Riian nykytaidebiennaali ja kiista pahasta rahasta

Riian elokuista katukuvaa täplittävät jugend-arkkitehtuurin, vehreiden puistojen ja uhkapelikasinojen lisäksi sieltä täältä esiin hyppäävät Ukrainan lipun värit. Venäjän keväällä 2022 aloittaman sodan uhreiksi joutuneille ukrainalaisille esitetään tukea näyttävästi niin kauppojen, kahviloiden ja kioskien ikkunoissa kuin katutaiteessakin.

Samaan aikaan kun solidaarisuus ukrainalaisia kohtaan kukoistaa, asenne Venäjää ja Latviassa asuvia venäjän kansalaisia ja venäjää äidinkielenään puhuvia kohtaan on tiukentunut. Suomessakin on uutisoitu muun muassa kielipolitiikasta, joka pakottaa Latviassa asuvat Venäjän kansalaiset poistumaan maasta, elleivät he läpäise latvian kielen tasokoetta tiukahkoon määräaikaan mennessä.^[1]

Ukrainan sodan myötä maan merkittävää venäjänkielistä väestönosaa on alettu pitää turvallisuusuhkana. Toisaalta tiukentuneet asenteet kertovat myös vuosikymmeniä kyteneestä neuvostoajan traumasta, joka on noussut pintaan puolentoista vuoden aikana.

Samoista jännitteistä tuntuu kertovan kohu Riian kansainvälisen nykytaiteen biennaali RIBOCAn ympärillä. Vain kuukausi ennen avajaisia perutun biennaalin kolmas tuleminen RIBOCA3 oli jo kertaalleen lykkääntynyt vuodella Ukrainan sodan takia. Biennaalin peruuntumisesta ja siihen johtaneista syistä kirjoitti muiden muassa Helsingin Sanomat syyskuun alussa^[2] ja The Art News Paper RIBOCAn tiedotteen julkaisun jälkeen heinäkuussa^[3]. Kohusopan keskeisiä aineksia olivat raha ja yhteydet Venäjään. Myös biennaalin ympärillä oli kuohunut jo vuosia – mutta vasta sodan syttymisen myötä jokin keitti lopullisesti yli.

RIBOCAn perustajalla ja biennaalin komissaarilla Agnija Mirgorodskajalla on Venäjän ja Liettuan kansalaisuudet, ja varallisuutta, joka on peräisin hänen isänsä, venäläisen kalastusalan oligarkin Gennady Mirgorodskyn liiketoimista. Myös RIBOCAn toinen perustaja Anastasia Blohina on tehnyt uraa venäläisissä taideinstituutioissa. Toiminnanjohtaja Inese Dabola taas työskenteli aiemmin EU:n sanktiolistalle joutuneen venäläisen oligarkin Alfa-Bankin osa-omistajan Petr Avenin säätiössä, jonka tavoitteena oli perustaa yksityinen taidemuseo Riikaan. RIBOCA on saanut tukea myös Avenilta, jolla on Latvian ja Venäjän kaksoiskansalaisuus.^[4]

Keväällä 2022 RIBOCA julkaisi nopeasti sodan syttymisen jälkeen tiedotteen, jossa organisaatio lupasi muuttaa rahoituspohjaansa ja irtisanoutua kaikesta venäläisperäisestä rahoituksesta. Lisäksi RIBOCA perusti Riian kaupungintalon tiloihin edelleen toiminnassa olevan Common Ground -nimisen yhteisöllisen keskuksen Ukrainan sotaa paenneille henkilöille. ^[5]

Biennaalin oli tarkoitus palata elokuussa 2023 uudella kuratoriaalisella konseptilla, jonka moottorina oli tanskalainen taiteilijaryhmä Superflex. Uusien suunnitelmien julkistamisen jälkeen toukokuussa kritiikki yltyi entisestään. Neljä näyttelyn taiteilijaa jättäytyi biennaalista. Kesällä latvialaisen kuraattori Žanete Liekīten kriittinen artikkeli julkaistiin Satori-verkkolehdessä^[6] ja biennaalista vetäytyneen kuraattori, tutkija ja kirjoittaja Maija Rudovskan sekä kriitiikko ja taidehistorioitsija Santa Hiršan teksti latvialaisessa päivälehti Delfissä^[7] sekä kolmikon antama yhteishaastattelu Collecteurs-verkkolehdessä^[8]. Heinäkuussa biennaalin avajaiset peruttiin yllättäen vain kuukauden varoitusajalla.

RIBOCAn tilanne on lähtökohtaisesti haastava. Kysymys kuuluu, onko nykyisenkaltaisen organisaation, jonka omistus ja rahoitus on venäläistaustaista, mitenkään mahdollista jatkaa toimintaansa Latviassa.

Tapasin RIBOCAn Anastasia Blohinan ja Inese Dabolan haastattelun merkeissä biennaaliorganisaation toimistolla Riiassa elokuussa, samoihin aikoihin, jolloin RIBOCA3:n oli tarkoitus olla auki ensimmäistä kokonaista viikkoa yleisölle. Heinäkuussa tunnetun veteraanikuraattori René Blockin kokoama satelliittinäyttely oli avautunut Tanskassa Mønin saarella. Tanskan kokonaisuuden lisäksi RIBOCA3:sta oli konkreettisina jälkinä biennaalin katalogi, jonka kantta koristi numero kolme, joka oli jätetty tarkoituksella näyttämään vain puoliksi maalatulta.

RIBOCAn mukaan kritiikkiä on ollut jossain määrin alusta lähtien, “joitain äänekkäitä ääniä”, mutta viime aikoina kritiikki oli yltynyt syytteleväksi kiusaamiseksi. Lopullinen syy sille, että biennaali peruttiin vain kuukausi ennen avajaisia oli Blohinan mukaan ennen kaikkea RIBOCAn halu suojella elokuun biennaalissa jatkavia taiteilijoita, joihin alkoi kohdistua liikaa paineita, jopa suoraa painostusta. Yksityisenä organisaationa jolla on oma rahoituksensa heillä oli myös vapautta päättää omasta toiminnastaan. 

Oikeammin sanottuna tällä hetkellä biennaali ei ole peruttu, vaan keskeytetty. RIBOCAn sormi on siis pause-nappulalla, niin RIBOCA3:n kuin koko organisaation toiminnan osalta. Kysyn, onko RIBOCA tulevaisuudessa ylipäätään jatkamassa biennaalimuodossa vai jonain aivan muuna? Onhan biennaaleihin, erityisesti kansainvälisiin megabiennaaleihin, joihin taide-eliitti matkustaa ympäri maailmaa kasvihuonepäästöjä tuprutellen, kohdistunut ylipäätään viimeisen kymmenen vuoden aikana paljonkin kritiikkiä. “Biennaali voi merkitä mitä tahansa, mitä sillä haluaa tehdä,” Blohina vastaa salaperäisesti.

Heidän kanssaan keskustellessa puhe kääntyy jatkuvasti aiempiin biennaaleihin ja RIBOCAn saavutuksiin, vaikka olen, luonnollisesti, kiinnostunut enemmän kuulemaan biennaalin tulevaisuudesta ja nykyhetkestä. Blohina ja Dabola nostavat usein esiin kriitikoiden haluttomuuden puhua taiteellisista sisällöistä ja biennaalin konseptista, siitä, mikä on asian pihvi: taide ja ihmisten yhteentuominen. Ihan ymmärrettävää sinänsä – voin kuvitella, että viimeisen vuoden aikana tehdyt muutokset, lykkäykset ja peruutukset ovat vaatineet veronsa biennaalin vetäjiltä. Diskurssin ohjaaminen kuitenkin toisaalle antaa kuitenkin myös välttelevän kuvan.

Paitsi epäilyttävistä rahoituskuvioista, RIBOCAa on syytetty kriitikoiden taholta myös sokeudesta omalle vallalleen ja ylimielisestä asenteesta paikallista kenttää kohtaan. Vuoden 2018 ensimmäisen biennaalin, RIBOCA1:n, avauduttua, Mirgorodskaya kommentoi L’Officiel-lehden haastattelussa 2019, että hän valitsi Riian biennaalin paikaksi hieman sattumanvaraisesti, tuntien paikallista kenttää hyvin vähän.^[9]

“Pahat kielet juorusivat, että Riika valikoitui paikaksi, koska se oli yksinkertaisesti halvempi lokaatio tehdä asioita kuin jokin coolimpi keskieurooppalainen kaupunki”, kommentoi kuraattori ja ja taiteilija, 427-gallerian perustaja Kaspars Groševs, jonka tapasin Riiassa hänen galleriallaan. Oli totuus mitä tahansa, Mirgorodskaya ja koko RIBOCAn organisaatio edustaa osalle paikallisia toimijoita varakasta ja etuoikeutettua kansainvälistä jetset-luokkaa, jonka on helppo valita ja vallata haluamansa tila. Myös Mirgorodskayan kommentit Latvian kehittymättömästä taiteen alan infrastruktuurista ja yleisön tottumattomuudesta nykytaiteeseen, särähtää korvaan, kun sen lausuu New Yorkissa ja Lontoossa asunut ja koulutettu selkeästi etuoikeutettu henkilö, joka ei itse ole joutunut toimimaan niissä puitteissa, joita hän itse kommentoi. 

RIBOCAn tilanteessa selkeä erityistekijä on hyvin spesifi Latvian ja Venäjän yhteenkietoutuneen historian suhde, joka luo väistämättä kaikkeen RIBOCAn toimintaan sävyn, joka tuo mieleen vanhat valta-asetelmat ja pelot. Neuvostoliitto vaikutti Latvian kehitykseen kontrollin ja sensuurin avulla puoli vuosisataa, joten mikä tahansa yhteys venäläisperäiseen rahaan ja valtaan on vähintäänkin kompleksinen ja kantaa mukanaan kolonisaation traumaa.

Uskon, että kohussa ja epäluottamuksessa RIBOCAa kohtaa on taustalla jotain yksinkertaisempaakin: ulkopuolisen toimijan karsastamista ja vallan epäsuhtaa. Mietitäänpä vaikka tilannetta, jossa ulkomainen ison rahan megainstituutio olisi tulossa Helsinkiin, tarkoituksenaan tuoda lisää vetovoimaa, työpaikkoja ja näkyvyyttä syrjäiseen maahamme. Kuulostaako ylimieliseltä? Tällainenkin tapaus löytyy lähihistoriasta case Guggenheimin osalta. Vaikka Guggenheimilla oli Suomessa (ainakin tietyissä piireissä) maailmanpoliittisesti neutraali tai jopa positiivinen sävy, hanke sai myös monien suomalaisten ja helsinkiläisten toimijoiden karvat pystyyn jo ihan siitä syystä, että paikallista kenttää mullistetaan ulkopuolelta käsin. Vaikka RIBOCAn taustalla oleva kohu liittyy ensisijaisesti rahaan, raha ei ole neutraalia eikä puhdasta, kohu kehittyy varmasti jostain paljon monisyisemmästä kuin vaan liikenteestä pankkitililtä toiselle. En väitä, että RIBOCA olisi voinut luoda itselleen pelastuslautan paremmalla viestinnällä, mutta viestinnällä ja sisällöillä on silti väliä.

Huomioni kiinnittyy myös RIBOCAn itsensä peräänkuuluttamiin sisältöihin, ja siihen, miltä organisaation sisällölliset valinnat näyttävät suhteessa kritiikkiin. 

Vuoden 2023 biennaalin uusi konsepti otsikolla “There is an Elephant in the Room”^[10] viittaa aktiivisesti biennaalin kipupisteisiin ja “vaikeisiin aiheisiin, josta ei haluttaisi puhua”. Uuden näyttelykonseptin ytimenä oli suunniteltu toimivan Superflexin taideteos, jonka ympärille rakentuisi kaupunkitilaan paikka keskustelulle. Uuteen kokonaisuuteen oli tarkoitus kutsua myös 25 naistaiteilijaa toteuttamaan osin uusia komissoituja teoksia. Common Ground -hankkeen lisäksi nämä  RIBOCAn toimet tuntuvat eräänlaiselta hyvesignaloinnin eleeltä suuren kriisin keskellä. Kovien konfliktien (sota) ja arvojen (raha) rinnalle tuodaan lupauksia avoimesta keskustelusta, sosiaalisesta avusta ja ehkä jollain lailla myös feminismistä naistaiteilijoiden esiin nostamisen muodossa. Ehkä toiveena olisi, että huomio siirtyisi muualle tai biennaalin toimet hyvien asioiden edistämisessä voisi tasapainottaa metaforisia vaakakuppeja. Yritys kompensoida kohuja omalla taiteellisella toiminnalla on ehkä liian kova, niin kova että teoissa alkaa tuntua olevan yrittämisen makua.

Groševs kertoo, että venäläisperäinen rahoitus ei RIBOCAa lukuun ottamatta varsinaisesti ole merkittävä asia Latvian taidekentällä: “Ylipäätään yksityistä rahoitusta on hyvin vähän. Säätiökenttä on olematon. Kaikki kulttuurialan toimijat hakevat rahoitusta samasta valtion ja kaupungin potista”. Aloittaessaan RIBOCA syntyi kuin tyhjästä. Alusta asti suhtautuminen biennaaliin oli varautunutta, mutta koska ensimmäinen biennaali vuonna 2018 oli onnistunut ja se onnistui nostamaan Riikaa kansainväliselle kartalle, siihen suhtauduttiin positiivisesti. ”Nykytaiteen kentällä, jolla tehdään pienillä resursseilla paljon, RIBOCA oli suuri, jolla oli myös totuttua huomattavasti suurempi budjetti. Kyse ei ollut siitä, etteikö paikallista nykytaidekenttää olisi ollut olemassa, toiminta vain oli pienimuotoisempaa ja sitä jouduttiin tekemään vapaaehtoisvoimin ja pienellä rahalla. Biennaali toi mukanaan hienoja mahdollisuuksia taiteilijoille, se toi yksinkertaisesti työpaikkoja kentälle: taiteilijoille, tuottajille, graafikoille. Tapahtuma oli laadukas ja hyvin organisoitu. Sehän on hyvä asia”, summaa Groševs RIBOCAn merkitystä. 

Onko Groševsin mielestä viime vuosina biennaalin ympärillä kasvanut kritiikki tuonut mukanaan mitään hyvää? Onko rahoituksen eettisyyteen tai yleisemmin koko taidekentän rahoitukseen liittyvää rakentavaa keskustelua syntynyt? “Yritän itse pysyä poissa sosiaalisesta mediasta ja erilaisista keskusteluista, mutta en usko, että kritiikistä on kehittynyt sen laajempaa muutosta. Ukrainan sodan syttyminen toi mukanaa paljon solidaarisuutta ja yhteistyötä kentälle. Kriisin keskellä moni pieni toimija järjesti hyväntekeväisyystilaisuuksia ja varainkeruuta”, Groševs kertoo. 

Eettisyyden dilemmoista Groševs nostaa esiin Latvian lähimenneisyydestä esimerkin. 2000-luvun alussa uusi pääministeri piti epämoraalisena, että alkoholin ja tupakan myynnistä ja uhkapeleistä saatuja verovaroja (kuten Suomessa Veikkaus-tuottoja tai Iso-Britanniassa National Lottery Fundin varoja) käytettiin kulttuurin rahoitukseen, ja mylläsi systeemiä niin, että kulttuurin rahoitus kuihtui pois hetkeksi lähes kokonaan. Vanha systeemi palautettiin lopulta, mutta tässä ajassa ehti jo tapahtua paljon vahinkoa alalla. Myös maan merkittävin taidekeräilijä ja maan merkittävimmän taidepalkinnon suojelija on uhkapelikasinoilla rikastunut, Latvian kuudenneksi rikkain henkilö Jānis Zuzāns. Raha ja sen eettisyys tulee siis vastaan tilanteessa kuin tilanteessa eri muodoissa. Ongelman ytimenä tuntuu, niin kuin vähän kaikkialla, olevan rahoituksen yleinen puute: kun rahaa on vähän, eettisyys on pieni ongelma. Jännitteitä, stressiä ja eripuraa syntyy tilanteissa, joissa rahaa on vähän kentälle ylipäätään.

“Näen itse RIBOCAan kohdistuvan kriikin paitsi kansallisuuteen ja kieleen liittyvänä, myös luokkakysymyksenä. RIBOCAn taustalla toimivat ihmiset ovat paitsi ulkopuolisia, myös yläluokkaisia suhteessa toisiin paikallisiin organisaatioihin, esimerkiksi Kim? Contemporary Art Centeriin, joiden henkilöstö on lisäksi pitkälti latviankielistä”, kertoo kuraattori ja riikalaisen LOW-gallerian taiteellinen johtaja David Ashley Kerr. Itsekin ulkopuolisen linssin kautta paikallista kenttää tarkasteleva Kerr (Kerr on lähtöisin Australiasta) kertoo, että paikallinen jako latviankielisen ja venäjänkielisen kulttuurin välillä on selkeä. Kerr on muuttanut kuluvan vuoden aikana Melbourneen. LOW:n johtajana hän toimii edelleen, vaikka galleria on tällä hetkellä vailla tilaa ja RIBOCAn tapaan “tauolla”. Gallerian tauko ei liity Ukrainan sotaan tai rahoitukseen, vaan ensisijaisesti hankalaan tilanteeseen toimitilojen kanssa.

Minua kiinnostaa kuulla, miten itsekin eräänlaisena ulkopuolisena Latviaan saapunut Kerr kokee maan tilanteen ja Ukrainan sodan myötä selvästi kiristyneen ilmapiirin mitä tulee Latvian suhteessa Venäjään. “Ymmärrän hyvin Latvian monimutkaisen ja vaikean suhteen Venäjään. Riika oli varsinkin neuvostoaikana Neuvostoliiton lemmikki, tärkeä asemapaikka, ja Baltian maista Latviassa on edelleen eniten Venäjän kansalaisia tai Venäjää äidinkielenään puhuvia ihmisiä. Olen kuitenkin itse huomannut, miten venäjänkielisiä ihmisiä eristetään kulttuurissa ahtaalle, koska tämä eristäminen vaikuttaa välillisesti myös kaikkiin muihinkin ulkopuolisiin. Itsekin ulkomaalaisena, ei latviaa puhuvana, elämäni Riiassa oli erittäin hankalaa. Kaikki työpaikat ja virat vaativat erittäin hyvää latvian kielen taitoa, mikä tekee asinatuntija-aloista ja akateemisesta maailmasta ja myös taidemaailmasta yksipuolisen ja sulkeutuneen kaikenlaiselle kansainvälisyydelle”, Kerr kertoo minulle Zoom-yhteyden välityksellä, “Latviassa myös byrokratiaa tunnutaan edelleen käyttävän tärkeänä kontrollin välineenä, aivan niin kuin Neuvostoliitossakin oli tapana”.

Kerrin kommentti herättää ajattelemaan sitä, millä tavalla paikalliseen historiaa tiukasti kiinnittyvät kielipolitiikat koskettavat lopulta kaikkia tavalla tai toisella. Entisistä Neuvostoliiton miehittämistä Baltian maista Latvia tuntuu joutuneet verrattuna Viroon ja Liettuaan pahimpaan limboon suhteessa Venäjään ja toisaalta hypänneen suorimmin neuvostoajasta villiin hyperkapitalismiin, jossa omia rakenteita ei ole päästy rakentamaan rauhassa. Asema Neuvostoliiton vanhana lempilapsena on raskas perintö.

Kysyn Kerriltä muidenkin haastateltavien tapaan, onko RIBOCAn ympärillä käyneestä kritiikistä syntynyt hänen näkemyksensä mukaan kentälle mitään hyvää. Esimerkiksi nostan vuosi sitten virinneen Kiasma Strike -taiteilijalakon, jonka kautta syntyi paitsi tärkeää keskustelua rahoituksen eettisyydestä myös konkreettisesti kansallisgallerian laatimat museoiden yksityisiä tukijoita koskevat ohjeistukset^[11]. Taustalla oli Kiasman Tukisäätiön hallituksen jäsenen Chaim ”Poju” Zabludowiczin tausta kaupan ja investointien kautta Israelin miehityspolitiikkaa tukeneena henkilönä. Uskoisin, että työnseisaus asetti monen muunkin taidetta tuottavat, tukevan ja rahoittavan tahon takamuksen alle liekin, joka sai kiinnittämään kriittisen katseen omaan toimintaan.

Kerrin mukaan, samoin kuin Grosvesin, hyvää on kentälle siinnyt solidaarisuus ja yhteistyö, mutta eettisiä ohjeistuksia ei liene mikään organisaatio luoneen tämän kohun myötä. Vielä vähemmän Kerr uskoo asian vaikuttavan rahoituksen saatavuuteen. “Uskon, että vaikka kritiikki on kovaa, todella moni toivoisi RIBOCAn voivan jatkaa toimintaansa, koska sen poistuminen luo tällä hetkellä suuren aukon kentälle”, Kerr sanoo. Sama näkökulma toistuu: kun rahaa on vähän, jokainen poistuma tuntuu kentän ekosysteemissä ja taidetyöläisten kukkaroissa.

Tapaus RIBOCAn kohdalla tuntuu muodostuvan kaksi selkeää juonnetta: on kyse rahasta ja on kyse vallasta, tarkemmin sanoen kolonisoivasta vallasta, tai ainakin eleistä, jotka tulkitaan sellaisiksi, oli organisaation intentio mitä tahansa. 

Mitä tarkemmin taiteen rahoituksen eettisyyden moninaisia kysymyksiä pyörittelee, sitä enemmän paljastuu erilaisia puolia ja harmaita alueita. Missä menee eettisen ja epäeettisen rahoituksen raja, ja kuka sen määrittää? Olisiko venäläisperäinen raha suvaittavaa sitten, kun Ukrainan sota loppuu? Onko rahoittajan intentiolla merkitystä? Ehkäpä kyseessä ei olekaan käsite, jota ei voi lukita paikoilleen, vaan liikkuva kohde ja keskustelu, joka tulee käydä tapauskohtaisesti.

Erityisesti taidekentällä, jossa raha on tiukassa, voi asenne rahoituksen eettisyyden mylläämisen olla korkea: kun potissa on vähän, onko järkeä riskeerata työmahdollisuuksia ja toimeentuloa puuttumalla tulkinnanvaraisiin eettisyyden kysymyksiin?

Olin kuuntelemassa keväällä Kiasma Striken ja Kansallisgallerian järjestämää Muuttuva maailma ja taiteen rahoituksen etiikka -seminaaria. Useiden taideorganisaatioiden ja tukevien toimijoiden puheenvuorot nostivat esiin, millaisessa rahoituskuopassa kuvataide ylipäätään on, ja kuinka suuri pula yksityisestä rahoituksesta Suomessa on. Olisipa edes jotain likaista yksityistä rahaa, jonka eettisyyttä voisi pohtia! Toisaalta, esimerkiksi Koneen säätiön tapauksessa, pohdinta siitä, mitä on eettinen liiketoiminta globaalissa maailmassa, osoittautui hyvin monitahoiseksi. Niin neutraalia tuotetta kuin hissejä ja nostimia valmistava Kone onkin, on se kuitenkin suuryritys, joka toimii globaaleilla markkinoilla ja työllistää valtavan määrän ihmisiä maissa, joiden työvoimapolitiikka tai suhde esimerkiksi yksilön sanavapauteen ja ihmisoikeuksiin vaihtelee paljolti. Kuinka paljon Koneen säätiöllä on tekemistä liiketoiminnan ja sijoitustoiminnan kanssa, jotka ovat edellytyksiä säätiön jakamille apurahoille?

Rahan ja etiikan lisäksi tapaus RIBOCA saa pohtimaan taidemaailmaa, biennaaleja ja kolonialismin käsitteitä ainakin itselleni uudella tavalla – tai sanoittamaan uusin sanoin joitain ilmiöitä, joiden olen tuntenut olevan ilmassa.

RIBOCAn kriitikot ovat syyttäneet organisaatioita ja sen retoriikkaa kolonialistisesta asenteesta. Tämä on hyvin ymmärrettävää miehityshistorian takia. Kommentti ohjasi kuitenkin minua pohtimaan kansainvälisiä taidebiennaaleja ylipäätään kolonialistisina ja paikkoja kolonisoivina tapahtumina.

Kansainvälisten nykytaidebiennaalien historiaa tutkineet taidehistorioitsijat Anthony Gardner ja Charles Green kuvaavat biennaaleja välineiksi, jotka ovat määrittäneet vahvasti sitä, mitä nykytaide on erityisesti 1990-luvulta lähtien. Ympäri maailmaa järjestettävät biennaalit ovat omalta osaltaan luoneet nykytaiteelle sen yhden merkityksellisimmistä määreistä: kansainvälisyyden. Yhtäältä biennaaleja voidaan ylistää siitä, miten ne ovat tuoneet aiemmin marginaalisilla alueilla toimivia taiteilijoita kansainväliseen tietoisuuteen ja edistäneet yhteistyötä. Toisaalta niitä kritisoidaan kiihtyvän globalisaation ja globaalikapitalismin pasiiviisina peileinä ja mahdollisesti myös aktiivisina palvelijoina.^[12] Sekä ns. biennaalisaatiolla (1990-luvun alussa alkaneella biennaalibuumilla) että globalisaatiolla on yhteyksiä 1800-luvulla alkaneeseen kolonisoivaan kapitalismiin ja lännen koko maailmaa kolonisoivien maiden voimia esittelleisiin kansainvälisiin maailmannäyttelyihin.^[13]

RIBOCAn tapauksessa kolonisaatiota voidaan nähdä tapahtuvan monella eri tasolla. Ensinnäkin entinen hirmuhallitsijamaa käyttää pehmeää valtaa entisessä miehitetyssä maassa. Samanaikaisesti biennaali on konseptina hyvin länsimainen ja länsieurooppalainen konstruktio, joka kulttuurisesti asettautuu entiseen itäblokin maahan ja lupaa nostaa sen “kansainvälisten taidemaiden” joukkoon.

Kansainvälistä taidebiennaalia ja globalitoitunutta nykytaidettakin, miksi ei, voidaan mielestäni myös tarkastella epämääräisenä samanaikaisesti hyvin globaalina ja hyvin homogeenisenä kehyksenä taiteen kokemiselle ja välittämiselle. Nykytaiteen biennaali on kasvanut omaksi esteettiseksi (tunnusmerkkejä esimerkiksi hienoilla graafisilla ratkaisuilla koristellut kangaskassit ja paviljongit, erikoiset offsite-näyttelypaikat ja kansainväliset asiantuntijapaneelit) ja diskursiiviseksi (ympäri maailmaa trendaavat postkolonialismin, feminismin tai posthumanismin käsitteet) rakennelmaksi, joka homogenisoi taidemaailmaa ja tuottaa samanlaisia käyntikokemuksia olit missä tahansa päin maailmaa. Biennalisaatio kolonisoi niin Helsingin, Dakarin kuin Riiankin. Ei ole varmasti vain biennaalien ansiota, että taidemaailma tuntuu homogenisoituneen globaalisti (eikö kaikki kokemusmaailma ja kulttuuri nykyaikana olekin?), mutta se on sen yksi ilmentymä ja varmasti voi myös olla, kuten Gardner ja Greenkin kirjoittavat, taidemaailman “samanlaistumisen” yksi pieni apuri. 

Teksti: Jaakko Uoti 

Tämän esseen julkaisua on tukenut Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apuraha.

Lähteet

“Artists Have Withdrawn from RIBOCA as Latvian Curators and Critics Say “Not Our Biennial””. Collecteurs: https://www.collecteurs.com/interview/artists-have-withdrawn-from-riboca 

Common Ground -hankkeen verkkosivut: https://commonground.lv

Frilander, Aino: “Taidemaailman katse kääntyi Tanskaan” HS.fi, 16.8.2023: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009815379.html

Gardner, Anthony & Green, Charles (2016): “Introduction: Why Biennials?”. Teoksessa Biennials, Triennials and documenta. The exhibitions that created contemporary art. Wiley Blackwell, s. 3-16.

Gardner, Anthony & Green, Charles (2013): “Biennials of the South on the Edges of the Global.” Julkaisussa Third Text, 27:4, s. 442-455.

Kiasma Strike -kotisivut: https://kiasmastrike.art/

Kishkovky, Sophia: ”Riga biennial cancelled after outcry over organisers’ Russian links”. The Art Nwspaper 12.7.2023: https://www.theartnewspaper.com/2023/07/12/riga-biennial-cancelled-after-outcry-over-organisers-russian-links

Kunnas, Kaja: “Kieli­taidottomia Venäjän kansalaisia pyydetään lähtemään Latviasta – varoitus tulee kirjeellä” HS.fi 16.8.2023. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000009782560.html

Liekīte, Žanete: “Uzsākt biennāli ar nepareizo kāju”. Satori, 6.6.2023: https://satori.lv/article/uzsakt-biennali-ar-nepareizo-kaju-2

Nekroshev, Grigory: “RIBOCA — Postponement or End?” Art Focus Now, 21.7.2023: https://artfocusnow.com/news/riboca-postponement-or-end/ RIBOCAn tiedote toukokuulta 2023: https://rigabiennial.com/en/riboca3-returns-this-summer

Rudovska, Maija, Hirsa, Santa: “Problēma tā pati. Aizdomas par RIBOCA finansējuma izcelsmi Krievijā”. Delfi Kultura, 6.6.2023: https://www.delfi.lv/kultura/32026447/culturenvironment/55632930/problema-ta-pati-aizdomas-par-riboca-finansejuma-izcelsmi-krievija

Sproģe, Elīna: For Art’s Sake | Agniya Mirgorodskaya”. L’Officiel Batics, 29.5.2019: https://www.lofficielbaltic.com/en/art/for-art-s-sake-agniya-mirgorodskaya 

Viitteet

[1] Kunnas, Kaja: “Kieli­taidottomia Venäjän kansalaisia pyydetään lähtemään Latviasta – varoitus tulee kirjeellä” HS.fi 16.8.2023. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000009782560.html

[2] Frilander, Aino: “Taidemaailman katse kääntyi Tanskaan” HS.fi, 16.8.2023: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009815379.html

[3] “Kishkovky, Sophia: ”Riga biennial cancelled after outcry over organisers’ Russian links”. The Art Nwspaper 12.7.2023: https://www.theartnewspaper.com/2023/07/12/riga-biennial-cancelled-after-outcry-over-organisers-russian-links

[4] Nekroshev, Grigory: “RIBOCA — Postponement or End?” Art Focus Now, 21.7.2023: https://artfocusnow.com/news/riboca-postponement-or-end/

[5] Common Ground -hankkeen verkkosivut: https://commonground.lv/

[6] Liekīte, Žanete: “Uzsākt biennāli ar nepareizo kāju”. Satori, 6.6.2023: https://satori.lv/article/uzsakt-biennali-ar-nepareizo-kaju-2

[7] Rudovska, Maija, Hirsa, Santa: “Problēma tā pati. Aizdomas par RIBOCA finansējuma izcelsmi Krievijā”. Delfi Kultura, 6.6.2023: https://www.delfi.lv/kultura/32026447/culturenvironment/55632930/problema-ta-pati-aizdomas-par-riboca-finansejuma-izcelsmi-krievija

[8] “Artists Have Withdrawn from RIBOCA as Latvian Curators and Critics Say “Not Our Biennial””. Collecteurs: https://www.collecteurs.com/interview/artists-have-withdrawn-from-riboca

[9] Sproģe, Elīna: For Art’s Sake | Agniya Mirgorodskaya”. L’Officiel Batics, 29.5.2019: https://www.lofficielbaltic.com/en/art/for-art-s-sake-agniya-mirgorodskaya

[10] RIBOCAn tiedote toukokuulta 2023: https://rigabiennial.com/en/riboca3-returns-this-summer

[11] Kiasma Strike -kotisivut: https://kiasmastrike.art/

[12] Gardner, Anthony & Green, Charles (2016): “Introduction: Why Biennials?”. Teoksessa Biennials, Triennials and documenta. The exhibitions that created contemporary art. Wiley Blackwell, s. 3-16.

[13] Gardner, Anthony & Green, Charles (2013): “Biennials of the South on the Edges of the Global”. Julkaisussa Third Text, 27:4, s. 442-455.