Kotona vietetty rauhoittumisen aika on antanut tilaa pohtia ja muistella aikoja ennen matkustus- ja kokoontumissuosituksia sekä muita arkielämän rajoituksia. Mieleeni on esimerkiksi tullut uudestaan vuosia sitten lukemani Sinuhe egyptiläinen ja se, miten romaanin sankari, fiktiivinen hahmo etsi elämälleen mittaa ja elämänmittansa täyttymistä. Tässä hetkessä – arkielämässämme – mitan täyttyminen on kenties asia, jonka pohtimiselta emme ole voineet välttyä kukaan tahoillamme.
Voi olla, että Sinuhe tuli mieleeni senkin vuoksi, etten voisi olla käymättä juuri avautuneessa Egyptin loisto – Viimeiset dynastiat -näyttelyssä Amos Rexissä. Odotan näyttelyn näkemistä siitäkin huolimatta, että virustartunnan riski voi kasvaa. Kulttuurin kaipuu yhteisöllisinä kokemuksina vaikuttaa jo alitajuntaani laajemmin kuin tietoisesti osaan epäilläkään. Mika Waltari (1979 [1945], 446) on laittanut Sinuhen suuhun itselleni kuolemattomat sanat:
Tämän kaiken olen kirjoittanut minä, Sinuhe, egyptiläinen, en itseni tähden. En jumalien tähden enkä ihmisten tähden enkä säilyttääkseni nimeni ikuisesti, vaan vain köyhän, murheellisen itseni tähden ja sydämeni tähden, joka on saanut mittansa täytenä.
Pohdin uudelleen aika ajoin, mitä tarkoittaa elää mittansa täytenä. Tämän päivän todellisuudessa mitan mukaan eläminen voisi tarkoittaa luonnonvarojen kuluttamista tai kuluttamatta jättämistä, elämän saavutuksia, oman elämänsä suorittamista mahdollisimman tehokkaasti eli onnistumista niissä tavoitteissa, joiden saavuttamiseksi on toimeen ryhtynyt. Mitan täyttyminen tavallisen ihmisen elämässä voisi tarkoittaa, että on elämänsä läpi pärjännyt. Voisinkin kysyä itseltäni, olenko tähän mennessä pärjännyt ja mitä vielä on jäänyt puuttumaan. Vaikkapa kymmenen vuotta sitten olisin vastannut kysymykseen eri tavalla kuin tänä päivänä. Merkki vanhenemisesta tai ei, mutta tänä päivänä minulle riittävät asiat, jotka eivät ennen olisi olleet tarpeeksi. Mitan määritelmä itselleni on nyt erilainen kuin ennen.
Mitattavuus liitetään yleisesti arjen askareisiin ja etenkin työhön ja sen tuloksiin. Minä itse ja kollegani mittaamme tekemisiämme monin tavoin. Olemme jonkin tavan tai menetelmän mukaan valinneet mittarin ja sitä vasten tarkastelemme tavoitteita ja tuloksia. Tyypillisiä kysymyksiä ovat vaikkapa, olemmeko tehneet tarpeeksi laadukasta jälkeä ja olemmeko huomioineet riittävästi taustatietoja. Nämä kysymykset ovat työelämässä tavallisia eli tietynlainen mitattavuus on läsnä. Työelämässä on helpottavaa ajatella, että täyttä mittaa ei tarvitse aina edes saavuttaa – riittävän lähelle osuminen on usein tarpeeksi.
Taidegrafiikan harrastukseni parissa riittävyys on myös esillä, mutta hieman kevyemmissä merkeissä. Grafiikan tekniikat vaativat onnistuakseen pitkäjänteistä keskittymistä ja joskus jopa raakaa käsivoimaa. Painolaattoja työstäessä parasta on, että taiteen tekemisen lomassa on keskityttävä ja samalla annettava ajatuksien sopivasti lentää. Olen tullut siihen tulokseen, että tämä voi olla syy, jolla tunnelmat välittyvät teoksiin. Tekijän energia ikään kuin rikastuu grafiikan vedoksiin.
Koronakevään jälkeen harrastuspiirit ovat varovaisesti aloitelleet toimintaansa. Viime viikkoina olen työstänyt laattaan ajatuksiani iltalenkeistä syksyn saapuessa ja sateen vihmoessa. Kaduilla ja lenkkipoluilla lenkkeilijät tarkastelevat turvavälejä toinen toisiinsa katuvalojen loistaessa kirkkaina. Kuvan rakentaminen etenee hitaasti, joten välillä temperamenttini aiheuttaa haasteita ja alan hosua ja kiiruhtaa valmiiksi, saada työni tehtyä mittaansa. Välillä otan vedoksen ja mietin, olisiko se jo valmis. Ylitekeminen ei paranna työtä vaan tekee tuloksen kankeaksi. Jos työstäminen puolestaan jää vajaaksi, tunnelma ei ole siirtynyt tekijän ajatuksista vedokseen.
Työvedos grafiikan merkinnöissä tarkoittaa sitä, että itse laatan työstäminen on vielä kesken. Laatan välivaiheista otetaan vedos, jotta nähdään, mitä on tähän mennessä tehty. Samalla tekijä voi pohtia, mitä seuraavaksi. Grafiikan menetelmistä tässä työn alla olevassa kokeilussani on kyse valemezzotintosta. Syvän mustaa toistava laatta on syntynyt kahdesta tai kolmesta akvatintasyövytyskerrasta. Menetelmä on helpompi ja nopeampi kuin käsivoimin rouhimalla tehty ns. perinteinen mezzotinto. Kun tasainen ja syvä musta on valmis, kuva leikataan ja kiillotetaan laattaan eli osaa syövytyskohdista madalletaan, jotta kuvan mukaisesti osaan kohtia jää syvemmät urat kuin toisiin. Vedostaessa painoväriä siirtyy näin paperille syvemmistä kohdista enemmän kuin matalammista. Kuva tehdään samalla tavalla kuin käsin rouhittuun mezzotintolaattaan: kuva rakennetaan mustasta vaaleampaan. Syövytysmenetelmät tekevät tuloksen pääsääntöisesti päinvastoin: kuva rakennetaan vaaleammasta tummempaan. Riittävyyden haaste on läsnä kaikin menetelmin rakennetuissa kuvissa. Toisaalta sopiva keskeneräisyys on mielestäni parasta taideharrastuksien tuotoksissa.
Ympäristön kestävyyden kannalta mitan määritelmät ja tuloksien mittaukset ovat tällä hetkellä erityisen tärkeitä. e2 Tutkimuksen ja Vaasan yliopiston InnoLabin julkaiseman tutkimuksen mukaan 23 prosenttia pitää elämäntapaansa täysin ja 54 prosenttia jokseenkin ympäristön kannalta kestävänä (Heikkilä & Pitkänen & Westinen & Lehtonen & Niemi & Perälä 2020). Itsekin ajattelen kuuluvani tähän kestävästi toimivaan suureen enemmistöön. Oman mitan tarkastelu kriittisesti on kuitenkin aiheellista, koska samaisessa tutkimuksessa tuli esille, että oman elämäntapansa kokevat ympäristön kannalta kestäväksi yhtä lailla ne, jotka tekevät paljon erilaisia ilmastotekoja kuin ne, jotka eivät tee juuri mitään. Mitan määritelmää on siis tärkeä pohtia perusteellisesti.
Riittävyys on näiden edellä pohtimieni näkökulmien perusteella esteettisen tutkimuksen aihe. Riittävä voi tarkoittaa kestävyyttä, toimivuutta ja sopivuutta. Ehkä myös termit miellyttävä, turvallinen ja ihmisen kokoinen kuvaavat riittävyyttä. Ihmiselle tyypillistä on toimia, tehdä ja saavuttaa onnistumisia tuotosten jäädessä myös sopivasti keskeneräisiksi.
Uskon muinaisten egyptiläisten oikeastikin miettineet elämänsä riittävyyttä ja sen mittaamisen haasteita ihan samalla tavalla kuin mekin omassa ajassamme. Waltari on Sinuhen avulla kuvannut ihmisenä olemisen haasteita kaikkina aikakausina. Mitan määritelmä on toki ollut tuhansia vuosia sitten jotain aivan muuta. Luonnon haavoittuvuudesta ei ihmisillä ehkä ollut vielä tietoa tai edes ymmärrystä. Jumalien tyytyväisyys oli jälkeen jääneiden dokumenttien mukaan varmasti yksi tärkein mittari. Nuorena ja kiivaana totuuden etsijänä Sinuhe egyptiläinen sai vanhemmalta kollegaltaan oppia, miksi ihminen toimii kuten toimii (Waltari 1979 [1945], 91):
Niin on ollut ja niin on oleva.
Mittaamisen ja riittävyyden pohdinnoissa ei varmaan ole kyse sen kummemmasta kuin ihmisen ikuisesta elämän ihmettelystä.
Teksti ja kuva: Tanja Parkkonen
Viitteet:
Amos Rex. Egyptin loisto – Viimeinen dynastia -näyttely 9.10.2020–21.3.2021.
Heikkilä, Aino & Pitkänen, Ville & Westinen, Jussi & Lehtonen, Tommi & Niemi, Mari K. & Perälä, Annu 2020. Ilmassa ristivetoa: Kansalaiskysely ilmastotoimista. e2 Tutkimus & Vaasan yliopiston InnoLab.
Waltari, Mika 1979 (1945). Sinuhe egyptiläinen. Värikuvalaitoksen kuudes painos (teoksen 32. painos). Porvoo: WSOY.