Matkustin kesällä 2 800 kilometriä itään. Venäjällä, Tjumenin kaupungissa Länsi-Siperiassa järjestettiin nimittäin 1800-luvun keisarikuntia ja imperialismia käsittelevä konferenssi. 30-tuntisten junamatkojen aikana oli aikaa miettiä, miksi Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan yhteiset historiat ovat alkaneet askarruttaa enenevässä määrin.
Muistutan, etten ole Venäjään erikoistunut tutkija tai millään tavalla Venäjä-asiantuntija, vaan eräänlainen Liebhaber (tai, venäläisittäin, любительница). Ihailen Bulgakovia ja Berberovaa, kuuntelen mielelläni Prokofjevia. Ymmärrän kieltä jonkin verran ja selviän sillä auttavasti matkailijana. 1800-luvun Suomen suuriruhtinaskuntaan erikoistuneena tutkijana olen tullut siihen tulokseen, että ainakin omaan tutkimusalueeseeni – muusikoiden kansainväliseen liikkuvuuteen – jää melkoinen aukko, ellei sitä joku tarkastele koko keisarikunnan lintuperspektiivistä.
Helteisen Tjumenin valtionyliopistoon kokoontui heinäkuun alussa yli 40 nuorta historioitsijaa sekä idästä että lännestä. Keskustelin niin vladivostokilaisten, puolalaisten, saksalaisten kuin altailaistenkin kollegojen kanssa. Useimmille venäjä oli äidinkieli tai lähes vastaavalla tasolla, moni oli opiskellut slavistiikkaa. Tunsin saapuneeni perifeerisistä, pohjoisista pystymetsistä.
Konferenssin teema olikin sovellettavissa monipuolisesti eri historiantutkimuksen muotoihin. Kysymys oli huonosti suomen kielelle kääntyvästä, new imperial history -nimisestä näkökulmasta, jossa valtasuhteiden, sosiaalisten hierarkioiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden historiaa tarkastellaan käsitteiden ”empire” ja ”imperial” kautta. Tarkastelukulma on läheistä sukua muun muassa transnationalismille ja globaalihistorialle: viimeksi mainitusta pitikin Tjumenissa keynote-luennon aiheen asiantuntija, professori Sebastian Conrad. Vaikka suurin osa osallistujista oli Venäjä-tutkijoita, kuultiin seminaarissa muun muassa Italian imperialistisesta katedraalihankkeesta sekä lähetyssaarnaajista 1930-luvun Somaliassa.
Suomen suuriruhtinaskunta mainittiin keskusteluissa yllättävän usein. Sinänsä tämä ei ole yllättävää: alueen asema oli monella tavalla poikkeuksellinen keskushallinnonkin näkökulmasta. Oli autonomia, oma senaatti, omat lait ja myöhemmin myös oma valuutta. Tätä on suomalaisessa historiankirjoituksessa – ja erityisesti opetuksessa – korostettu. Muistan omilta kouluvuosiltani lähinnä Porvoon maapäivät 1809 sekä venäläistämiskaudet, joita käsittelevää lukua koristi Eetu Iston Hyökkäys (1899). 1800-luvun loppu näyttäytyi fennomanian, kansallisromanttisen taiteen ja separatistisen ajattelun kultakautena, leijonanosana suurta kansallista kertomusta. Viime aikoina samaa vanhaa posetiivisävelmää on veivannut omaehtoisena historiantutkimuksen enfant terriblenä mielellään esiintyvä Teemu Keskisarja.
Samaan aikaan Suomi kuului jo Moskovasta, Nizhni Novgorodista tai Ufasta katsottuna koko keisarikunnan kaukaiseen luoteisreunaan. Myös tämä korostui seminaarin keskusteluissa: useimpien tutkimusaiheet kun liittyivät huomattavasti itäisempiin alueisiin. Saattaa kuulostaa triviaalilta, mutta suomalaiselle mittakaavan vaihdos oli silmiä avaava. Sikäli kuin paikallista historiaa on täällä totuttu katsomaan Helsingistä tai Turusta käsin, maantieteellinen painopiste siirtyykin yhtäkkiä kahdelle mantereelle levittäytyneen keisarikunnan tasolle. Heti herää kysymyksiä Suomen suuriruhtinaskunnan suhteesta paitsi keisarikunnan itäpuolille, myös muihin läntisiin reuna-alueisiin – ennen kaikkea Baltiaan ja Puolaan. Mikä on yhteistä, mikä meitä erottaa? Tätä pohti myös konferenssitoimikunnan jäsen Ilja Gerasimov tutkimuksessaan Plebeian Modernity: Social Practices, Illegality, and the Urban Poor in Russia, 1905–1917, jossa vertaillaan köyhälistön asemaa eri kaupungeissa, muun muassa Kazanissa ja Vilnassa.
Toisaalta Venäjän keisarillinen pääkaupunki, Pietari, sijaitsi kivenheiton päässä Suomen itärajalta. Kaupungissa asui erittäin suuri suomalaisyhteisö – aina lapsenpiioista ja rekikuskeista korkea-arvoisiin virkamiehiin ja upseereihin. 1910-luvun lopulla osa pietarinsuomalaisista – esimerkiksi säveltäjä Alexandra Zheleznova, syntyjään Armfelt – ei suostunut nälänhädästä ja vallankumouksista huolimatta jättämään kotikaupunkiaan. Toiset, kuten esimerkiksi kuvataiteilija ja kirjailija Tito Colliander, pakenivat rajan yli länteen mutta kokivat olonsa juurettomiksi ja sisällissodan jälkeisen ”valkoisen Suomen” venäläisvastaisen ilmapiirin raskaaksi.
Seminaarissa esittelemäni teksti käsitteli erästä pietarinsuomalaista, harpisti-säveltäjä Lilly Kajanus-Blenneriä (1885–1963). Hän opiskeli Pietarin konservatoriossa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä ja viihtyi nuorena, boheemina ja niin sanottuna epäsovinnaisena naisena suurkaupungissa huomattavasti paremmin kuin poroporvarillis-nurkkakuntaisena pitämässään Helsingissä. Esitelmää seuranneessa keskustelussa kävi ilmi monta pohtimisen arvoista seikkaa Suomi–Venäjä-musiikkisuhteista – muun muassa se, että toisen maailmansodan kuuluisan suomalaisen Njet, Molotoff -propagandakupletin melodia on peräisin 1800-luvun venäläisestä hittiromanssista Ухарь-купец.
Koko konferenssin teema – new imperial history – johti ajattelemaan myös muita 1800-luvun keisarikuntia Euroopassa. Voidaanko Hohenzollernien, Habsburgien, Romanovien ja osmanien keisarikuntien halkomalla maantieteellisellä alueella puhua jonkinlaisesta Itä-Euroopasta, saati itäeurooppalaisuudesta? Kysymykseen on tietenkin mahdotonta vastata ainakaan asioita yksinkertaistamatta. Ukrainalaisessa shtetlissä elävän suutarin asema oli varsin erilainen kuin varakkaan wieniläisen tehtailijan tai vastaavasti köyhtyneen helsinkiläisen aatelisneidin.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei itäeurooppalaisia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia olisi tärkeää pohtia. Erityisen tärkeää se on näinä huolestuttavina aikoina, kun sananvapaus on Venäjällä kortilla ja vähemmistöjen vainot kiihtyvät. Rivien välistä olin lukevinani, että Tjumeninkin-konferenssi olisi kenties voitu pitää Pietarissa tai Moskovassa – mikäli poliittinen tilanne olisi ollut toinen.
teksti ja kuvat: Nuppu Koivisto
Kirjoittaja työskentelee post doc -tutkijana Taideyliopiston Historiafoorumissa ja suosittelee lämpimästi Siperian-junamatkailua kolmannen luokan vaunussa (tee ja tohvelit mukaan!).
Lisätietoa Tjumenissa järjestetystä ”Russian Empire/Soviet Union through the Lens of Global and New Imperial Histories” -kesäkoulusta löytyy täältä.