Ennisofia Salmela 8.7.2013
Jo vuonna 1979 tunnetuksi tulleen kuvajournalistin Steve McCurryn taitavaa otetta ja kuvien kauneutta on vaikea kyseenalaistaa. Yli sata McCurryn teosta on nyt esillä Taidehallin näyttelyssä, jossa kuvien yhdistäväksi teemaksi nousee ihmisyys, ihmisten samankaltaisuus. Kuvissa käsitellään niin työtä, arkea kuin uskontoakin. Näyttelyn teemasta huolimatta, museon ulkopuolinen todellisuus vaikutti näyttelyn jälkeen melko erilaiselta kuin miltä McCurryn pysähdyttävä todellisuus näytti.
McCurry tuli suuremman yleisön tuntemaksi viimeistään otettuaan kuvan afganistanilaisesta, vihreäsilmäisestä tytöstä 1980-luvun puolivälissä. Näyttelyn alussa nousee huoli, että tämä kuva on nostettu lähes Mona Lisaa vastaavaksi ikoniksi. Ensimmäisessä huoneessa on esillä videodokumentti, jossa Steve McCurry lähtee etsimään kuvan tyttöä Afganistanista lähes 20 vuotta kuvan ottamisen jälkeen. Dokumentti luo kuvan ympärille mystiikkaa, tytön silmiä analysoidaan kuin Mona Lisan hymyä ja tyttöä etsitään kuin seikkailuelokuvassa. Myöhemmin näyttelyssä nähdään vielä vuoden 1984 Afgaanitytöstä otettu kuva rinnastettuna kuvaan tytöstä aikuisena. Onneksi tämä jää kuitenkin tähän ja katsojalle annetaan mahdollisuus nähdä laajempi kirjo McCurryn teoksia. Ensimmäisen videon kohdalla valitettavaa oli, että pienessä tilassa olleen videon audioraita peittyi suurilta osin museon aulasta kantautuvien äänien alle.
Näyttelyn toinen video kertoo valokuvauksen muutoksesta analogisesta digitaaliseen. Dokumentissa Steve McCurry saa käyttöönsä viimeisen rullan Kodachrome-filmiä ja näin lähdetään seuraamaan kuvaajan vaiheita siitä, kuinka hän täyttää viimeisen rullan. Lopulliset kuvat ovat nähtävissä myös näyttelyssä. Niissä jatkuu sama ihmisyyden teema erilaisten henkilökuvien kautta aina New Yorkista ja Robert De Nirosta Intiaan ja Bollywoodin näyttelijöihin. Dokumentti täydentää hyvin kuvasarjaa, jonka merkitys jäisi muutoin hämäräksi.
Taidehallin loput huoneet ovat täynnä kuvia ihmisistä ympäri maailmaa. Seinillä on lainauksia muun muassa Äiti Teresalta, Rumilta, Jonathan Swiftiltä, Horatiukselta sekä Henry David Thoreaulta. Näin ainoastaan kuvat eivät osoita ihmisten samankaltaisuutta, vaan myös eri ajoilta ja eri paikoista kerätyt lainaukset pyrkivät osaltaan tekemään niin.
Kuvien retorisuus, valittu näkökulma, mutta toisaalta niiden rooli todellisuuden tallentajana lisää journalistisen kuvien kiehtovuutta. Näin käy myös McCurryn näyttelyssä. Suoraan silmiin katsovat kasvot kuvissa tulevat läsnä oleviksi, todellisiksi, mutta samalla niissä on jotain uskomatonta. Ehkä tämä johtuu eksoottisista maisemista tai Intian kirkkaista väreistä. McCurryn Pohjois-Venäjältä ottamat kuvat tuntuvat taas tutuimmilta ja muuttuvat yhtälailla todellisiksi katsojalle, kuvattu todellisuus on vain hieman lähempänä katsojaa. Onkin hienoa, että eksoottisempien kuvien sekaan on tuotu myös tälle yleisölle tutumpia ympäristöjä ja näin toiseuden ja vierauden tunne hieman hälvenee.
Vaikka journalistiset kuvat voidaan nähdä todellisuuden tallenteina, ne ovat myös tulkintoja tuosta todellisuudesta. Yhtälailla katsoja taas tulkitsee tämän kuvan todellisuudesta. Mutta mitä jos voisimme nähdä kuvaajan tulkinnan juuri sellaisena kuin hän sen näkee? Henry David Thoreun lainaus näyttelyn seinällä kokoaa koko näyttelyn teeman yhteen, mutta samalla se myös tuo esiin ajatuksen kuvajournalistista todellisuuden tallentajana ja tulkitsijana: ”Could a greater miracle take place than for us to look through each other’s eyes for an instant?” Juuri tätä McCurryn kuvat tekevät, ne yrittävät saada katsomaan toistemme kasvoja, toistemme silmin.
Steve McCurry
Helsingin Taidehalli
1.6.-4.8.2013