuri ekokriisin kannalta tuntuu nykyhetkessä tärkeältä. Oma aktivismini on tällä hetkellä tauolla pitkälti siksi, että energiaa ei pienen lapsen hoivaamiselta jää – tai kenties pikemminkin siltä kaikelta muulta voimistelulta, jota maailma lapsen hoitamisen lisäksi minulta tuntuu vaativan. Tätä ristiriitaa en ole pystynyt ratkaisemaan.
Ekokriisin ja voimisteluyhteiskunnan äärellä kokemani raivo ja turhautuminen kutsuvat pysähtymisen ja hiljentymisen rinnalle aktiivisempaa, vihaisempaa pysäyttämistä ja vastustamista. Ehkä siksi Balestrinin pidäkkeettömän mutta pysäyttävän kielen lukeminen riemastuttaa minua, vaikka äitiyden problematisointi on teoksesta kaukana. Kuten Silja-Maaria Aronpuro (2025) toteaa Kiiltomadossa ilmestyneessä kirja-arviossaan, Balestrinin teos on ”kertomus nimenomaan työmiesten keskinäisestä solidaarisuudesta”, eikä sen tuoksinassa vilkaistakaan samanaikaisesti Italiassakin tapahtuneeseen feminismin nousuun, johon liittyivät myös kotityön ja kapitalismin kytkösten tunnistaminen ja esimerkiksi Wages for Housework -liike. Naiset ovat teoksessa joko halun kohteita tai vaihtoehtoisesti hoivaajia, jotka tarjoavat ”Kapina”-luvussa haavoittuneille suojaa ja haavojen sitomista.
Aronpuro toteaa arviossaan, että ”naisnäkökulmaa onkin paras hakea yksinkertaisesti lukemalla muita kirjoja” (mt.). Näitä muita kirjoja voisivat olla esimerkiksi Mariarosa Dalla Costan ja Selma Jamesin Women & the Subversion of the Community (1972), tai amerikanitalialaisen Silvia Federicin pamfletti Wages Against Housework (1975), joiden lähtökohdat ovat autonomisessa marxismissa ja operaismo-liikkeessä, mutta jotka myös asemoituvat niiden feministisiksi kritiikeiksi. Federici kuvaa pamfletissaan, kuinka vaatimus palkan maksamisesta kotityöstä on ”ensimmäinen askel kohti niistä kieltäytymistä” ja naiseksi sukupuolitetun ruumiin ja kotityön normatiivisen yhteyden purkamista (Federici 2024).
Nykyhetkessä ruumiillisten tarpeiden ymmärtäminen ja niiden kuuntelun asettaminen kapitalistisia tuottavuuspaineita vastaan on noussut keskeiseksi paitsi feministisessä teoriassa, myös crip– tai rampafilosofiassa. Tutkija Alison Kafer (2013, 39–40) asettaa vastakkain omien voimavarojen säästämiseen tähtäävän ”rampa-ajan” (crip time) ja työlle uhrautumista korostavat tuottavuuden ihanteet. Suomessa muun muassa taiteilija Isa Hukka on kehittänyt ”pinkojan” ja ”pinkojatodellisuuden” käsitteitä kuvaamaan kyvykkyysnormille perustuvaa, ulossulkevaa todellisuuskäsitystä ja sen ihannetoimijaa, joka voimistelee menemään loppuunpalamisen uhallakin toteuttaakseen uraan ja itsen kehittämiseen perustuvia hyvän elämän normeja (Hukka 2025, 38–40). Tilan ja ajan tarkasteleminen crip-näkökulmasta laittaa ne sijoiltaan tavalla, joka vaatii pinkojiakin pysähtymään.[2]
Hoivan politiikan ja ruumiin tarpeiden kysymykset ovat aina olleet myös globaaleja, ja nykyisin tämä korostuu entisestään. Löydän lisää balestrinimaisen riemastuttavaa pysäyttämisen kieltä suomalaiseen Eurooppa kieltäytyy työstä -kokoomateokseen kirjatusta haastattelusta, jossa madridilaiset, Dominikaanisesta tasavallasta ja Ecuadorista aikanaan Espanjaan saapuneet, kotihoitajina työskentelevät Rafaela Pimentel Lara ja Constanza Cisneros kuvailevat työtään kollegojensa kanssa perustamassaan Territorio Doméstico -kollektiivissa. Liike on hahmotellut ”bio-syndikalismia”, jolla tarkoitetaan koko elämää ruumiillisine perustoineen koskevaa järjestäytymistä, jossa hoivan ja palkkatyön kysymyksiä ei tarkastella erillisinä (mts. 32; Pimentel Lara et al. 2026). Cisneros haaveilee hoivaajien lakosta, joka tarkoittaisi todellista pysäyttämistä, aivan erilaista skaalaa kuin työnseisaus Fiatin tehtaan hallissa 52 tai 53:
Ilman meitä maapallo ei pyöri. Mikäli pysähtyisimme, mikäli menisimme lakkoon, se lakkaisi pyörimästä. Jos me hoivaajat pysähdymme kaikkialla maailmassa, pysähdymme ja lakkaamme tekemästä, lakkaamme hoitamasta, emme siirrä vettä hellalta, emme nosta silitysrautaa paidalta, emme käy kaupassa, emme ota lasta syliin, emme siirrä vanhusta – pörssikurssit lähtevät laskuun, kaikki hajoaa, ja kaikki katoaa, sillä homma on niin, että – siteeraan Rafaelaa – mikäli pomon paita on silittämättä tai äidillä ei ole varmuutta siitä, että hänen lapsensa palaa koulusta turvallisesti, että ruoka on valmista – mikäli kaikki tämä pysähtyy, mistään ei tule mitään. (Eurooppa kieltäytyy työstä, 40.)
Olen vaikuttunut siitä, miten hiljaisiksi tai hiljennetyiksi miellettyjen kodinhoitajien ilmaisuvoimainen kieli välittää heidän kieltäytymisensä pysäyttävän voiman samalla intensiteetillä kuin avantgarde-sedän kirjoittaman, hypermaskuliinisen, valkoisissa kengissään ja viiksissään pomoja turpaan vetävän työläishahmon kieli. Kollektiivin kuvitteleman kaltainen lakko näyttää kaukaiselta ja samalla välttämättömältä, ja haluan olla mukana ainakin unelmoimassa sellaisesta.
*
Balestrinin päähenkilön halu mennä uimaan, jonka hän ilmaisee tämän esseen alussa siteeraamassani kohdassa, on luennassani koko kirjaa kannatteleva kuva. Se kiinnittää romaanissa päähenkilön ja työläiskollektiivin suulla esitetyt vaatimukset ruumiilliseen, koettuun todellisuuteen. Ruumiillinen impulssi johtaa pysähtymiseen, joka johtaa tuhoavien rakenteiden pysäyttämiseen. Nykyhetkessä Elokapina ja sen yhteydessä toimivat liikkeet, kuten Äitikapina, samoin kuin rampa-aktivistit ja vaikkapa Territorio Doméstico toteuttavat kukin erilaista, mutta nähdäkseni samasta ytimestä kumpuavia pysäyttämisen politiikkaa. Ruumiin fyysistä todellisuutta kuuntelemalla voi päätyä voimistelu- tai pinkojatodellisuuden vastustamiseen yksinkertaisesti menemällä työn sijasta uimaan, mutta myös tekemällä mielekästä työtä sellaisen maailman eteen, jossa lapseni pääsee vielä aikuisenakin uimaan.
Haluamme kaiken antaa tällaiselle työnpysäyttämistyölle yhden mahdollisen, poeettisen muodon, jossa laitetaan pisteet paikoilleen, mutta kieltäydytään pilkutetuista juoksulauseista. Vaikkapa feministisestä näkökulmasta samaa päämäärää toteuttava kirjoitus voi olla jotain muutakin, pilkuilla tai ilman. Tällä kertaa viimeisen sanan saa Constanza Cisneros, joka edellä lainaamassani haastattelussa toteaa:
Emme halua ainoastaan kunnollista työpaikkaa, haluamme kaiken. Haluamme kunnollisen elämän. (Mts. 32.)
Piste.
Teksti: Laura Oulanne
Kuva: Alonzo Heino
Teksti on osa Mustekalan Aktivismi ja taide -juttusarjaa. Sarjan on toimittanut Sini Mononen ja sarjan leiman on suunnitellut Suvi Suitiala. Juttusarja toteutetaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella.
Lähteet
Aronpuro, Silja–Maaria 2025. Vaatimisen vimmaa ja kielen iloa. Kiiltomato 25.2.2025. https://kiiltomato.net/critic/nanni-balestrini-haluamme-kaiken/ (27.4.2026).
Balestrini, Nanni 2024 (1971). Haluamme kaiken. (Vogliamo tutto). Suom. Janne Löppönen. Helsinki: Poesia.
Dalla Costa, Mariarosa 1972. Women and the Subversion of the Community. Teoksessa The Power of Women and the Subversion of the Community. Bristol: Falling Wall Press.
Federici, Silvia 2024 (1975): Palkkaa kotityötä vastaan. (Wages against Housework). Suom. Juho Narsakka, Sonja Lampinen & Lauri Korpela. Komeetta 29.2.2024. https://komeetta.info/2024/02/29/palkkaa-kotityota-vastaan/ (28.4.2026).
Hujanen, Touko & Antti Salminen 2023. Lantun henki: Lasse Nordlund ja omavaraistuva elämä. Helsinki: Poesia.
Hukka, Isa 2025. Turvallista tilaa rampauttamassa. SQS 19(1–2), 33–53. https://doi.org/10.23980/sqs.178000
Kafer, Alison. Feminist, Queer, Crip. Bloomington: Indiana University Press.
Kosonen, Heidi & Riku Löf 2021: ”Tissiposkia, sossupummeja ja terroristeja”: Elokapinan aktivistit toksisen puheen kohteina. Ilmiö 6.11.2023. https://ilmiomedia.fi/artikkelit/elokapina-toksinen-puhe/ (30.4.2026).
Löppönen, Janne 2024. Romaani Italian hullusta vuodesta. Teoksessa Haluamme kaiken. Helsinki: Poesia, 7–17.
Pimentel Lara, Rafaela, Costanza Cisneros Sánchez, Amalia Caballero Richard & Ana Rojo Delgado 2026 (2020): Biosyndicalism from the Domestic Territories. Our Demands and how We Do What We Do. (Biosindicalismo desde los Territorios Domésticos). Käänt. Maggie Schmitt. Common Ecologies, https://commonecologies.net/publications/biosyndicalism-from-the-domestic-territories/ (28.4.2026).
Suutari, Elli 2021. Liikenteen pysäyttäville elokapinalaisille huudellaan ”menkää töihin” – näistä syistä solvaus on täysin järjetön. Aamulehti 30.8.2021. https://www.aamulehti.fi/kolumnit/art-2000008218973.html (7.5.2026).
Poser, Lasse, Ilona Raivio & Henri Salonen. ”Halusitte käsiä, mutta saavuimmekin kokonaisina ihmisinä”. Teoksessa Eurooppa kieltäytyy työstä. Helsinki: Khaos Publishing, 27–47.
Purokuru, Pontus 2018. Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Helsinki: Kosmos.
Suutari, Virpi 2024. Havumetsän lapset. Euphoria Film.
Yli-Malmi, Katariina 2022. Työstäkieltäytyminen kumouksellisten feminismien asentona. Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto. http://hdl.handle.net/10138/344964 (7.5.2026).
Viitteet
[1] Pysähtymisen ja tekemättömyyden eetosta voi havaita esim. ekokriisiin reagoivissa, vaihtoehtoisissa elämäntapavalinnoissa, kuten omavaraistaloudessa. Vastoin stereotyyppisiä mielikuvia raadannasta ja niukkuudesta ainoina vaihtoehtoina kulutus- ja työkeskeiselle elämäntavalle esimerkiksi Nurmeksessa toimivan Omavaraopiston perustaja Lasse Nordlund kuvaa, miten hänen omavaraiseen elämäntapaansa kuuluu kyllä kausittain paljon työtä, mutta myös paljon vapaata ja luovaa lorvimista (Hujanen & Salminen 2023).
[2] Rampafilosofiaa ja marxismiin pohjaavaa feminististä työstäkieltäytymisen näkökulmasta on tarkastellut Pro Gradu -työssään Katariina Yli-Malmi (2022). Kiitän myös Anna Ovaskaa pinkoja-käsitteen tuomisesta tietooni.