30.3.2009 Noora Piila
Revolutionary Road (2008)
On virkistävää nähdä amerikkalaisen unelman romahtavan. Näin käy Sam Mendesin ohjaamassa Richard Yatesin romaaniin perustuvassa elokuvassa Revolutionary Road. Pääosissa nähdään Kate Winslet ja Leonardo Di Caprio, jotka tekevät vakuuttavan roolisuorituksen 50-luvulla elävänä nuorena Wheelerin avioparina. Elokuvassa seurataan, kuinka rakastavaisten suurien haaveiden täyttämä taival muuttuu vakiintumisen ja paikoilleen jämähtämisen myötä kiviseksi ja katkeraksi.
Pariskunta toivoisi elämältään muutakin kuin omakotitaloa viihtyisässä lähiössä, aviomiehen kotiin tuomaa palkkaa, kahta hurmaavaa lasta sekä pinnallista, sovinnaisten avioparien muodostamaa tuttavapiiriä. Revolutionary Roadin varrella olevien talojen asukkaiden oletetaan olevan hyviä äitejä, rakastavia puolisoja ja tehokkaita kodin hengettäriä. Miehiltä odotetaan taloudellista vastuuta ja menestymistä työelämässä.
Kun Wheelerit ymmärtävät sulautuneensa osaksi tätä elämänmuotoa, jota he ovat ennen ylenkatsoneet, heille tulee voimakas tarve päästä vapauteen. Revolutionary Roadin muutoin lähes tukahduttavan painostavaa tunnelmaa valottaakin toivon kipinä, unelma oikeasta, omaehtoisesta elämästä. Haaveet kuitenkin tuhoutuvat. Tilalle tulee ahdistus ja epätoivon tunne, joita elokuvassa luodaan taitavasti valituilla kuvakulmilla ja näyttelijöiden ilmeiden hienovaraisilla vivahteilla.
Winslet ja Di Caprio ovat hyvin erilaisissa rooleissa kuin imelässä Titanicissa, jossa heidät edellisen kerran nähtiin yhdessä: Mendesin elokuvassa he esittävät arkipäivän näyttelijöitä, jotka joutuvat tunnollisesti täyttämään yhteiskunnan, aikakauden ja sosiaalisen statuksen asettamia vaatimuksia ja odotuksia.
Kiinnostavinta elokuvassa on eräänlainen kaksoiselämä, jota pääparin lisäksi viettää lähes koko heidän hyveellinen ystäväpiirinsä. Esimerkiksi Wheelerien naapurit käyttäytyvät seurassa epäinhimillisen mallikkaasti. He edustavat kunnollista periamerikkalaisuutta, jossa huolet ja murheet kätketään kiiltävän ulkokuoren alle. Winslet ja DiCaprio kuvaavat hienosti hahmoja, joiden tyynen naamion alla kuohuu. Kahden kesken jäädessään pintapuolisesti moitteeton aviopari päästää todellisen luontonsa valloilleen. Lähes jokaisessa elokuvan hahmossa asuu sekä Jekyll että Hyde, miellyttävä ja asiallinen edustushahmo, sekä tukahdutettu, synkempi olento inhimillisine pelkoineen ja heikkouksineen.
Oikeastaan ainoa henkilö, joka ei kätkeydy ulkokullatun pinnan alle, on Wheelereiden kiinteistövälittäjän poika, mielisairaalaan suljettu matemaatikko John (Michael Shannon). Hän suo katsojalle eräänlaisen hengitystien, tilapäisen vapautuksen itsepetosten ja naamioiden verkosta, jota muut hahmot taukoamatta punovat. John on ainoa, joka on vilpittömästi oma itsensä ja sanoo asiat niin kuin ne ovat. Ylemmän keskiluokan sosiaalisten ympyröiden musta lammas, mielenvikainen ja hävetty poika on siis lopultakin ainoa terve ja vapautunut koko joukossa. Johnin selväjärkisyys on seurausta tosiasioiden tunnustamisesta, johon Wheelerit eivät pysty, ennen kuin on liian myöhäistä.
Elokuva pyrkii sanomaan, että naamiot ja kaavoihin kangistuminen tukahduttavat ihmisen ja tekevät elämästä onnettoman. Ainoa keino todella elää on tarttua tilaisuuksiin, rikkoa rajoja ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Onnellisuus on mahdollista vain, kun tarttuu unelmiinsa. Siksi on parempi heittäytyä kuin elää valheessa tai illuusiossa. Elokuvassa tämä ajatus on esitetty koskettavalla ja puhuttelevalla tavalla. Revolutionary Roadin viesti on ikivanha mutta aina ajankohtainen, eihän kukaan ole täysin vapaa rooleista ja odotuksista.
Kirjoittaja on Helsingin normaalilyseon lukion opiskelija.