Ville Laaksonen
52 Sielua – Symbolismin maisema
Maalauksia. Ateneum. 16.11.2012 – 17.2.2013
Rodolphe Rapetti, Richard Thomson, Frances Fowle, Anna-Maria Bonsdorff ja Nienke Bakker: Symbolismin maisema 1880-1910. Mercatorfonds, 2012.
Chen Hangfeng – Endless Demand
Kaapelin galleria, 10.1. – 3.2.2013 (Kuraattori: Henna Paunu)
52 sielua. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Valtion taidemuseo / Hannu Pakarinen.
Ateneumin taidemuseossa esillä oleva näyttely 52 sielua on yksi innoittavimmista katselmuksista modernismin aikaa edeltäneeseen ja paljolti huomiotta jääneeseen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosien taiteeseen: kultaiseen aikaan ennen modernismia, jolloin taiteessa oli vielä paikka sielulle. Harvinaista herkkua on myös päästä tutustumaan suomalaisen kulta-ajan taiteeseen laajemmassa viitekehyksessä, jossa se ei kalpene, vaan loistaa peilin kirkkaana.
Akseli Gallen-Kallela: Keitele (1905) Lahden taidemuseo, Viipuri-säätiö.
Näyttely on toteutettu yhdessä Skotlannin kansallisgallerian ja Amsterdamin Van Gogh-museon kanssa, joissa näyttely on ollut esillä aiemmin vuoden 2012 aikana. Van Gogh-museossa näyttely kantoi nimeä Dreams of nature. Symbolism from Van Gogh to Kandinsky, kun Skotlannissa näyttely oli nimetty Van Gogh to Kandinsky | Symbolist Landscape in Europe 1880–1910. Näiden vähintään latteiden ja luettelomaisten näyttelynimien jälkeen on innostavaa huomata, kuinka Suomessa osataan syventää teemasta näyttely, jolla on myös jotain sanottavaa. Ilmeisesti samat työt ovat esillä ja näyttelyluettelon tekstit kääntyneet suomeksi, mutta mukana on myös 52 Sielua.
VAIN SIELUA, MUTTA LUOJANI MINKÄLAISTA!
Van Goghista on kerrottu anekdootti, jonka mukaan aikalaisten lopulta ymmärrettyä hänen taiteensa merkityksen hänen kuolemansa kulmilla, sanottiin: “Hän (Van Gogh) oli kuin vain sielua, mutta luojani minkälaista!”. Olkoon anekdootti osuva tai ei, tämä kertoo, että sielua voi ilmaista taiteella. Lisäksi taide on jotain arvokasta, jonka merkitys huomataan yleensä vasta myöhemmin kuin ennemmin.
Kysymys sielusta maalaustaiteessa on sikäli vaikea, että todistettavana ei ole sen vähempää kuin henkisen maailman olemassaolo ja sen siirtyminen taiteilijan työssä osaksi kuvaa. Nykypäivän kuvataidemaailmassa ajatus sielusta saattaa kuulostaa suurelle yleisölle epäkiinnostavalta, jopa vanhanaikaisen uskonnolliselta. Koko ajatus on jotenkin pelottavalla tavalla etäinen meidän ajastamme. Ja siinä olemme? Ajassa, jossa usko on menettänyt merkityksensä myös taiteessa – taiteessa, joka on kuollut?
Jacek Malczewski: Pölymyrsky (1893-194) Muzeum Narodowe, Poznan Raczynski-säätiö
MODERNI JA OPETUS NYKYAJALLE
Näyttely lähtee liikkeelle ajatuksesta, että symbolismi ei ole tyylisuunta, vaan taiteilijan mielenlaatu. Symbolismin kerrotaan olevan siirtymä todellisuuden tuolla puolen avautuvaan näköalaan, utopiaan ja paratiisiin. Se on myös hengähdys, josta koko modernismin synty on vain värähdyksen päässä. Useiden näyttelyssä esillä olevien taiteilijoiden töissä ilmaisu on sidottu esittävään esikuvallisuuteen realistisen tradition ja impressionismin mukaisesti. Henkinen matka kuvien hajoamiseen ei silti ole kovin suuri: symbolismi asettaa taiteelle suunnan kohti modernismin ajan yleviä ja abstrakteja periaatteita, mutta ilman modernismin “ongelmia”. Symbolismin ajan maalaus on maalausta, jonka “todellisuus” on läsnä rinnakkain taiteilijan visioiden kanssa, jotka ovat tekemisissä olevan, todellisen maailman ja näkymättömän, ajatuksissa elävän sielunmaiseman kanssa.
Modernismin aikana, ensimmäinen maailmansodan viimeistään pirstaloitua kuvan merkityksen, taide manifestoitui itseisarvoisesti irtautumaan todellisuudesta – sen paino siirtyi abstrakteihin ajatuksiin, joiden vastine todellisuudessa ei ole sidottu yksilölliseen kokemukseen, vaan yleiseen. Näyttelyn päättyessä Piet Mondrianin abstraktion pelkistymiseen Malevichin Musta neliö ei ole kaukana, kuten eivät ole myöskään Mondrianin omat täysabstraktiot. Kuvan ja todellisuuden väliin syntyi railo, jonka syvenemistä ei tähän päivään mennessä ole pystytty pysäyttämään. Sielun ja todellisuuden suhde vaihtui ja tuli rinnakkaiseksi ajatuksen ja tiedon väliselle. Samalla henkisyyden kuvaaminen taiteessa muodostui abstraktin ilmaisun asiaksi: vielä nykypäivänäkin Mark Rothkon teosten tulkinnan yhteydessä viitataan usein myyttisestikin ”äärimmäisyyteen” asti vietyyn henkisyyteen, äärimmäisyyteen abstraktiossa, joka on hyväksyttyvä ja tarpeeksi etäinen kuva Jumalasta? Sisällölliset muutokset johtivat pois maalauksesta, josta tuli objekti “suurille ajatuksille”. Mutta kuinka ajatus voisi olla koskaan suurempi kuin kuva? Tässä on pohdittavaa myös meidän ajallemme: missä on sielu nykyajan taiteessa?
ENEMMÄN KUIN PÖNÖTYSTÄ
Lähden sivupolulle: Taiteilija luo elämää. Ja tällä tarkoitan, että jokainen teos, jonka taiteilija suoltaa ulos sielunsa syövereistä on potentiaalisesti ja ensisijaisesti elävä. Valmistuessaan taideteos syntyy ja alkaa elää. Tällä voisi helposti ymmärtää tarkoitettavan, että teoksella on jokin sosiaalinen merkitys tai arvo, joka rakentuu teoksen matkan ympärille, esimerkiksi museosta tai kokoelmasta toiseen, ikään kuin taideteoksen merkitys syntyisi osana sen “menestystä”.
Mutta! Kun sanon elää, niin tarkoitan myös mitä sanon. Se on oikeasti elävä, hengittävä ja vuorovaikuttava eliö, jolla on sielu! Ymmärrän hyvin, että tämä on kovin vaikeaa todistaa tieteellisesti, mutta miten muutoin voisin kuvata sitä syvää henkilökohtaista yhteyttä, joka “suurissa taidekokemuksissa” kertoo enemmän kuin ympäristö tai ihmiset koskaan voivat koskaan kertoa? Tähän Ateneumin näyttely otsikointeineen on johtanut: vastustamaan pönötystä, jossa yritetään kertoa taiteesta esineinä, joilla on jokin yhteiskunnallinen status. Kukaan taiteilija ei ole vain nimi listassa, eikä yksikään teos, joka on taiteilijalle itselleen tärkeä, ole milloinkaan vain esine.
Ateneumin näyttely tarjoaa harvinaisen vahvan kattauksen taidetta, joka kapinoi sulavasti määrittelyjä vastaan. Tähän auttaa toki näyttelyn rakentaminen ylittämällä perinteiset rajapyykit: impressionismi, realismi ja modernismi ovat vain sanoja, kuten symbolismikin. Väistöliikkeen seurauksena havaittava asia on enemmän kuin tyylin sääntöjen tai muotokielen omaksuminen: suurempi kuva avautuu aistimalla elämää, joka odottaa teoksissa havaitsijan herkkyyttä kurottaa katseensa syvemmälle. Jos yrittää hallita taidetta tiedolla ja historiallisilla faktoilla, on se varmasti mukava harrastus: kerätä irrallisia tietoja, kuin postimerkkejä, mutta miltä se tuntuu?
SARJATULKINTA AJASSA
Rinnakkainen ja täysin poikkeava esimerkki edellä kulkevasta ajattelusta on mahdollista ottaa Kaapelin galleriassa esillä olevasta Chen Hangfengin Endless Demand -näyttelystä. Videotaiteessa sielun paikka kuulostaa varmasti myös kovin etäiseltä ajatukselta: useimmiten videoissa pikemminkin viestitään esimerkiksi yhteiskunnallisista arvoista, josta tämäkään esimerkki ei ole poikkeus. Chenin videoinstallaatio Mei-puron rikkoutuneet näkymät (Scattered Sceneries along Mei creek, 2012) nostaa esiin pienen kylän ihmisten elämää, jossa olosuhteisiin tottuneet ihmiset järkyttävän normaalisti toistavat konemaisesti pienissä pajoissaan joulukoristeiden valmistusta.
Mutta mikä saa minut katsomaan tätä ideaa – se, että kyseessä on jotain järkyttävää? Se, että teos on toteutettu hienosti ja näyttävästi neljälle screenille? Kiinnostus vierasta kulttuuria kohtaan? Usein minun täytyy myöntää, että jos tämänkaltainen yhteiskunnallinen ulottuvuus ei poista minua paikalta paatoksellisen itsestäänselvyytensä vuoksi, niin katson videoteoksen loppuun asti pakosta, jotta annan niille mahdollisuuden tarjota jotain yllättävää. Ja Hangfengin teoksen kohdalla tilanne on jostain syystä toisin, vaikka sen suurempia yllätyksiä ei ole. Katson elämää enemmän kuin “todellisuutta”. Minulle on avautunut näkymä, jonka ei tarvitse olla vain yksi yhteiskunnallinen kannanotto.
Herkän lyyristä, arkisen elämän kertomusten piirissä tapahtuvaa. Tuntuu kuin asuisin tässä pienessä kylässä, jossa leikkivät lapset ja kadulla partioivat kana ja kukko ovat aina vastassa. Illalla pöydällä odottava runokirja, rauhallinen elämä, jossa ei ole kiire etsimään mitään. Kaikki on tässä maisemassa, näissä kuvien montaasissa, taltioiden ja synnyttäen paikan, joka on elämä. Loputtoman kysynnän keskellä murtuva pieni kaupunkikuva – hetkeä hävitystä ja tuhoa ennen – kasvaa mytologiseksi kokemukseksi hienovaraisine vivahteineen, metaforana hyvää elämää uhkaavasta voimasta: loputtomuudesta.
52 sielua. Ateneumin taidemuseo. Kuva: Valtion taidemuseo / Hannu Pakarinen
TAIDETTA ELÄMÄN VUOKSI
Siirtäessäni ajatukset Ateneumin näyttelystä videoteoksiin ymmärrän, kuinka omien kokemuksien yksilöllisyys ja satunnaiset yhteydet näinkin etäisten taide-elämysten välillä ovat vaikuttaneet toisiinsa. Osasin ehkä etsiä, koska oli olemassa kysymys: kysymys, joka on aina ollut kaivertaen mieltä taiteessa tyylistä tai lajista riippumatta. Jos siinä on sielua, se on todellista, se on elävää. Sanon itselleni näin, ja varaudun aistit avoinna elämään, myös arkisempien elämyksien keskellä. “Real” määritellään hiphopissa juuri saman seulan läpi, kuin hyvä taidekokemus historiallisten maalausten keskellä: se on jotain jos ja vain jos se on “totuus” – jos se on (taidetta) elämän vuoksi.
Cezanne lupasi maksaa: “ Olen sinulle velkaa maalauksen totuuden ja tulen antamaan sen sinulle” (Emile Bernardille, 23. Lokakuuta. 1905) (kirjoittajan käännös)
(Cezanne had promised to pay up: “ I owe you the truth in painting and I will tell it to you” – To Emile Bernard, 23 October 1905; kirjassa: Jacques Derrida: The Truth in Painting. The University of Chicago, 1985)
Ateneumin näyttelyiden ohessa julkaistu kirja Symbolismin maisema 1880-1910 on kiinnostava lisä näyttelylle, mutta kuvat teoksista eivät koskaan ole teoksia: sielut ovat näyttelyssä ja kertomukset kirjassa. Kirjassa on varsin vaihtelevan tasoisia esitelmiä symbolismin ajan taiteesta. Kirjan kuvat on hienosti reprodusoitu ja painojälki on todella nautittavaa. Mutta valitsen olla sanomatta kirjallisesta sisällöstä sen enempää: en siksi, että siinä olisi erityisesti jotain vialla, vaan jotta nämä sielut saavat elää rauhassa elämäänsä, joka hymyilee sfinksin hymyään aikojen yli.
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko: elämän vuoksi.