Aamujuna vaihtuu metroon ja liukuportaat katuun. Kaapelitehtaalla tuulee, mutta vastaanotto on maanantaiaamunakin lämmin. Olen saapunut taas töihin Valokuvataiteen museolle ripustamaan uutta näyttelyä.
Levittelemme tyhjäseinäisessä museossa taittopöytiä ja alamme availla konservaattoreiden kanssa näyttelyyn tulevia teoksia kuljetuspakkauksistaan. Valkoinen silkkipaperi rapisee, kun yritämme keksiä kuinka irrottaa teipinjäämiä sen reunoista. Teoksissa ei ole kehyksiä vaan ne ovat pelkkiä vedoksia, ja niitä näyttää olevan tällä kertaa poikkeuksellisen paljon.
Silkkipaperien alta paljastuu ensimmäinen teos: ilmakuva tuhoutuneesta rakennuksesta punaisen hiekkaerämaan keskellä. Toinen teos ja toinen ilmakuva tuhoutuneesta rakennuksesta. Nostamme teoksia silkkipaperien päällä ja levittelemme niitä pöydille nähdäksemme missä mikäkin kuvasarjoista on. Työparini, konservaattoriharjoittelija Antti Lähdeaho, siirtyy suuremman pakkauksen äärelle ja sieltä paljastuvat teokset muuttavat pöydälle huolellisesti levittelemäni tuhoutuneiden rakennusten sarjan tunnistettavaksi: tajuan että avaamme teoslaatikoista Palestiinan alueen kolonisaatiota, palestiinalaisten sortoa ja nyt Gazassa käynnissä olevaa kansanmurhaa kuvaavia teoksia.
Olemme ripustamassa Valokuvataiteen museolle valokuvaajakollektiivi Activestillsin Activestills – dokumentoimassa elämää, kuolemaa ja vastarintaa Palestiinassa -näyttelyä.
Teoksia silkkipapereista availlessa ja aina uusille pöydille levitellessä paikalle saapuu ripustusta ohjaamaan kollektiivin jäsen, taiteilija ja kuraattori Haidi Motola. Jatkamme teosten levittelyä nyt lajitellen kuvia sarjoiksi eri pöydille. Silkkipaperien alta paljastuu ja niiden päällä kulkee poikkeuksellisen järkyttäviä kuvia. Pääosin kuvien aiheesta järkyttyneinä, lopetamme puhumisen ja seuraamme Haidin ohjeita. Yhdessä kuvista on kuvattuna Palestiinan lippuun kääritty, muutaman vuoden ikäisen lapsen ruumis, ja kuljetamme teoksen varovasti kuin ruumissaatossa silkkipaperin päällä oikealle pöydälle. Näyttelynripustus- tai konservointityön levollinen tarkkuus ja huolellisuus tuntuu yhtäkkiä ainoalta mahdolliselta lähestymistavalta kuviin.
Näyttelynripustus on työnä joskus uuvuttavan ja toisinaan taas inspiroivan tarkkaa ja toistoja vaativaa. Tavoitteena on saada useimmiten digitaalinen ripustussuunnitelma toimimaan todellisessa näyttelytilassa. Tavoitteen saavuttaminen kysyy keskustelutaitoja, jaksamista kokeilla ja todeta vaihtoehdoista yksi parhaimmaksi, sekä kykyä jaksaa tarkistaa jokaisen teoksen mitat ja ripustuskorkeus aina uudelleen. Monetkaan ripustustyön ongelmakohdista eivät koske ripustustekniikkaa vaan vuorovaikutustaitoja. Kuraattorin tai taitelijan ohella työtä ohjaa linjalaser, mutta seinien ja lattian ollessa epäsuoria, ei siihenkään voi aina täysin luottaa. Sen sijaan on luotettava ripustustiimin kollektiivisiin ja keskusteleviin silmiin.
Activestills-näyttelyn kohdalla ripustus sujuu erityisen toisteisesti: yli 130 valokuvaa naputetaan jokainen neljällä pikkunaulalla näyttelytilan seinille. Toisen pidellessä teosta suorassa sille laserin merkitsemässä paikassa, toinen ottaa kärkipihteihinsä muutaman millimetrin pituisen naulan, ja napauttaa sen kevyin lyönnein seinään. Tämä toistetaan jokaisen teoksen kohdalla neljä kertaa.
Ensimmäinen ripustamamme sarja kuvaa Gazaa ennen lokakuuta 2023. Historiallisen perspektiivin tarjoava toinen kuvasarja puolestaan koostuu palestiinalaiskulttuurin raunioista kylissä, jotka sionistiset joukot ottivat hallintaansa väkivalloin ja tuhosivat vuoden 1948 Nakban aikana. Kolmannen sarjan kohdalla tunnelma muuttuu. Se koostuu yli kahdenkymmenen vuoden ajalta Palestiina-Israelin alueella kuvatusta materiaalista. Keskiöön nousee sorto, syrjintä, kolonisointi ja näiden kaikkien institutionalisointi ja materialisointi osaksi tätä maantieteellistä aluetta miehittävää Israelin valtiota. Naula uppoaa kuvista läpi ja kiinnittää ne ikään kuin teeseiksi seinälle. Kuolleet, kidutetut ja pahoinpidellyt, muurien, valvontalaitteiden ja sotilaiden ympäröimät ihmiset asetellaan seinälle Haidin kertomassa järjestyksessä. Seinän keskivaiheille ripustetaan Palestiinan lippuun kääritty, vuonna 2025 Länsirannalla israelilaissotilaiden ampumalla tappama kaksivuotias Laila al-Khatib. On vaikea hengittää, vaikka tiedän nyt ripustavani kaikista ripustamistani näyttelyistä tärkeintä.
Activestills on vuonna 2005 perustettu monikansallinen valokuvaajakollektiivi, joka dokumentoi Palestiina-Israelin alueella käynnissä olevaa palestiinalaisväestön sortoa, kolonialistista väkivaltaa sekä näitä vastaan käytyä kamppailua. Kollektiivin jäsenet ovat palestiinalaisia, israelilaisia ja myös muiden maiden kansalaisia. Valokuvien tapahtumat sijoittuvat Palestiina/Israelin alueelle, Israelin miehittämälle Länsirannalle sekä Gazaan. Kollektiivin tavoitteena on dokumentoida tapahtumia, ensinnä siksi, että valokuvilla on kyky muuttaa ihmisten asenteita ja ymmärrystä tässä ja nyt, ja toisekseen siksi, että tapahtuneesta sorrosta, ja nytkin meneillään olevista palestiinalaiskylien tuhoamisista ja päättymättömiltä vaikuttavista väestön pakkosiirroista jäisi dokumentteja tulevaisuuteen. Kollektiivin jäsenistä yksi totesi Valokuvataiteen museolla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, että valokuva on juuri Palestiinaa ja Israelia koskevan lähihistorian tapauksessa toimiva väline siksi, että valokuvalla on potentiaalisesti kyky näyttää asiat sellaisena kuin ne ovat, ilman kielimuureja ja ilman tapahtumien päälle rakennettuja, vahvana eläviä mutta täysin paikkansapitämättömiä narratiiveja.
Ripustaessa näyttelyä teokset koetaan aivan eri tavalla kuin näyttelyssä vierailevat kävijät ne kokevat. Teoksia pidellään käsissä, siirrellään ja järjestellään. Niiden kanssa vietetään tunteja, joskus useampi viikko: Activestills-näyttelyn tapauksessa neljä kokonaista työpäivää. Ripustustyötä voisi kuvata monipäiväiseksi museovierailuksi yleisöltä suljetussa museossa. Teoksiin pystyy siis uppoutumaan huolellisesti ja näin valokuvista alkaa löytymään uudenlaisia yksityiskohtia ja narratiiveja.
Ripustuksen lomassa tarkkailemme valmiita sarjoja yhdessä. Hiljaisuus vallitsee ja saamme Haidin ohjauksessa luotua niin hyvän ripustusmetodiikan, että useimpien kuvien kohdalla sanoja ei tarvita lainkaan. Niin usein ripustustyössä kuuluva fraasi: ”Hyvältä näyttää”, ei tunnu onnistuneenkaan ripustusrupeaman jälkeen teoksien sisällön järkyttävyyden takia nyt oikealta. Korkeus on kuitenkin oikea ja kuvien välistys hyvä.
Näyttelyn pisimmälle seinälle ripustetaan Gazassa käynnissä olevaa kansanmurhaa käsittelevä sarja. Tummia ja pommituksien nostattaman pölyn täyttämiä kuvia ripustaessa tunnelma käy yhä synkemmäksi. Kuvat sisältävät pääosin tilanteita, joita ei toivoisi koskaan tapahtuneen tai tapahtuvan. Tästä huolimatta valokuvat ovat taidokkaita, jopa taiteellisia. Vuoden 2018 Gazan protesteja (tunnetaan englanniksi nimityksellä Great March of Return) kuvaavassa sarjassa ihmisjoukkoon terävänä osuva auringonvalo osuu myös ihmisjoukon pian peittävään kyynelkaasukranaattien sakeaan savuun. Kuvia tuskin voi tunnistaa suomalaismedioista, mutta sen sijaan useat kuvista ovat tuttuja palestiinalaisten sosiaalisista medioista tai Al Jazeeran uutisista. Muodottomaksi teräsbetoniautiomaaksi pommitettu Gazan kaista ja sen (vielä) hengissä sinnittelevä väestö tulevat lähelle.
Kuvien seinälle naulaaminen paljastaa hyvin kouriintuntuvalla tavalla sen, kuinka hiljaa suomalaisinstituutiot ja enemmistö kulttuurialaakin on ollut viimeiset puolitoista vuotta jatkuneen kansanmurhan aikana – poikkeuksina Valokuvataiteen museon lisäksi Helinä Rautavaaran museo, jossa oli esillä Activestillsin jäsenen Ahmad Al-Bazzin Nakban jäljillä -näyttely 6.–31.5.2025. Huomaan miettiväni minkälaisia vihamielisiä reaktioita näyttelyn esittäminen voisikaan museota kohtaan laukaista. Rohkeaa toimintaa museolta, mutta niin eri tasolla rohkeaa on Activestillsin toiminta, että museon rohkeuden esiin tuominen tuntuu lähes banaalilta.
Aivan viimeisenä ripustamme Yusef Zaanounin valokuvan, joka kuvaa telttaleiriä pommien murjomien kerrostalojen edustalla Jabalian pakolaisleirissä, Pohjois-Gazassa Helmikuussa 2025. Teltat ovat puhtaudesta päätellen aivan vasta pystytettyjä ja kerrostalot taas jo hetken aikaa hylättyinä olleita. Kuvassa telttakankaan pehmeys toistuu pommien tuhoamassa teräsbetonissa, joka on ikään kuin laskostunut kerros kerrokselta pehmeiksi kaariksi. Tarpeeksi voimakkain räjähtein teräsbetonilla ja telttakankaalla ei ole kovin paljon eroa, kuten Gazassa käynnissä olevat pommitukset meille osoittavat. Ja silti, telttaleirin epäuskottavassa puhtaudessa on jotain, mikä tuntuu mahdollisuudelta toisenlaisesta tilanteesta.
Tulkitsen kuvassa ohuen toiveikkuuden varaan rakentuneen narratiivin, jossa pommein asunnoistaan poispakotetut ihmiset perustavat väliaikaisen telttaleirin vain valmistautuakseen muuttamaan taas takaisin kohta uudestaan pommitettaviin kerrostaloihinsa. Mielessä välähtävät No Other Land (2024) -dokumentissa nähdyt Länsirannan pakolaisleirien vuosikymmeniä pakolaisuutta nähneiden asuntotyyppien moninaisuus ja joustavuus. Kerrostalojen juurella äiti kantaa lasta sylissään ja kolmen ihmisen joukko tallustelee maaliskuussa 2025 päättyneen tulitauon hiljaisuudessa. Jos ja kun kansanmurha saadaan pysäytettyä, näyttää sen jälkeinen, ensimmäinen aamu todennäköisesti joltain tämänkaltaiselta.
Näyttely on valmis yleisölle.
Vapaa, vapaa Palestiina!
Teksti: Frans Autio
Kuvat: Virve Laustela / Suomen valokuvataiteen museo
Kiitos Haidi Motolalle valtaisasta läsnäolosta ripustustöiden aikana sekä kommenteista tekstiin. Lisäksi kiitos työparilleni Antti Lähdeaholle sekä Valokuvataiteen museolle näyttelyn esittämisestä ja rauhallisen ja turvallisen työympäristön tuottamisesta.