Teksti: Martta Heikkilä 5.12.2015
Tuore Finlandia-palkinnon voittaja, kirjailija Laura Lindstedt piti torstaina 26.11. palkintoa vastaanottaessaan puheen, jossa hän taiteen sijasta puuttui Suomen nykyiseen kulttuuri- ja talouspolitiikkaan, tai paremminkin sen puutteisiin: koulutuksen, sivistyksen, tieteen ja totuuden ihanteiden hylkäämiseen. Monien mielestä kirjailija ylitti rajansa tuomalla julki näkemyksensä hallituksen toiminnasta sen sijaan, että olisi kertonut Finlandia-palkinnon tai kirjallisuuden merkityksestä itselleen (”Väärin puhuttu?”, Helsingin Sanomat 28.11.). Lindstedt hyödynsi palkinnonsaajan vapautta ja astui kirjailijan totutun reviirin ulkopuolelle, mikä synnytti reaktioita HS:n haastattelemissa kommentaattoreissa EVA:n johtajasta Matti Apusesta alkaen: hänen mielestään kirjailijan ei tulisi puhua perustelematta taloudesta edes Finlandia-puheessaan. Lindstedtin mukaan hänen palkintosanoissaan tiivistyi monen kokema voimattomuus ja epätoivon tunne – tila, jota kuvaa vapauden menetys.
Filosofisesti keskustelua ”vapaudesta” on käyty eri muodoissa satojen vuosien ajan. Nykyisin tunnetaan ehkä parhaiten brittiläisen filosofin ja taloustieteilijän John Stuart Millin (1806–1873) tekemä erottelu positiivisen ja negatiivisen vapauden välillä. Yksinkertaistaen positiivisella vapaudella tarkoitetaan vapautta johonkin ja negatiivisella vapaudella vapautta jostakin. Yleisesti vapaudessa on kysymys esteiden puuttumisesta jonkin asian tekemiseen. Vapautta voidaan erottaa kolmea lajia: tahdon, tekojen tai toiminnan ja valintojen vapautta. Vapaus on tila, joka jää tosiasioiden lomaan. Siten vapaus toteutuu ennalta määrittämättömillä tavoilla, jotka edellyttävät tulkintaa jokaisen tilanteen mukaan.
”Taiteilijan vapaus”, ”taiteellinen vapaus” ja ”taiteen vapaus” ovat kuluneita sanontoja, mutta mitä niillä tarkoitetaan? Arkikielessä ”taiteellisten vapauksien”, licentia poetica, ottaminen viittaa usein siihen, että taiteilija tai muu tekijä voi yhdistellä asioita haluamallaan tavalla ilman, että huomio välttämättä kiinnittyy esityksen tarkkuuteen tai todenperäisyyteen eli ”tieteellisyyteen”. Tällöin tavoitteena on luonnollisesti se, että vaikutelma olisi taiteellisesti halutunlainen.
Taidetta pidetäänkin monesti vapauden alueena, jossa ei ole velvoitetta esittää todellisuutta ”todenmukaisesti” realismin mielessä, eikä taiteen tarvitse välittää tietoa samaan tapaan kuin tiede. Filosofi Jean-François Lyotardille estetiikka on keksintöjen tekemisen paikka, jota eivät rajoita totuutta koskevat säännöt. Ei ole kysymys uudemmista ja ”todemmista” totuuksista, vaan keksinnöistä, jotka voivat muuttaa totuuksia koskevat säännöt. Kysymys on siitä, että totuutta ei enää Platonin lailla aseteta vastakohdaksi illuusiolle. Taiteen tehtävä on jossakin muualla kuin todellisuuden jäljittelyssä, sillä taide ei enää yritä kertoa totuutta maailmasta eikä toistaa tekijän subjektiivisia mielentiloja. Sen sijaan taiteella pyritään vaikuttamaan ja synnyttämään lisää taidetta ja uusia keksintöjä.
Taiteen vapaus on moniselitteinen kysymys, jonka sisältö vaihtelee eri yhteyksissä ja joka siksi on liukas tartuttavaksi. Vapaus – tai sen puute – saa omat muotonsa taiteellisessa ilmaisussa ja teoksissa. Taiteenteon vapauteen vaikuttavat erilaiset taiteilijan kohtaamat odotukset, jotka saattavat olla peräisin yhtä lailla ulkoa käsin kuin taiteilijan itselleen asettamista vaatimuksista. Harva taiteilija muuttaa koko tuotantonsa suuntaa kesken uraansa. Vapautta säätelee ja rajoittaa myös taidetta ympäröivä maailma, jolloin kysymys vapaudesta määrittyy sosiologisesti, juridisesti, poliittisesti, moraalisesti ja taiteen tulkinnan alueilla. Viime aikoina ovat olleet esillä poliittisen ja eettisen vapauden kytkökset, joita heijastavat monet viimeaikaiset tapaukset. Helsingissä on parhaillaan esillä poliittisista syistä vainotun Ai Weiwein teoksia ja Jani Leinosen näyttely, johon kuuluvia teoksia erilaiset tuotevalmistajat ovat syyttäneet tekijänoikeuksien rikkomisesta. Tuoreessa muistissa on myös Charlie Hebdo -satiirilehteen tammikuussa tehty isku, jonka syynä ainakin näennäisesti olivat hyökkääjän uskontoa loukkaavat piirrokset.
Taiteilijan vapaus on suhteellista, eikä useinkaan ole ennalta määriteltävissä, milloin katsoja lakkaa tarkastelemasta teoksia esteettisesti ja milloin siirrytään alueelle, jossa joku tuntee tulevansa loukatuksi. Onko taiteilijalla vapaus tehdä teoksia, jotka tavalla tai toisella koettelevat moraalisia normeja – esimerkiksi käyttää teoksissaan materiaalia, joka on peräisin sota- tai onnettomuuspaikoilta tai jossa esiintyy ihmisiä tai eläimiä, jotka ovat kykenemättömiä päättämään siitä, mihin materiaalia käytetään? Kokemus taiteen ja muiden asioiden eettisistä merkityksistä, esimerkiksi taideteoksen loukkaavuudesta, on yksilöllinen. Sen sijaan taiteen vapaudelle vaaditaan rajoituksia usein siksi, että teosten katsotaan uhkaavan yhteisön rajoja. Kenen normeista ja rajoista on tällöin kysymys? Kuka puhuu ”meidän” puolestamme?
Taidefilosofisesti vapaus koskee ensi sijassa kysymystä siitä, miten taiteellinen ilmaisu tuo esiin taiteilijan näkemyksen. Kirjoittaessaan taiteen vapaudesta otetaan kantaa taiteen itseisarvoisuuteen: kysymykseen siitä, onko taiteella autonomista asemaa ja voiko taiteilija määrätä tekemänsä työn sisällöstä ja muodosta.
Merkittäviä, joskaan ei uusia, kysymyksiä taiteen tulevaisuudelle tuottaa tekijöiden suhde työskentelyn autonomiaan ja sen reunaehtoihin, joista merkittävimpiä on raha ja taiteen arvostus. Mitä on ”menestys” ja mitä taiteilija tarvitsee menestyäkseen, jos kriteeriksi otetaan taide, joka kannattaa? Tätä kysyttäessä joudutaan samankaltaisten pohdintojen äärelle kuin Laura Lindstedt Finlandia-palkintopuheessaan: mikä on nykyisin kulttuurin asema? Mitä tapahtuu, kun taide joutuu kilpailemaan asemastaan ja rahoituksesta samoin argumentein kuin muut verovaroista taistelevat yhteiskunnan rahoittamat alueet? Mikä on ”tuottavaa” taidetta ja miten taiteen vaikutuksia, esimerkiksi nyt pinnalla olevaa ”hyvinvointia”, mitataan, ja onko menestyvin taiteilija se, joka myy eniten tai tuottaa teoksia, jotka miellyttävät mahdollisimman monia? Onko mahdollista odottaa, että taidetta aletaan tehdä mitattavan tuloksen ja kysynnän ja tarjonnan lain nojalla?
Jos tulevaisuus on taiteen, joka tottelee ensimmäisenä muita kuin taiteellisia käskyjä, käsitys vapaudesta on määriteltävä perin pohjin uudelleen. Näin on siitä huolimatta, että romanttisesta, taiteen täydelliseen autonomiaan ja omaehtoisuuteen perustuvasta vapauden ajatuksesta paljolti onkin jo luovuttu. Jäljelle jää kysymys, missä määrin taiteilijalla on vapaus määritellä itsensä ja teostensa sisältö ja ottaa niistä vastuu. Jokainen taideteos ottaa kantaa taiteen asemaan ja yhteisön rajoihin: ne saavat ajattelemaan, mitä teoksilta ja niiden yleisöltä ollaan valmiit hyväksymään, ja suostutaanko pohtimaan mahdollisuutta, että taiteen herättämä närkästys ei usein ole lähtöisin itse teoksesta vaan niin tarkasta osumasta yhteisöön, että kivulta ei ehkä vältytä. Sattuvista teoksista voi seurata rumaa jälkeä. Mutta jos miellyttää kaikkia, miellyttääkö silloin ketään, ja onko vapaudelle enää käyttöä?
Kirjoitus perustuu 2.12.2015 Suomen Estetiikan Seura ry:n seminaarissa Vapaus ja radikaali vastuu pidettyyn esitelmään ”Vapauden suhteellisuudesta: taiteilijan imperatiivit”.