Charles Darwin (aiemmin Suomessakin tunnettu englantilainen luonnontieteilijä) kirjoittaa suhteestaan taiteisiin teoksessaan Elämäni seuraavalla tavalla:
“… mieleni on muuttunut yhdessä suhteessa viimeisten 20 tai 30 vuoden aikana. Kolmekymmenvuotiaaksi ja pitemmällekin monenlainen runous, kuten Milton, Gray, Byron, Wordsworth, Coleridge ja Shelley, tuotti minulle suurta nautintoa, ja jo koulupoikana olin ihastunut Shakespeareen, varsinkin hänen historiallisiin näytelmiinsä. Sanoin myös että aikaisemmin kuvat tuottivat minulle huomattavaa ja musiikki hyvin suurta iloa. Mutta nyt en ole moneen vuoteen jaksanut lukea riviäkään runoutta; koetin hiljakkoin lukea Shakespearea, ja hän oli mielestäni kuvottavan tylsä.
Olen myös menettänyt melkein kaiken mielenkiinnon kuviin ja musiikkiin. Musiikki saa minut yleensä ajattelemaan liian ankarasti meneillään olevaa työtä, sen sijaan että se tuottaisi minulle mielihyvää. Pidän edelleenkin hienoista maisemista, mutta ne eivät tarjoa minulle sitä erinomaista iloa jonka sain niistä ennen. Toisaalta romaanit, jotka ovat mielikuvituksen – joskaan ei kovin korkea-asteisen – tuotteita, ovat vuosien ajan olleet minulle verrattomana huojennuksena ja nautintona, ja siunaan usein kaikkia romaanikirjailijoita. Minulle on luettu niitä ääneen hämmästyttävät määrät, ja pidän niistä kaikista, jos ne ovat edes kohtalaisia eivätkä pääty onnettomasti – mitä vastaan pitäisi säätää laki. Minun makuni mukaan romaani ei ole ensiluokkainen, ellei siinä esiinny joku henkilö jota pystyy perin pohjin rakastamaan, ja jos tuo henkilö on kaunis nainen, sen parempi.
Tämä merkillinen ja valitettava korkeampien esteettisten mieltymysten menetys on sitäkin oudompaa, kun historian kirjat, elämäkerrat ja matkakertomukset (riippumatta niiden mahdollisesti sisältämistä tieteellisistä seikoista) sekä tutkielmat kaikenlaisista aiheista kiinnostavat minua aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Mieleni näyttää muuttuneen jonkinlaiseksi koneeksi, joka jauhaa yleisiä lakeja suurista tosiasioiden kokoelmista, mutta en ymmärrä, miksi tämä olisi aiheuttanut vain sen aivojen osan surkastumisen, josta korkeammat mieltymykset riippuvat. Joku jonka mieli on paremmin järjestäytynyt tai muuten parempi kuin minun ei olisi luullakseni kärsinyt tällaisesta, ja jos minun olisi elettävä elämäni uudelleen ottaisin säännöksi lukea hieman runoutta ja kuunnella hieman musiikkia ainakin kerran viikossa, sillä nyt surkastuneet aivojeni osat olisivat kenties siten pysyneet käytön ansiosta aktiivisina. Noiden mieltymysten menetys on onnen menetystä, ja se saattaa olla älylle haitallista; ainakin se on luultavasti haitallista moraalille heikentäessään luonteemme emotionaalista osaa.” (mts. 83-84.)
Miten oikeassa Darwin onkaan! Kyvyttömyys ymmärtää vapaan taiteen tuotteita on ajattelukyvyn – ihmiselle kaikkein arvokkaimman asian – pelottavaa rappiota. Jos taide samastetaan viihteeseen – kauniista naisista kertoviin onnellisesti päättyviin romaaneihin tai Opetus- ja kulttuuriministeriön tavoin yritysten etuja palveleviin “taiteisiin” – kaikki on menetty.
Vapaiden taiteiden autonomiaa on puolustettava siitä syystä, että vapaat taiteet – erotettuina ns. käyttötaiteesta – ovat noin 200 vuotta olleet Euroopassa (ja ovat edelleen ns. sivistymaissa) hyvin vakavasti otettu todellisuuden hahmotustapa filosofian ja tieteiden rinnalla. Tämä arvonanto perustuu siihen, että taiteissa on ollut (ja on edelleen) kyse jatkuvasta kielen ja esitystavan kyseenalaistamisesta ja uudistamisesta.
Kyse on siitä, että taiteissa – toisin kuin esimerkiksi luonnontieteissä, tekniikassa tai taloustieteissä – yhä uudelleen asetetaan kyseenalaisiksi tunnetut tapamme muotoilla ja jäsentää todellisuutta. Taide on mitä ankarimmassa mielessä todellisuuden “toisin jäsentämistä”, minkä yhtenä osana on ns. “toisin ajatteleminen”. Taide vaatii meiltä kykyä kuvitella uusia tietämisen, tuntemisen, kokemisen – tähän asti tuntemattomia – tapoja.
Vapaa taide ei missään tapauksessa voi ottaa lähtökohdakseen todellisuuden hahmottamisessa esimerkiksi talouteen liittyviä käsitteitä ja periaatteita. Kyse on nimenomaan mahdollisuudesta jäsentää todellisuus uudella tavalla absoluuttisen vapaasti vailla ennakkoehtoja. Tämä on ainoastaan vapaalle taiteelle mahdollista, ei esimerkiksi taloustieteelle, tekniikalle tai vaikkapa luonnontieteille, jonka uskonkappaleena ja perusedellytyksenä on se, että todellisuus on kuvattavissa matematiikan kielellä.
Toivon hartaasti, että Suomessakin, joka uhkaa muuttua pelottavan sivistymättömäksi, vapaa taide saisi mahdollisuuden elää ja kukoistaa vielä jonkin aikaa.