Irmeli Hautamäki 25.2. 2014
Vietin virkistävän illan erään kriitikon tupakansavuisessa kodissa. Virkistävänä pidin kriitikon näkemystä, jonka mukaan tärkeintä taiteessa on sisältö. Hän ihmetteli, miksi tämä asia unohtuu nykyään niin usein ja sisällön asemesta esiin nostetaan aivan muut asiat, kuten teosten näyttävä esillepano tai taiteen huomioarvo mediassa. Kriitikko epäili, että jotkut taiteilijat ovat jo Suomessakin omaksuneet ”pelin säännöt ”, joiden mukaan tärkeintä on menestyä taiteen ulkopuolisten mittareiden mukaan.
Mieleeni tulee, että kymmenisen vuotta sitten Suomessakin pulpahti esiin pari pikku damien hirstiä, jotka tekivät kepposia taidemaailmassa huomiota etsien. Ei ollut todellakaan mikään konsti saada huomiota ja nimeä näillä keinoin. Tänään samat taitelijanalut, jotka aikanaan ilmoittivat halunsa tulla rikkaiksi ja kuuluisiksi, etsivät edelleen huomiota mediassa. Riiko Sakkinen Madridin Arco-taidemessujen enfant terrible on sanonut Max Ryynäsen Mustekala-haastattelussa, etteivät messut ole hyväksi taiteen sisällön kannalta ja että taidemessut panevat hänen päänsä aivan sekaisin.
Mika Mattilan tärkeä dokumentti Chimeras (2013) käsittelee substanssin vaikeaa kysymystä Kiinan kansantasavallan nykytaiteessa. Dokumentti on seurannut parin tunnetun taiteilijan uraa muutaman vuoden ajan. Vanhempi heistä Wang Guanguyi on saavuttanut kaiken, mitä nykyisessä taidemaailmassa ulkoisten mittapuiden mukaan voi saavuttaa: rahaa ja aseman kansainvälisessä taidekentässä. Vaikka tämä ihminen on päässyt pitkälle, on itse taiteen sisältö hänelle iso ongelma. Hän on omaksunut länsimaisen taiteen ulkonaiset muodot: länsimainen taidehistoria ja filosofia ovat aivopesseet hänet samalla tavoin kuin Maon opit sitä ennen.
Nuorempi taiteilija Liu Gang esitellään elokuvassa todellisena kansainvälisenä läpimurtona. Tämäkin älykäs valokuvaaja on omaksunut nopeasti länsimaisen kriittisen taiteen muodot, mutta huomannut yhtä nopeasti, ettei hänellä ole mahdollisuutta, eikä henkilökohtaista rohkeutta tehdä sisällöllisesti yhteiskuntaa käsittelevää kriittistä taidetta. Dokumentti paljastaa viileän analyyttisesti Kiinan taide-elämän länsimaisia taidemarkkinoita jäljittelevät toimintatavat: länsimaista on omaksuttu vain bisnesajattelu. Taiteen sisältö ja taiteilijan ajattelun vapaus sen sijaan puuttuvat.
Voiko taide olla sisällöllisesti vapaata yhteiskunnassa, joka ei ole vapaa? Niiden jotka tuijottavat häikäistyneinä Kiinan talouden kasvulukuja ja odottavat suuria tältä maalta, olisi syytä katsoa tämä elokuva ja katsoa se pariinkin kertaan. Länsimaisen huippumuodoin, glamourin ja tähtiarkkitehtuurin kimaltelevissa kulisseissa harhailevilla ihmisillä ei ole omia ajatuksia tai jos on, heillä ei ole mahdollisuutta tuoda niitä esiin.
Länsimainen kulttuuri on saavuttanut kovalla kamppailulla yksilön vapauden ja oikeuden ajatusten ilmaisemiseen. Niiden merkitys ymmärretään vasta kun ne ovat uhattuina. Riikka Pelon romaanissa Jokapäiväinen elämämme (2013) tämä tulee lukijan eteen konkreettisesti kun nuori journalisti Ariadna Efron, runoilija Marina Tsvetajevan tytär, joutuu törmäyskurssille maansa totalitaarisen hallinnon kanssa Pariisissa maanpaossa vietettyjen vuosien jälkeen.
Adriana uskoo naiivisti voivansa kirjoittaa vapaasti reportaaseja maastaan ja palvella samalla Stalinin ajan vakoiluapparaattia, pelata pelin säännöillä. Romaani johdattaa lukijan Adrianan mieltä hallitseviin valheisiin: kerta toisensa jälkeen häntä varoitetaan siitä, että hänen vapautensa on uhattuna, mutta hän torjuu epäilyt tietoisuudestaan. Hän takertuu kuvitelmaan yksilöllisestä vapaudesta ja onnesta, johon kuka tahansa länsimainen nuori nainen voisi uskoa.
Romaanin ansio on että se tekee näistä historian synkistä tapahtumista taideteoksen. Sisältöä ei ole paketoitu tunnistettaviin genreihin tai tyyleihin, sen muoto ei ole entuudestaan tuttu. Sitä ei voi markkinoida trillerinä tai historiallisena paljastustarinana. Romaani etsii ilmaisuaan ja muotoutuu vähitellen haastaen lukijaa. Silloin kun kirjailijalla ja taiteilijalla on mahdollisuus kokeilla ja kehitellä haasteellisesti uusia taiteen muotoja taide elää ja voi hyvin. Totalitaarisissa maissa tätä mahdollisuutta ei ole, eikä sen merkitystä edes välttämättä ymmärretä.
Kriitikko, jonka seurassa istuin iltaa, piti kymmenisen vuotta pystyssä kokeellisen, ei-kaupallisen taiteen näyttelytilaa, jossa myös keskusteltiin uudesta taiteesta ja sen ehdoista. Hän joutui lopettamaan ylitsekäymättömien vaikeuksien vuoksi, toimintaan ei tullut tukea. Tällainen taiteen ajatushautomo olisi ansainnut tukea ja myös huomiota mediassa, sillä juuri ne pitävät yllä sitä mikä on länsimaisen kulttuurin elinhermo ja ydinasia: ajatuksia ja sisältöjä.
Tänään juhlitaan Mustekalaa ja sen kymmenvuotista toimintaa, joka huipentuu taidemaailmaa käsittelevän pamfletin julkistamiseen. Alaston totuus taiteesta -pamfletti on syntynyt internet-ajan sananvapauden kulttuurissa. Mustekalassa se tarkoittaa, että jokainen kirjoittaa asioista niin kuin niistä itse ajattelee, kaikkia yhdistää samalla usko, että näin voi rauhassa tehdä ja samalla edistää yhteistä agendaa. Mustekala ei elä huomiotaloudessa, se elää ajatuksista ja sisällöistä. Mustekala ei ole formaatti, jonka voisi kopioida tai jota voisi tehdä virkamiestyönä.
Tänään on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovat kuluneina vuosina antaneet panoksensa Mustekalan hyväksi ja toivottaa parhainta onnea tulevaisuudelle.
Ps. Mainittu kriitikko kuuluu Mustekalaan toimitusneuvostoon.
Viitteet
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Kustannusosakeyhtiö Teos , Helsinki, 1913.
Max Ryynänen ja Riiko Sakkinen: Keskustelua Madridin Arco -taidemessuista 1
Max Ryynänen ja Riiko Sakkinen: Keskustelua Madridin Arco -taidemessuista 2
Saara Hacklin: Tämä twitter-aikamme taide: vain kohu voi meidät pelastaa