Irmeli Hautamäki 8.4.2012
Rineke Dijkstra: A Retrospective, 18.2.–28.5.2012 SFMOMA, San Francisco, USA
Hollantilaisen Rineke Dijkstran (1959) retrospektiivi San Franciscon Museum of Modern Artissa (SFMOMA) on hänen ensimmäinen laaja näyttelynsä Yhdysvalloissa. Dijkstran valokuvat ovat hyvin yksinkertaisia mutta psykologisesti tarkkoja muotokuvia nuorista ihmisistä.
Dijkstra aloitti kuvaamisen oikeastaan hieman sattumalta, kun hän havaitsi amerikkalaisella uimarannalla kuvaamansa nuoren tytön poseeraavan täysin samassa asennossa kuin Botticellin Venuksen. Oliko poseerauksen asento sattuma, vai oliko uimarannan neitokainen nähnyt Botticellin maalauksen?
Dijkstran näennäisen yksinkertaiset kuvat tutkivat sitä, miten valokuva muotokuvaamisen välineenä tuottaa kuvan kohteen ja katsojan. Dijkstran töiden sanotaan liittyvän vanhaan hollantilaiseen muotokuvamaalauksen traditioon, joka ulottuu aina Rembrandtiin ja Frans Halsiin saakka. Taidehistoriallista jatkuvuuden oletusta ei kuitenkaan kannata pitää liian itsestään selvänä. Mielestäni valokuva välineenä muuttaa kuvaamisen tilanteen, sillä se muuttaa kuvattavan ja kuvaajan välistä suhdetta toisin kuin maalattu muotokuva.
Rineke Dijkstra: Vondelpark, Amsterdam, June 10, 2005 (2005)
Valokuva on hetken taidetta, ja kuvaajan on vaanittava tilannetta, jossa kohde on oikeassa mielentilassa, jotta kuvasta tulee psykologisesti mieleenpainuva. Maalari on valokuvaajaan nähden toisenlaisessa asemassa, sillä hän voi tehdä mallin karakteerista haluamansa synteesin pitkän ajan kuluessa. Tästäkö syystä maalattujen muotokuvien kohdalla aina pohditaan näköisyyttä? Onko maalaus näköinen?
En haluaisi Dijkstran yhteydessä lainkaan puhua muotokuvamaalauksen perinteestä vaan siitä, millaisen katkoksen valokuva tuo siihen. Myös valokuvaamiseen liittyvässä poseeraamisessa on oma kiinnostavuutensa. Valokuvaaminen tuottaa poseeraamisen käytäntöjä.
Jotkut tilanteet ovat tähän erityisen sopivia, kuten Dijkstran liverpoolilaisissa diskoteekeissa tekemät videot osoittavat. Nuoret menevät diskoteekkeihin ja yökerhoihin katsottaviksi, ja varsinkin tytöt pukeutuvat, meikkaavat ja poseeraavat hyvin tietoisina katseista, jotka heihin kohdistuvat. Siksi kameran tuominen näihin tilanteisiin on luontevaa, mutta Dijkstran erityistä taitoa osoittaa se, miten hän on saanut mallinsa vapautumaan kameran edessä ja säilyttämään tietyn arvokkuuden ja itsetietoisuuden, joka liittyy kuvattavana olemiseen.
Tuloksena on ainutlaatuisia eläviä ja tanssivia muotokuvia, joissa poseerauksen arvokkuus säilyy mallin kasvoilla. Nähdessään näin monia ”tanssivia kuningattaria” voi miettiä, kuinka psykologisesti osuva Abban kappale on. Dijkstran elävät muotokuvat muistuttavat Andy Warholin vastaavanlaisia filmattuja muotokuvia, mutta ovat tutkielmina kiinnostavampia. Tytöt noudattavat tanssiessaan samanlaista rituaalimaista elekieltä. Mistä sekin tulee?
Rineke Dijkstra: Amy, The Krazyhouse, Liverpool, December 23, 2008 (2008)
Liverpoolin yöelämään liittyvät videot tuovat etäisesti mieleen Kiasmassa parhaillaan esillä olevan Kuinka musiikki meitä liikuttaa -näyttelyn aihepiirin. Toisin kuin Kiasman näyttely Dijkstra paneutuu kuvaamiseen ja kuvaajan ja kohteen suhteeseen syvällisesti. Yhteistä on vain nuoruus. Kiasman näyttely tuntuukin vetoavan kulttuuriantropologisesti tiettyyn ikäryhmään ja sen musiikkitottumuksiin. Kiasman näyttely segregoi, sen nimenä voisi olla yhtä hyvin ”Kuinka musiikki meitä erottaa”, sillä mitä muuta musiikkimaut ovat kuin sosiokulttuuristen distinktioiden merkitsijöitä? Dijkstran taide taas puhuttelee yleisemmin, kaiken ikäisten on helppo samaistua nuoriin kuvattaviin, sillä kaikki muistavat olleensa vastaavissa tilanteissa joskus.
Rineke Dijkstran kuvissa ei ole mitään hätkähdyttävää, ja juuri siksi ne jäävät mieleen. Kuvasarja portugalilaisista härkätaistelijanuorukaista on otettu juuri ottelun jälkeen. Tilanne on päinvastainen kuin yleensä härkätaistelussa. Yleensä matadorit ikuistetaan juuri areenalle astuessaan, täynnä uhmaa ja miehistä poseerausta. Dijkstra riisuu heidät kaikesta tästä ja näyttää miesten vereen tahriintuneet ja likaiset kasvot näytöksen jälkeen. Kuvat kertovat autenttisesti todellisista tapahtumista, jotka heijastuvat vielä mallien kasvoilla.
Katsominen on yksi näyttelyn teemoista. Katsomisen teemaa valottaa videoteos, jossa hollantilainen koululuokka katselee ja kommentoi Picasson Itkevä nainen -maalausta. Arviolta alle 10-vuotiaat ”kriitikot” heittäytyvät spontaanisti taulun kommentoimiseen ja tulkintaan. Vuolaimmat kommentit tulevat taulun välittämistä tunteista. Lapset pohtivat tosissaan, miksi nainen itkee, ja esittävät monenlaisia tulkintoja asiasta. Ehkä nainen on tehnyt jotain pahaa? Ehkä hänen miehensä on jättänyt hänet? Ehkä hän itkee ilosta, jospa hän on voittanut arpajaisissa… Inhimillinen perustunne ja sen fysiologia saa lapset reagoimaan riippumatta siitä, että on kyse maalatusta ja tyylitellystä karikatyyrinomaisesta kuvasta. Tunteet puhuttelevat.
Tässä Picasson teosta tulkitsevassa työssä me voimme katsoa itseämme katsojina. Lasten hartaus ja paneutuminen on ehkä intensiivisempää kuin aikuisten. Maalauksen tulkinnallinen avoimuus ja siihen liittyvä katsojuuden problematisointi tulevat selvästi esiin työssä. Valokuvan katsomiseen ei liity samanlaista kriitikkokulttia kuin maalauksen katsomiseen.