Laura Kokkonen
Maisemia Naoshimalta
Maailman suurin kaupunki, Tokio, imee ihmisen kilpailun, paineiden, ylenpalttisuuden ja paheiden kierteeseen. Näin ajatteli 1980-luvulla eräs japanilainen salaryman, joka oli saanut tarpeekseen suurkaupungin kylmästä ja anonyymistä tunnelmasta. Ihmiset Tokiossa eivät vaikuttaneet kovin onnellisilta, joten ehkäpä sopiva elämäntapa olisi täydellinen vastakohta: elää pienissä kyläyhteisöissä, luonnon keskellä ja omavaraisena.
Tämä salaryman oli miljardööri Soichiro Fukutake (s. 1945), koulutukseen ja julkaisutoimintaan keskittyvän Benesse-yhtiön johtaja, joka on myöhemmin luettu Japanin kymmenen rikkaimman ihmisen joukkoon. Hän myös sattui rakastamaan nykytaidetta, ja hänellä oli jo tuolloin, lähes 30 vuotta sitten, mielessään utopia.
Fukutake näki Lounais-Japanin saaristossa, Seton sisämerellä, ihmisen ihanteellisen elinympäristön. Saarilla ihmiset elivät suojattuna ulkopuolisilta vaikutteilta ja ikiaikaisia perinteitään kunnioittaen. Saarten väki oli kuitenkin hiljalleen vähenemässä ja elämäntapa kuihtumassa. Alueella oli myös tapahtunut merkittäviä ympäristörikoksia sodanjälkeisen nopean talouskasvun seurauksena.
Fukutaken utopia oli sekä henkilökohtainen että ylevä. Hän halusi säilyttää saarten ainutlaatuisen elämäntavan ja samalla tuoda mukanaan suurkaupungin hyvät puolet – vapauden ja kulttuurielämän. Nykytaide olisi mainio tapa luoda pysyvä vaikutussuhde suurkaupunkien ja maaseudun välille. Kaupunkien uuvuttamat kulttuurituristit pääsisivät nauttimaan luonnon parantavasta vaikutuksesta ja taantuvat kyläyhteisöt elävöityisivät utopiassa, jossa nykytaide ja arkkitehtuuri olisivat liitossa luonnon ja maaseudun väestön kanssa.
Nyttemmin Fukutaken utopia on käynyt toteen, ja Naoshiman, Teshiman ja Inujiman saarille levittäytynyt projekti on saavuttanut huikeat mittasuhteet. Viime keväänä Pariisin Palais de Tokyon pääkuraattori Akiko Miki oli puhumassa Helsingissä IHME-päivillä Seton sisämeren projektista, jossa hän on ollut pitkään mukana. Kun samassa yhteydessä mainittiin nykytaide, luonto ja yhteisöllisyys, olin myyty ja luennosta inspiroituneena päätin viime kesänä Japanin-matkan yhteydessä vierailla saarilla.
Seton sisämeren projekti aloitettiin Naoshiman saarelta, jonne on rakennettu kolme museota. Naoshimalla on toteutettu myös seitsemän taidetaloprojektia vuosina 1998–2006. Art Setouchi -nykytaidetriennaali järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2010 Naoshimalla ja siellä on myös Shinro Ohtaken suunnittelema julkinen taidekylpylä. Sekä Teshimalla että Inujimalla on yksi museo ja molemmissa kehitellään taidetaloprojekteja. Christian Boltanski on sijoittanut Sydänarkistonsa Teshimalle.
Museo on ehkä väärä sana kuvailemaan Seton saarten rakennuksia, jotka ovat nykyarkkitehtuurin ja taiteen esittämiskäytäntöjen omalaatuisia ilmentymiä. Mutta niistä lisää myöhemmin. Kaikki eivät nimittäin ole sitä mieltä, että kansainvälisen taideväen tuominen omassa rauhassaan elävien saarelaisten keskelle on ainoastaan hyvä asia.
Elitismiä ja maaseudun elävöittämistä
”Vihaan sitä”, kommentoi eräs naoshimalainen taideprojektia muutaman viinilasin jälkeen, kun kysyin miten paikalliset siihen suhtautuvat. ”Ennen saatoin mennä saarella mihin taloon tahansa, ja kulkea missä tahansa. Enää en voi.” Vuodatus kuitenkin pysähtyi nopeasti, kun turisti-infossa työskentelevä kaveri hyssytteli valittajan hiljaiseksi.
Saarten alkuperäisväestö on nähtävyys taideväelle. Japanilaisista perinnetaloista, jotka ennen ovat olleet tyhjillään mutta ilmeisesti jossain määrin saarelaisten käytössä, on tullut suojelukohteita. Elämä maaseudulla on väistämättä muuttunut, kun taide-eliitti on valloittanut saaret.
Toisaalta soraäänet tuntuvat tyhjänpäiväiseltä katkeruudelta – eikä niitä oikein saa saarilla ääneen sanoakaan. Taidekohteet ovat nykyään merkittävä työllistäjä, eikä maaseudun elämä ollut kukoistavaa vaan pikemminkin kuihtumassa. Alueen teollistuminen oli jättänyt Seton sisämeren luontoon syvät arvet. 1950–1970-luvuilla kehittynyt rauta- ja petrokemianteollisuus olivat sekä tavanomaisella toiminnallaan että satunnaisilla onnettomuuksilla saastuttaneet luontoa merkittävästi. Muutama vuosikymmen sitten asukkaat kärsivät astmasta, kalakuolemista, muovi- ja styroxjätteestä sekä kemiallisesta saasteesta, jota laittomasti laskettiin sisämeren saarille. 1980-luvulle tultaessa teollisuus siirtyi muualle ja alueen luonto alkoi elpyä, mutta myös suurin osa asukkaista muutti tehtaiden kanssa pois.
Seton sisämeren luonto on nykyään kukoistavaa, mutta koskemattomana sitä ei siis voi pitää. 2000-luvulla sadattuhannet taideturistit ovat tuoneet mukanaan taloudellista hyvinvointia, mutta ympäristövaikutukset on pyritty kääntämään positiivisiksi. Fukutaken alullepanema projekti liittyy olennaisesti alueen luonnon elvyttämiseen ja esimerkiksi omavaraisen maanviljelyksen kehittämiseen. Vuoden 2010 Setouchi Art Festivalin aikaan järjestettiin useita luontoon ja maanviljelykseen liittyviä yhteisötaideprojekteja.
Saarten taideprojekteihin liittyy kuitenkin myös elementtejä, jotka ovat melko kaukana yhteisöllisyydestä eivätkä suinkaan kuulu kaikille.
Naoshimasta on nyt tullut elitistinen lomakohde. Kohteiden elitismi pitää toisaalta turismin kurissa: nykytaiteessa ei kuitenkaan ole kyse aivan hallitsemattomien ihmismassojen mielenkiinnon kohteesta. Turistien määrän pysyessä kohtuullisena projektien ympäristöystävälliset tavoitteet eivät käänny itseään vastaan.
Eräs Naoshiman museoista ja koko projektin keskuspaikka, Benesse House, on myös hotelli. Yksi yö kustantaa 400 euroa, ja monet saaren palvelut on rajattu vain Benesse Housen asiakkaille. Seton saarten museoiden pääsymaksut ovat myös kalleimpia, mitä olen nähnyt: niihin saa opiskelijahinnoinkin palamaan yhteensä lähes 100 euroa. Saarelaisille sisäänpääsy on onneksi ilmainen, eri asia on koskettaako museoiden sisältö tavallista kansaa.
Nähdäkseni elitismi on tapa rakentaa saarten taideprojekteista kannattavaa liiketoimintaa ilman ympäristörasitteita.
Jaksan myös uskoa, että saarten taidekohteet ovat olemassa syistä, jotka kantavat nykyaikaa ja elitismiä kauemmas. Ne palauttavat taiteen merkityksen pysyvyyteen, kauneuteen ja sellaiseen ylevyyteen, joka on muissa konteksteissa hyvin vaikea saavuttaa ilman teennäisyyden tunnetta. Tämän ymmärtäminen vaatinee hieman itse kohteiden avaamista.
Nykyajan pyhät monumentit
Teshima Art MuseumSaarten taidekohteet ovat tyyliltään ja olemukseltaan hyvin vaihtelevia, mutta tietyt elementit toistuvat: pyhyyden tunne, rauhallisuus, valo, tila ja hiljaisuus. Saarten luonnon synnyttämä levollisuuden tunne sekä taiteen ja arkkitehtuurin saumaton yhteys mahdollistavat nämä ominaisuudet.
Seton sisämeren taideprojektit on tehty tinkimättömästi, mikä ei olisi ollut mahdollista tässä mittakaavassa ilman isoa rahaa. Tinkimätön toteutus on myös se syy, mikä tekee kohteista niin ainutlaatuisia. Naoshiman monumentteja ovat Tadao Andon suunnittelemat huikeat museot.
Japanilainen arkkitehtuuri on yleensä tarkoituksellisen kestämätöntä. Esimerkiksi monet temppelit rakennetaan tietyin väliajoin uudelleen. Niin Andon betonikonseptit kuin koko Seton sisämeren taideutopia on Art Setouchi -triennaalea lukuun ottamatta suunniteltu pysyviksi. Laajuudeltaan Seton taideprojekteja vastaavat lähinnä kansainväliset suurnäyttelyt, biennaalet, triennaalet ja Documenta – jotka kaikki puretaan pois näyttelyajan päätyttyä. Japanilaiset ovat aina ymmärtäneet, että kaikki on väliaikaista, vielä entistä kipeämmin maaliskuun 2011 Fukushiman katastrofin jälkeen. Andon betonirakennukset, joiden sisätilat ovat vieläpä usein maan alla, eivät helise rikki maanjäristyksessä niin kuin Tokion pilvenpiirtäjien lasiseinät.
Ajattelutapaan sopii, että Boltanski on päättänyt sijoittaa Sydänarkistonsa juuri tähän kontekstiin Teshiman saarelle, yksinäisen hiekkarannan kupeeseen. Siellä voi saavuttaa melko ainutlaatuisen kokemuksen, kun kuulee pimeässä, hehkulampun valaisemassa installaatiohuoneessa oman, juuri nauhoittamansa sykkivän sydänäänen kumisevan pauhun.
Benesse Housessa esillä oleva taidekokoelma muistuttaa eniten perinteistä nykytaiteen museota: esillä on kolmessa kerroksessa edustava kattaus pääosin länsimaisia 1900-luvun merkittävimpiä nykytaiteilijoita.
Muut museot, Tadao Andon suunnittelemat Lee Ufan Art Museum ja Chichu Art Museum sekä Ryue Nishizawan suunnittelema Teshima Art Museum, on tehty paikkasidonnaisiksi kokonaistaideteoksiksi yhdessä arkkitehtien kanssa ja ne ovat jotain hyvin ainutlaatuista. Koko taidemuseokonsepti on ajateltu uudella tavalla.
Lee Ufanille omistettu museo on rakennettu yhden taiteilijan teoksia varten, joita niitäkin on esillä varsin kohtuullinen määrä. Tarkkaan valitut teokset ja yksinomaan niille suunniteltu Andon jylhän minimalistinen taidemuseo saattelevat sopivaan tunnelmaan, joka saavuttaa Chichu-museossa kulminaatiopisteensä.
Chichussa on esillä kolmen taiteilijan teoksia – ja millä tavalla. Chichu on valtava taidemuseokonsepti. Se on myös monumentti, muttei kuitenkaan ulospäin, vaan koko komeus paljastuu vasta sisätiloissa. Rakennus itsessään ei erotu juuri lainkaan luonnonmaisemassa. Sisätiloissa teoksille on tilaa ja katsoja saa vaeltaa rauhassa Andon harmaassa ja riisutussa mielenmaisemassa. Erikoisuutena on, että tilassa on ei ole lainkaan keinotekoista valoa vaan arkkitehti on suunnitellut kattoon tarpeeksi luonnonvalonlähteitä. Esillä on viisi Claude Monet’n maalausta, kolme James Turrellin valoinstallaatiota ja Walter De Marian massiivinen veistosportaikko.
Boltanskin sydänarkisto TeshimallaEhkä uskomattomin on kuitenkin kaikessa vähäeleisyydessään Teshiman taidemuseo, joka on taiteilija Rei Naton ja arkkitehti Nishizawan yhteistyön tulos. Se on pyhyyden, rauhan ja hiljaisuuden paikka. Rakennus on valkoista betonia ja muodoltaan jotain pisaran, luolan ja kuvun välimaastosta. Siinä on ovi ja kaksi avointa kattoikkunaa, joista sade pääsee vapaasti sisään. Rei Naton teos on lattialla liukuvat ja pulpahtelevat vesipisarat. Hiljaisuuden ja pisaroiden äänten vuorottelun synnyttämää pyhää tunnelmaa en ole saavuttanut kovin monessa paikassa – lähin vertailukohta löytyy niistä Kioton zenbuddhalaisista temppeleistä ja puutarhoista, joita turistimassat eivät ole vielä löytäneet.
Seitsemän Naoshiman taidetalokohdetta toistavat saarten monumentaalisempien museoiden ajattelutapaa. Art House -projektin yhteydessä on konservoitu paikallisia perinnetaloja ja jokaiseen on kutsuttu taiteilija suunnittelemaan paikkasidonnainen teos, joista useimmat liittyvät valoon ja ovat toteutukseltaan hiljaisia ja eleettömiä. Yksi taidetaloprojekteista on uusi rakennus, joka on Chichu-museon tavoin Tadao Andon ja James Turrellin yhteistyötä.
Seton sisämeren taidekohteet ovat kauneudessaan mykistäviä. Sen lisäksi, että niiden konteksti on erityinen, Benesse Housen museota lukuun ottamatta ne ovat myös sisällöltään ainutlaatuisia. Elitismiä ja tunkeutumista maaseudun väestön rauhaan – kyllä. Harvinaislaatuista kauneutta ja utopia maan päällä – kyllä. En tiedä, tuleeko saarten rauha säilymään yhtä rikkumattomana ja tunnelma sellaisena kuin se nyt kulttuuriturismista huolimatta vielä on.
Sen tiedän, että on melkoinen haaste rakentaa mitään yhtä ihmeellistä kuin Seton sisämeren saarille on onnistuttu luomaan. Jotkut ovat kuitenkin uskaltaneet yrittää, eikä yritys jää ainakaan budjetista kiinni. Poju ja Anita Zabludowiczin Pernajan Sarvisaloon rakentama kuvataidepuisto on lähtenyt liikkeelle nimenomaan Seton saariston esimerkistä.
Lähteet
Insular Insight. Where Art and Architecture Conspire with Nature, 2011. Toim. Lars Müller & Akiko Miki. Lars Müller Publishers & Fukutake Foundation.