Martta Heikkilä 19.5.2018
Kuva: Pinterest
Kuluneena keväänä ilmestyi suomeksi ruotsalaisen kirjailijan Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta, joka alun perin on julkaistu nimellä Drömfakulteten vuonna 2006. Sara Stridsberg nimitettiin Ruotsin akatemian jäseneksi vuonna 2016, ja tämän vuoden huhtikuussa hän erosi tehtävästä Akatemiaa mullistaneiden kohujen vuoksi. Kohujen aiheina ovat olleet pääasiassa erilaiset väärinkäytökset ja kysymykset jäsenten keskinäisestä yhdenvertaisuudesta. On sattumaa, että Stridsbergin jo vuosia sitten ilmestynyt teos suomennettin juuri nyt, kun Ruotsin akatemia on saanut laajaa julkisuutta.
Unelmien tiedekunta on Stridsbergin läpimurtoteos. Episodeittain etenevän ja ajassa epäsuoraan rakentuvan tekstin keskipisteessä on yhdysvaltalainen radikaalifeministi Valerie Solanas (1936–1988). Solanas oli julkaissut SCUM-manifestiksi nimetyn kirjoituksen vuonna 1967. Manifesti arvosteli politiikkaa, hallintoa, rahan valtaa ja miehiä. Kirjallista toimintaansa tunnetummaksi Solanas tuli kuitenkin siitä, että hän ampui Andy Warholia hänen työtilassaan Factoryssa, ”Tehtaassa”, New Yorkissa vuonna 1968. Warhol selvisi murhayrityksestä täpärästi lukuisien leikkauksien jälkeen, mutta ei palautunut enää ennalleen fyysisesti eikä psyykkisesti. Syy ampumiseen oli se, että edellisvuonna Solanas oli tarjonnut Warholille käsikirjoitusta elokuvaan nimeltä Up Your Ass. Warhol ei kiinnostunut Solanasin tekstistä ja lopulta kadotti sen; tämän hän viimein myönsi pettyneen Solanasin tiedusteltua useita kertoja kirjoituksensa kohtaloa.
Hyvitykseksi tekstin kadottamisesta Warhol tarjosi Solanasille sivuosia muutamissa elokuvissaan. Solanas otti tarjouksen vastaan, mutta esiintyminen elokuvissa ei kuitenkaan riittänyt korvaamaan hänen menetystään. Jäljelle jäi pakkomielle, joka kärjistyi Warholin ampumakohtaukseen. Sara Stridsberg kuvaa tilannetta toisessa persoonassa etenevässä jaksossa, joka etäännyttää lukijan kerronnan kohteesta mutta olettaa puhutellun henkilön, Solanasin, silti kuin läsnä olevaksi:
”33 Union Square, 3. kesäkuuta 1968, unenomainen aamupäivä
Taas uusi uni joka puristaa mustilla koukkukynsillään, kenties viimeinen. Olet jälleen Union Squarella. Ympärillä leijuu palaneen käryä ja muistat sytyttäneesi kaikki puiston roska-astiat. Seisot Andyn kanssa hissinovien luona Tehtaan sisääntuloaulassa. Andy on juuri palannut Coney Islandilta ja sinä olet rajannut huulesi huolimattomasti (muista että se on poliittinen kannanotto) ja tähtäät pistoolilla hänen sydämeensä (32 kaliiperin ylivoima) ja unessa olet odottanut siinä koko edellisen illan, yöhön asti, eikä Andy-kopiota näy eikä kuulu ja nyt on aamupäivä ja aurinko paistaa häikäisevästi. Ja Tehtaassa on ihmeellisen hiljaista, ei vielä kalliita monimutkaisia taidelamppuja, ei vielä huonekaluja, ei assistentteja, ei sekavaa psykedeelistä musiikkia, vain yksittäisiä räpsyviä hehkulamppuja, vain sinä ja pahimman sortin taideparasiitti Andy Warhol, ja Andy Warholilla on jo kolme luodinreikää yläruumiissaan. Se tuntui epätodelliselta, ihan kuin olisi katsonut elokuvaa. Ainoastaan kipu oli todellista. Seinille ripustetut filmitähdet toimivat luonnetodistajinasi, he tuijottavat noiduttuina kehyksistään, Shirley Temple, Mae West, Joan Bennet, Lana Turner, Louise Brooks, Marlene Dietrich, Kay Francis. // Aavikkolinnut rääkyvät aavikolla ja Andy ottaa peruukin päästään ja painaa sitä suojelevasti rinnalleen ja sydämelleen ja hän itkee kuin hylätty lapsi, ja lyhyen tulenpalavan sekunnin ajan toivot että voisit pelastaa hänet, mutta laukaukset on jo ammuttu, on vain yksi käsikirjoitus, etkä sinä tarvitse nyt muuta kuin tiukkaa keskittymistä ja tunnelinäköä. Ja juuri sillä hetkellä unesta (& se on aina sama uni) katoavat äänet, ja tummat veriläiskät takissasi kasvavat ja katosta putoaa jättimäinen valkokangas jolla näkyvät Andyn vuorosanat. Kristallinkirkkaus valaisee huoneen. Andy painaa hopeista peruukkia rintaansa. // Ei ei Valerie… älä tee sitä…” (Stridsberg, Unelmien tiedekunta, s. 351-352)
Kirjoittamissaan – tai ehkä haamukirjoitetuissa – Popismi-muistelmissa (1980) Warhol kuvaa tilanteen taustaa ja kulkua: ”En tuntenut Valerieta kovin hyvin. Hän oli perustanut järjestön, josta hän käytti nimeä ’S.C.U.M.’ (’Society for Cutting Up Men’). Hän puhui jatkuvasti miessukupuolen täydellisestä eliminoimisesta, sen tuloksena olisi hänen mukaansa ’silmänkantamattomiin jatkuva, hillitön, pelkkien naisten maailma.’ // Hän toi kerran Tehtaalle käsikirjoituksen ja antoi sen minulle luettavaksi – se oli nimeltään Up Your Ass. Minä selasin sitä summittaisesti ja se oli niin törkyinen, että mieleeni tuli yhtäkkiä, että hän saattoi olla poliisilaitoksen palveluksessa ja että se oli jonkinlainen ansa. […] // Olin kertonut [Cahiers du cinéma -elokuvalehden] haastattelijalle edelleen, että me emme olleet nähneet häntä sen koommin. Mutta sitten kun me olimme palanneet New Yorkiin, hän oli alkanut soitella Tehtaalle ja pyytää käsikirjoitustaan takaisin. Olin jättänyt sen lojumaan jonnekin, enkä kyennyt löytämään sitä – joku oli varmaankin heittänyt sen menemään sinä aikana kun me olimme Cannesissa. Kun lopulta myönsin hänelle, että se oli hävinnyt, hän alkoi pyytää rahaa.” Seuraa siirtymä Warholin kuvaamaan ampumakohtaukseen: ”[K]un olin laskemassa kuuloketta pöydälle, kuulin kovan räjähtävän äänen ja kiepsahdin ympäri: näin Valerien osoittavan minua aseella ja käsitin, että hän oli juuri laukaissut sen. // Minä sanoin: ’Älä! Älä, Valerie! Älä tee sitä!’ ja hän ampui minua uudelleen.” (Warhol, Popismi, s. 321-324)
Sekä Stridsbergin että Warholin kuvaukset ovat tietenkin fiktiota sikäli, että ne perustuvat muistiin ja tapahtumia koskeviin oletuksiin. Stridsbergin kirjoittama elämäkertaa muistuttava romaani Solanasista on jopa moninkertaista fiktiota sikäli, että tosiasioihin perustuvaa aineistoa Solanasin elämästä on varsin niukasti saatavilla. Kirjallisuus kertoo, miten asiat saattavat olla tai miten ne ovat tulkittavissa, jos niitä pohditaan valitusta, tilanteeseen soveltuvasta näkökulmasta. Solanasin osaksi koitui tarve kostoon: hän halusi elokuvakäsikirjoituksellaan tehdä vaikutuksen Warholiin ja saada julkisuutta, mutta tunsi tulleensa karkeasti aliarvioiduksi ja torjutuksi. Ainoa pääsytie tilanteesta näyttää olleen murhayritys, jonka avulla hän olisi tuottanut antiikin draamojen mallia mukaillen Warholille saman kokemuksen kuin jonka oli ehkä itse saanut kokea symbolisesti.
Warhol (1928–1987) jäi henkiin haavoittuneena, Solanas diagnosoitiin skitsofreenikoksi ja päätyi vankeuteen ja psykiatriseen sairaalahoitoon. Harva seikka osoittaa, että prosessissa olisi saavutettu tasapaino kilpailevien intressien ja niiden tulkintojen kesken. Tämä antaa ajattelun aihetta aikana, jolloin ihmisiä perätään julkisten kampanjoiden keinoin tilille mitä erilaisimmista teoista ja vaaditaan hyvityksiä kokemuksille syistä, joista vastapuoli ei välttämättä edes ole tietoinen.
Hyvityksen haku jättää jäljet yhtä lailla kuin niihin johtaneet teotkin. Kaiken tapahtuneen jälkeenkin Warhol vältti määrittelemästä kuolema-sanaa teoksessaan The Philosophy of Andy Warhol: ”En usko siihen, koska kukaan ei voi itse tietää sen tapahtuneen. En osaa sanoa siitä mitään, koska en ole siihen valmistautunut” (s. 123). Hänelle kuolemakin oli mediatapahtuman kaltainen asia, joka sepitteellisyydessään vastasi televisio-ohjelmien epätodellisuutta. Vastaus siihen, osuiko Solanasin kosto maaliinsa, jää siten fiktion alueelle.
Lähteet:
Kanerva, Arla: ”Ei helppoja ratkaisuja”. Helsingin Sanomat 22.4.2018, s. C1–3.
Solanas, Valerie: SCUM-manifesti. Suom. Suvi Auvinen. Turku: Savukeidas, 2011.
Stridsberg, Sara: Unelmien tiedekunta. Suom. Outi Menna. Helsinki: Tammi, 2018.
Warhol, Andy: The Philosophy of Andy Warhol (From A to B and Back Again) . Orlando: Harcourt, 1977.
– Popismi: Andy Warholin 1960-luku. Suom. Kari Lempinen. Helsinki: Odessa, 1985.