Muodonmuutos alkaa niin kuin ne niin usein alkavat, heräämisellä uuteen olemiseen ja kurottautumisella sitä kohti. WAUHAUS-kollektiivin esitys Renaissance tarjoaa uudelleensyntymän, uudelleenkuoleman ja uudeksitulemisen metaforia, hoivaa ja häiriöitä sekä synnyttää kysymyksiä toisinkuvittelusta ja uudelleenlumoitumisesta.
WAUHAUSin Renaissancen traileri on houkutteleva, kiehtova ja lumoava. Videolla muodonmuutos on yhtäaikaa limainen ja kaunis, hahmot paljaita ja vielä vasta syntymäisillään, kehot ja kukinnot, ruumiinosat ja oksat, kasvot ja kasvit puhkovat tietään maailmaan uutena ja tuoreena. Samoin teoksen esittely nostaa odotukset korkealle: “Renaissancen näyttämö on lähde; uudelleen syntymisen ja toisin kuvittelun paikka. Esitys houkuttelee katsojia ihmeellisyyden, nautinnollisuuden ja oudon äärelle.” Esityksessä tätä ihmeellistä, tahmeaa aistillisuutta jää kaipaamaan.
On totta, että näyttämö on lähde, ja lopun suihkulähde-kohtaus onkin yksi esityksen hienoimpia. Myös muut renesanssitaiteeseen viittaavat eleet ja kohtaukset toimivat tilan ja elementtien niukkuuden keskellä. Renesanssin runsas teatraalisuus on tiivistetty kattoa kohti kurottaviksi käsiksi, yhteenkietoutuneiden ruumiiden muodostamiksi veistoksiksi ja silloin tällöin savukoneen tuprauttamaksi pilveksi, joka leijuu kyyhkynsinisen esiripun edessä.
Esityksessä nimi Renaissance viittaa sekä aikakauteen, tyylisuuntaan että uudelleensyntymiseen, jota ranskankielinen sana “Renaissance” tarkoittaa. Renessanssi oli paitsi humanismin, taiteen, tieteen ja varhaiskapitalismin aika, myös yksilöllisyyden syntymisen hetki. Siksi on erityisen kiinnostavaa, että sen on ottanut aiheekseen kollektiivi, jonka toiminta pohjautuu jaettuun tekijyyteen ja jolle yhdessätekeminen on aktiivista, poliittista toimintaa, joka perustuu uudistumiseen, rakenteiden uudelleenarviointiin ja jatkuvaan neuvotteluun. Artist Statementinsa mukaan WAUHAUS on sitoutunut toisiinsa ja yhteisen taiteellisen ajattelun ja muotokielen kehittämiseen ilman nimettyä taiteellista johtajaa tai oletusta siitä, että sen jäsenet olisivat valmiita taiteilijoina tai ihmisinä. Tällainen keskeneräisyyden ja jatkuvan muutoksen vaaliminen on todennäköisesti toteuttavissa vain kollektiivisessa työssä.
“Taidekollektiivit vaikuttavat kaukaa katsottuna hauskoilta ja innostavilta – ne ovat täynnä mahdollisuuksia ja perustuvat yhteiseen missioon saada aikaan muutos tai aiheuttaa häiriöitä”, kuten Friezen “Why Do Art Collectives End” artikkelissa todetaan (Issue 233, 2023). Osana kollektiivia on helpompi olla rohkea: työryhmän tuki ja yhdessätehdyt päätökset mahdollistavat kokeelliset muodot, uudenlaisten asioiden kohtaamisen ja viimeistelemättömyyden. Osana ryhmää on epäonnistumisetkin helpompi nähdä prosessiin ja taiteeseen kuuluvana ja kokeellisen työskentelyn väistämättömänä seurauksena.
Kollektiivi on luonteva tapa purkaa yksilökeskeisyyttä ja neromyyttiä. Kollektiiviseen työskentelyyn liittyy jossain määrin aina utopistinen ulottuvuus ja ajatus yksilön rajat ylittävästä symbioottisesta mielestä, joka tuottaa jotakin perinteisen yksilötaiteilijan saavutukset ylittävää. Monta mieltä ja ruumista tuntee ja kokee enemmän kuin yksi, ja kollektiivisessa työskentelyssä tapahtuvassa metamorfoosissa kokemukset ja ajatukset sekoittuvat, ja niistä syntyy yksi yhteinen olio. Tämä on Renaissancen keskiössä vahvuuksineen, mutta myös heikkouksineen, jotka väistämättä liittyvät kollektiivisiin prosesseihin. Kollektiivisuus vaatii kompromisseja. Se vaatii vastuunottamista paitsi itsen myös muiden työskentelystä, usein niukoin resurssein, sillä kollektiiveissa resurssit on jaettava demokraattisesti. Renaissancen materiaalinen niukkuus viehättää, kun sitä tulkitsee suhteessa renessanssiajan tulevaisuus- ja ihmisuskon synnyttämän runsauden kommentiksi ja ehdotukseksi siitä, miten uuden ajan äärellä opitaan jakamaan niukkuutta edellytyksenä selvitä post-fossiilisessa maailmassa. Toisaalta esityksen koruttomuus suhteessa lähtökohtien runsauteen myös häiritsee: eikö luonnon metamorfooseista ja muodonmuutosmyyteistä, niiden kauneudesta ja kauheudesta, saanut jaettua koettavaksi enempää?
Kollektiivi on luonteva tapa purkaa yksilökeskeisyyttä ja neromyyttiä. Kollektiiviseen työskentelyyn liittyy jossain määrin aina utopistinen ulottuvuus ja ajatus yksilön rajat ylittävästä symbioottisesta mielestä, joka tuottaa jotakin perinteisen yksilötaiteilijan saavutukset ylittävää. Monta mieltä ja ruumista tuntee ja kokee enemmän kuin yksi, ja kollektiivisessa työskentelyssä tapahtuvassa metamorfoosissa kokemukset ja ajatukset sekoittuvat, ja niistä syntyy yksi yhteinen olio.
Vaikka WAUHAUSin aiemmat teokset ovat asettaneet odotukset korkealle, onko oikein vaatia aina enemmän? Esityksen käsiohjelmassa rehellisesti kerrotaan, että esityksellisen muodon antaminen muutokselle ja siirtymälle on ollut harvinaisen vaikeaa. Ehkä tästä johtuen esitys tuntuu katsovan teemojaan ja tapoja niiden tutkimiseen kaukaa ja kiireesti. Myyttisiä kehoja ja normikriittisyyttä edustaa lavalle tuotujen tanssijoiden moninaisuus, mutta keskiössä ovat jatkuva muutos, siirtymät ja kehojen väliset suhteet. Ensimmäisessä kohtauksessa ne muodostuvat teoksellisissa ja ylevissä asetelmissa, joista siirrytään konemusiikin ja kainostelemattomien halujen maailmaan. On vaikea päästä eroon ajatuksesta, että taustalla kummittelee jälleen milleniaalitaiteessa myyttiset mittasuhteet saanut Berghain, tai vähintään sen edustama ajatus valikoidulle joukolle tarjotusta lähes utooppisesta vapaudesta, jossa kaikki halut ja nautinnot ovat arvokkaita ja hyväksyttyjä, mutta niiden pariin pääsy epävarmaa pinnistelyä. Loppua edeltävässä raivokkaassa imetyskohtauksessa nisäpukuun pukeutunut hoivaajan roolin ottanut hahmo ruokkii muita oman elinvoimansa kustannuksella. Teknoutopistinen käänne kuitenkin vihjaa, että elinvoima on palautettavissa ja huolimatta siitä, että elämän muoto mahdollisesti muuttuu, kaikki liikkuu ja virtaa loputtomasti. Vaikka esityksen aikana valaistus vaihtuu lempeästä läpitunkevaan, pysyy tila pitkälti samannäköisenä. Kuutiossa liikkuvat kehot voisivat olla bakteereita petrimaljassa, näytteitä, joiden pohjalta lähteä kehittämään tutkimusta.
WAUHAUSin yritys tavoittaa jatkuvaa muutosta pysäytyskuvaan on kunnioitettava. Suurten siirtymien havainnoiminen niiden keskeltä käsin on mahdotonta, ja on väistämätöntä, että muutoksesta esiin poimitut muodot ja tunteet ovat vasta luonnoksia, muotoaan hakevia havaintoja ja ehdotelmia ja että niissä kaikuvat jo muista tämän ajan teoksista tutut eleet, ajatukset ja esittämisen tavat. Kun on työskennellyt pitkään yhdessä, voivat pienetkin vihjeet riittää suurten kokonaisuuksien hahmottamiseksi. Kollektiivinen työskentely pakottaa artikuloimaan omaa ajatteluaan, mutta samalla tiiviissä ryhmässä ymmärrys siitä, miltä asiat näyttävät muille, voi hukkua. Yhteinen mieli voi tehdä hämärästä kirkasta ja keskeneräiset muodot tulevat yhteisen historian ja jaetun praktiikan myötä täydennetyiksi. Yleisö ei kuitenkaan välttämättä osaa täyttää tyhjiksi jääviä aukkoja. Näitä Renaissanceen jää, etenkin jos lopputulosta tarkastelee suhteessa sen kirjoitettuihin kuvailuihin.
Renaissancessa, ja praktiikassaan laajemmin, WAUHAUS luo tiloja valtasuhteiden ja kulttuuristen dikotomioiden purkamiselle ja tekee näkyväksi olemisen suhteellisuutta, haurautta ja sotkuisuutta. Tässä esityksessä tavoite aukikirjoitetaan esimerkiksi näin: “Renaissance kutsuu esiin myyttisiä ruumiita, joissa fantasiat saavat lihallisen muodon. Näyttämöllä pyritään luomaan vallankäytön läpäisemälle, normitetulle ruumillisuudelle tilaa uusiutua ja muuttaa muotoaan” ja “Esitys etsii keinoja uudelleenlumoutua maailmasta, jossa olemme kadottaneet yhteyden omaan mielikuvitukseemme. Renaissance kurottaa kohti vaihtoehtoisia järjestyksiä, yhteyksiä, nautintoja ja pervoutta.” Näyttämöllä tämä näkyy siinä, miten erilaiset kehot tulevat yhteen, hoivaavat, esittävät nautintoon viittaavia eleitä, erittävät, imevät, imettävät, eivätkä kaihda sotkua. Ruumiiden voi ajatella muuttavan muotoaan osana monen ruumiin patsaita ja suihkulähteitä jäljitteleviä kompositioita tai klassisen taiteen representaatioita. Ne muuttuvat haluttavista haluaviksi, ylevistä likaisiksi, jahoivaajista hoivattaviksi, mutta muuttuuko itse asiassa ruumis vai sen ottama rooli, vai se, miten ruumista roolista riippuen katsotaan? Teos tuntuu itsekin sivuuttavan muutokset olankohautuksella, ehkä tarkoituksellisesti korostaen subjektien nomadista luonnetta ja jatkuvaa muutosta.
Kun on työskennellyt pitkään yhdessä, voivat pienetkin vihjeet riittää suurten kokonaisuuksien hahmottamiseksi. Kollektiivinen työskentely pakottaa artikuloimaan omaa ajatteluaan, mutta samalla tiiviissä ryhmässä ymmärrys siitä, miltä asiat näyttävät muille, voi hukkua.
Entä “toisinkuvittelu” ja “uudelleenlumoutuminen”? Tässä kauheassa ajassa edes ensimmäinen kuvittelu ei aina tunnu onnistuvan, niin mitä kuvittelemme kun toisinkuvittelemme? Millaisia siltoja esitys rakentaa kohti kadotettua mielikuvitusta? Vai onko toisinkuvittelu sitä, että kuvitellaan jotain muuta, kuin mitä tekijät ovat lavalle kuvitelleet? Taide on kuvittelun, mielikuvituksen, fantasian ja lumoutumisen paikka. Uudelleenlumoutumisessa on kuitenkin kaikuja ajattelusta, jonka mukaan modernissa maailmassa mahdollisuus lumoutumisen kokemukseen on kadonnut. Kuitenkin esimerkiksi filosofi Jane Bennett (s. 1957) on varsin vakuuttavasti kyseenalaistanut näkemyksen, jonka mukaan moderni maailma ei voi olla lumoutumisen paikka, ja esittänyt, että esimerkiksi juuri taide tarjoaa lumoutumisen mahdollisuuksia. Bennettille lumoutuminen on avautumista epätavalliselle, arkea ravisuttavalle ja ihmeelliselle. Lumoutuminen kiinnittää meidät maailmaan ja muihin elollisiin ja siten toimii polttoaineena eettiselle toiminnalle. WAUHAUSin Renaissancessa näitä lumoutumisen paikkoja löytyy äänistä, valoista, kehojen yhteenkietoutumista, mahdollisesti yllättävistä yhteyksistä koneiden ja ihmisruumiiden välillä, reiveistä, tanssijoiden kehojen upeasta ilmaisuvoimaisuudesta ja lopun hiljaisuudesta. Lumoutuminen tapahtuu jauhavan teknon ja kohotetun kuorolaulun välisessä tilassa, ajassa ja ajatuksessa, että voi yhden sijaan olla monta, ja lopulta muuttua suihkulähteeksi.
Teksti: Anna Jensen
Kuvat: Katri Naukkarinen
WAUHAUS: Renaissance
3.12.-14.12.2024 Tanssin talolla
Näyttämöllä: Samuli Emery, Samuli Laine (WAUHAUS), Alen Nsambu, Ritni Ráste Pieski & Kauri Sorvari
Näyttämön takana: WAUHAUSin jäsenistä Laura Haapakangas, Juni Klein, Jussi Matikainen & Jarkko Partanen sekä Hanne Jurmu & Kristian Palmu.
Tuotanto: WAUHAUS ja Zodiak – Uuden tanssin keskus
Lähteet
Ayoung, T., Beckwith, P., Bedwell, S., Disler, V., Yago, D. (2023): “Why Do Art Collectives End?” Frieze Issue 233.
Bennett, J. (2001): The Enchantment of Modern Life. Attachments, Crossings, and Ethics. Princeton University Press.
WAUHAUS: Artist Statement
Zodiak: WAUHAUS: Renaissance