Zodiak – Uuden tanssin keskuksen järjestämä Sivuaskel-festivaali on perustamisestaan vuodesta 1996 lähtien ollut nykytanssin kansainvälisten virtausten, tekijöiden ja teosten kohtaamisen paikka. Tämän vuoden festivaalilla näkemäni kuusi esitystä tarjosivat mahdollisuuden tarkastella, miten nykytanssi muodostaa suhteensa yleisöön. Esityksissä katsoja pääsi kohtaamaan niin esiintyjien kuin omankin ruumiinsa mahdollisuudet, kyvyt ja rajat. Kokemukset myös vaikuttivat toisiinsa ja saivat teokset keskustelemaan keskenään.
Ohjelmistossa Silvia Gribaudin ja MM Contemporary Dance Companyn Grand Jéte, Florentina Holzingerin TANZ sekä Cullbergin ja Halla Ólafsdóttirin Sylph ottivat lähtökohdakseen baletin koulutuksen, tekniikat ja narratiivit. Nämä muodostivat ohjelmistossa selkeän kokonaisuuden, joka jälleen kerran nosti esiin jännitteet klassisen baletin tradition ja nykytanssin välillä. Vuorovaikutuksessaan yleisöön nämä teokset synnyttivät kysymyksiä jokaisen omista kyvyistä vapauttavaan hyppyyn, ruumiin hallinnan ja kivun sietokyvyn rajoista ja nautinnosta sekä yhteisön yksilöitä yhtenäistävästä vaikutuksesta.
Näille kolme muuta näkemääni teosta muodostivat ohjelmistossa eräänlaisen vastakohdan. Kun Gribaudi, Holzinger ja Ólafsdóttir kommentoivat balettia ja sen rakenteita, Margrét Sara Gudjónsdóttir, Davi Pontes ja Wallace Ferreira sekä July Weber ottivat lähtökohdikseen meditatiivisen somaattisen praktiikan, tanssin itsepuolustuksen keinona sekä eläinkunnan kosiskelutanssit ja hovinarrin hahmon. Näissä kaikissa katsojalle tarjottiin kiinnittymiskohdaksi vain ja ainoastaan liike.
Ruumiin kerrostumat ja suhteet toisiin
Islantilaisen Margrét Sara Gudjónsdóttirin Boundless Ominous Fields sai festivaalilla ensi-iltansa. Tanssijat Karolina Ginman ja Marlon Moilanen olivat kutsuneet Gudjónsdóttirin tekemään heille dueton perustuen kehittämäänsä somaattiseen FULL DROP into the body -praktiikkaan, jonka parissa Gudjónsdóttir on työskennellyt vuodesta 2010 lähtien. Praktiikassa pyritään vapauttamaan tanssijan ruumiin syväkudokset. Katsojalle praktiikka näyttäytyy ja välittyy syvästi meditatiivisena tilana, jossa esiintyjät vaikuttavat olevan tiedostetun ja tiedostamattoman rajamailla. Esityksessä Ginmannin ja Moilasen läsnäolossa korostuu koko ruumiin raskaus ja hitaus sekä ajoittainen hervottomuus, joka välittyy raajojen hallitsemattomina liikkeinä tai koko ruumiini yllättävinä valahduksina maahan.
Yhdessä äänimaailman ja lavastuksen kanssa Zodiakin näyttämölle syntyy unenomainen tila, jossa kaksi ruumista liikkuu hitaasti valuen, tippuen, liukuen ja toisiinsa tukeutuen. Lavastuksella ja valaistuksella korostetaan tiedostetun ja tiedostamattoman rajaa. Välillä ruumiit katoavat tai tulevat näkyviin peilimäisten, valoilla läpinäkyviksi muuttuvien kalvojen takaa. Vaikka esiintyjät eivät ota yleisöön suoraa kontaktia edes katseellaan, huomaan tulevani tietoisemmaksi oman ruumiini painosta. Meditatiivinen tila tarttuu ja rentouttaa.
Koen, että esiintyjät onnistuvat muodostamaan vahvalla läsnäolollaan suoran suhteen katsojaan. ”Pudottautumalla” syvälle omaan ruumiiseensa ja sen jännitteiden vapauttamiseen esiintyjät venyttävät ruumiinsa rajoja yleisöön. Hitaan, syvälle paneutuvan ja keskittyvän praktiikan havainnointi pysäyttää. Nykyajan hektisessä suoritusyhteiskunnassa esitys kehottaa pysähtymään ja tiedostamaan ruumiin kerrostumat, jotka kantavat vuosien myötä itseemme kerääntyneet kokemukset. Tämän tunnistaminen vaatii katsojalta myös herkkyyttä ja valmiutta havainnoida omaa ruumistaan.
Festivaalin kontekstissa Boundless Ominous Fields muodostikin kiinnostavan teosparin sen jälkeen näkemäni Davi Pontesin ja Wallace Ferreiran Repertório N.2 -esityksen kanssa. Esitykset loivat suhteensa yleisöön täysin päinvastaisilla keinoilla. Ensimmäisessä esiintyjien rauha ja keskittyminen häivytti tietoisuuden muista taka-alalle ja sai pimennetyssä katsomossa keskittymään vain oman ruumiin painoon ja rentouteen. Jälkimmäinen energisoi ja sähköisti Tanssin talon lämpiön voimakkaalla, hyökkäävällä ja tasarytmisellä liikkeellä.
Neliön muotoon asetetussa katsomossa ja lämpiön kirkkaiden valojen alla Pontesin ja Ferreiran uhmakas, alaston, värillinen ja queer olemus sekä tasaisesti kehää kiertävä voimakkaasti tamppaava ja äkkinäisiä suunnanmuutoksia tekevä liike muodosti intensiivisen suhteen katsojaan. Välillä esiintyjien suora katse kiusaannuttaa ja välillä taas haluaisi liittyä mukaan liikkeeseen. Ajoittain Pontes ja Ferreira katkovat toisteista, tasarytmisesti laukkaavaa liikettä viettelevillä ja häpeilevillä poseerauksilla kohdistaen ne suoraan tietylle katsojalle ja astuen myös katsomon muodostaman kehän ulkopuolelle.
Kun Boundless Ominous Fields oli hetkeä aiemmin saanut kääntymään itseen ja omaan ruumiiseen, Repertório N.2 saa katsomaan ulospäin. Ylpeällä olemuksellaan Pontes ja Ferreira tuovat kaiken keskelle marginalisoidut ruumiit, jotka ovat alituisessa puolustautumisen tilassa. Minimalistinen, voimakkaaseen toistuvaan liikkeeseen ja tamppaaviin jalkoihin perustuva teos pakottaa katsomaan näitä ruumiita ja kohtaamaan ne. Tämä luo jännitteisen suhteen yleisöön, jossa korostuu vastavuoroinen katseen ja tarkkailun kohteena oleminen.
Yllättävät suunnan muutokset ja syöksähdykset kohti yleisöä sekä maskuliinisen liikkeen ja feminiinisempien poseerausten vuorottelu saavat huomion tasapainoilemaan muiden katsojien ja heidän reaktioiden sekä esiintyjien liikkeen välillä. Esityksen jälkeen on energisoitunut ja valpas olo. Peräkkäin nähtynä nämä kaksi esitystä nostavat esiin katsojan kokemuksessa kiinnostavan ristiriidan.
Toisaalta ihmisinä olemme aina oman ruumiimme kokemusten kerrostumien, tuntemusten ja aistien värittämiä, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Toisaalta olemme myös jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisten ruumiiden kanssa, mikä vetää huomiotamme kohti niitä ja niiden välittämiä viestejä. Oli kyse sitten kummasta tahansa lähestymistavasta ruumiiseen ja liikkeeseen, näiden katsominen herkistää aina hetkellisesti tiedostamaan yhteyden itsen ja toisten välillä.
July Weberin festivaalin viimeisenä lauantaina puolenyön aikaan alkaneessa Devil’s Hour -esityksessä suhde yleisöön yllättäen rakentui tanssijan ruumiin haavoittuvuuden kautta. Esitys muuttui yhden tanssijan loukkaantumisen seurauksena koreografi Weberin ja kolmen tanssijan demoksi, joka esitettiin täysillä salivaloilla Zodiakin näyttämöllä. Esitys tehtiin alkuperäisen esityksen liikemateriaalia soveltaen ja improten.
Tilanne avattiin yleisölle ennakkoviestissä sekä esityksen alussa, millä pyrittiin asettamaan yleisön odotukset kohdilleen. Tämä teki tilanteesta esiintyjille lempeämmän. Katsojalta taas vaadittiin irtautumista valmiin teoksen ennakko-odotuksista ja heittäytymistä tutkimaan mihin esitys kehittyy. Weberin teoksen lähtökohtana olivat eläinkunnan kosiskelutanssit ja hovinarrin hahmo, jotka ilmenivät esiintyjien liikkeissä ja kiljahtavissa ääntelyissä sekä maskeissa ja puvustuksen mustavalkoruudullisissa yläosissa. Demossa alkuperäiseen esitykseen otettiin kuitenkin etäisyyttä jättämällä maskeissa kasvot maalaamatta kokonaan valkoisiksi. Esiintyjillä oli ainoastaan pinkiksi maalatut korvat ja huulet sekä mustat silmämeikit. Esityksessä käytetty musiikki Laure M. Hiendlin Ray Ray of Light loi tilaan vahvan tunnelman, joka sai pysymään kiinnostuneena tilanteen kehittymisestä.
Yleisö istui vastakkaisilla puolilla näyttämöä, jota halkoivat valkoisen tanssimaton päälle ristiin ja rastiin vedetyt mustat viivat. Edellisen illan näytöksessä loukkaantunut esiintyjä istui osana ryhmää näyttämön reunalla puvustuksessa ja maskissa osallistuen esityksen äänimaailman tuottamiseen. Weber ja muut kolme tanssijaa rakensivat demon hyödyntäen esityksen materiaalia, jossa toistuvina ja mieleenpainuvimpina elementteinä olivat voimakkaat jalkojen iskut maahan, raajojen ja koko kehon koukistelut, ilmeikkäät kasvot, katsekontaktin hakeminen yleisöön ja erilaiset kiljahdukset. Musiikki, esiintyjien vahva läsnäolo ja keskiyön aika onnistuivat ajoittain luomaan maagisia hetkiä, mikä oli selkeä osoitus näiden esiintyvien taiteilijoiden ammattitaidosta ja kyvystä ottaa näyttämö haltuun epävarmassa hetkessä.
Tilanteen hauraus oli kuitenkin väistämättä läsnä loukkaantuneen esiintyjän sivustakatsojan hahmossa. Omalla kohdallani esitys muodostui lopulta tutkielmaksi siitä, miten haavoittunut ryhmä hakee uudelleen muotoaan.
Mahdollisen ja mahdottoman rajat
Nykytanssin ja baletin välinen jännite tuntuu ikuiselta asialta, jonka käsittely festivaalin esityksissä sai kolme eri lähestymistapaa. Kaikissa liikuttiin ja venytettiin mahdottoman ja mahdollisen rajoja. Silvia Gribaudin ja MM Contemporary Dance Companyn Grand Jeté Tanssin talon Erkko-salissa oli ohjelmistossa katsojan kannalta lempein ja helpoimmin lähestyttävä. Tämä näkyi myös festivaalin muihin esityksiin verrattuna moninaisempana yleisönä.
Gribaudi vieraili ensimmäisen kerran Suomessa vuoden 2023 Sivuaskeleessa ja oli selkeästi jo muodostanut oman fanijoukkonsa tälle vierailulle. Yhdessä MM Contemporary Dance Companyn tanssijoiden kanssa Gribaudi sai yleisön osallistumaan sanaleikkeihin ja hypähtämään penkistä, ja siten ottamaan omalla tavallaan omakseen baletin grand jéten. Kymmenen nuoren virtuoosimaisen tanssijan keskellä Gribaudi on itse kuin kuka tahansa. Samaan aikaan hän kuitenkin toimii koko karismallaan ryhmän johtajana ja liikuttaa niin tanssijoita kuin yleisöäkin.
Sen sijaan, että baletti ja sen ongelmallisetkin sukupuoliroolit ja koulutus otettaisiin kritiikin kohteeksi, Gribaudi on enemmän kiinnostunut baletin mahdollisuuksien venyttämisestä kaikille sopivaksi ja synnyttämään dialogia yleisön kanssa. Pienikin käden heitto tai hypähdys voi olla jokaisen oman arjen grand jeté. Suhteessaan katsojiin Gribaudi ja tanssijat onnistuvat muodostamaan yhteisen leikin, johon suurin osa yleisöstä lähtee mukaan.
Festivaalin ohjelmistossa esitys oli Sivuaskeleelle poikkeuksellisen populaari, mutta ehkä juuri siksi tarpeellinenkin muistutus tanssin suuria yleisöjä liikuttavasta voimasta. Esityksen jälkeiseen yleisökeskusteluun virittäytyessä oli mahdollista kirjoittaa Gribaudille ja tanssijoille rakkauskirje, johon monikin tarttui. Keskustelussa esitys sai kiitosta positiivisuudesta ja ilon mahdollistamisesta tässä ajassa. Se muistutti jokaisen kyvystä hypähtää ja heittää pois jotain mitä ei enää tarvitse.
Baletin koulutus, narratiivit, ruumiin hallinta, muokkaus ja kurittaminen sekä naisten roolit ja kohtelu saivat karnevalisoidun käsittelyn Florentina Holzingerin spektaakkelimaisessa TANZissa. Kun Gribaudi on dialogissaan yleisön kanssa lempeä ja kannustava, Holzinger venyttää suhdettaan yleisöön kivun sietokyvyn rajoille ja ylikin. Kun Gribaudi kasvattaa luottamusta esiintyjien ja yleisön välillä asteittain, Holzinger koettelee tätä luottamusta ja pitää katsojat jatkuvasti hieman varpaillaan. Eri-ikäisistä naisista koostuva esiintyjäryhmä kuljettaa yleisön ruumiin ja mielenhallinnan oppituntien läpi. Baletin keveyden ja kyvyn lentää voi saavuttaa yhtä hyvin hiuksista kuin lapojen lihastakin roikkumalla.
Esiintyjien häpeilemätön alastomuus, oman ruumiinsa avoin asettaminen kivulle alttiiksi ja yleisön suora puhuttelu muodostaa suhteen, jossa katsoja väistämättä tuntee esiintyjien kokeman kivun nahoissaan. Asteittain yhä enemmän splatteriksi muuttuva yli kaksituntinen lihan, veren, eritteiden ja erilaisten stunttien täyttämä esitys vaatii katsojilta omaa mielen hallintaa, jossa lopulta kipu voi muuttua nautinnoksi. Samaan aikaan näyttämöllä voi nähdä esitettävän kaiken sen, miten naisruumista on niin klassisessa kuin populaarissakin kulttuurissa käytetty hyväksi, muokattu, lävistetty ja riepoteltu. Nämä esiintyjät ottavat tämän kaiken haltuun, kääntävät sen omakseen ja näyttävät sen naurettavuuden.
Festivaalin kolmas balettia käsittelevä esitys, Cullbergin ja Halla Ólafsdóttirin Sylph kietoi yleisön Pannuhallissa maagiseen ja mystiseen tilaan. Esitys on tulkinta Les Sylphides -baletista. Yhdentoista esiintyjän ryhmä muodostaa myyttisten sylfien joukon, jotka parveilevat näyttämöllä ja katsomossa. Valkoisiin turkiksiin ja pastellin kirjaviini trikooasuihin puetut hahmot ovat kuin ikuisilla reivien jatkoilla mystisiä rituaaleja harjoittava lahko, josta yksikään ei voi irtautua.
Vaikka olennot tulevat ajoittain yleisön joukkoon ja syliin kuin viettelemään katsojia osakseen, ei näyttämön illuusiota rikota. Sylfit pysyvät mystisinä hahmoina omassa maailmassaan ja siten lopulta niiden toiminta on yleisön katseen tarkkailun alla eräänlaisen luontodokumentin tavoin. Teos tulkitsee uudelleen baletin hentoja hahmoja groteskin, raskaan ja eläimellisen liikkeen kautta. Loppua kohden näyttämölle ilmaantuu vielä yksinäinen ”runoilija” viitassaan, joka käynnistää ryhmän verisen ja euforisen loppukliimaksin.
Teos onnistuu luomaan tehokkaan tunnelman, joka eristää ulkomaailmasta, mutta on samaan aikaan epäilyttävä. Gribaudin ja Holzingerin esitysten jälkeen Sylph tuntuu yllättävän uskolliselta alkuperäisen baletin rakenteelle, vaikka se esittääkin hahmot groteskeina ja kääntää maailman synkemmäksi. Katsojaa ei kuitenkaan aktiivisesti haasteta osallistumaan ja ottamaan roolia esityksessä, kuten Gribaudi ja Holzinger tekevät. Kun festivaalin aiemmissa esityksissä esiintyjien yksilöllisyys ja persoonat ovat luoneet vahvaa sidettä katsojiin, tässä esiintyjien yksilöllisyyttä häivytetään. Näin Sylph tuntuu vain eräänlaiselta Les Sylphides’n nykytanssiversiolta, joka herättää kysymyksiä tiiviin yhteisön vaikutuksesta yksilöön ja siitä erottautumisen mahdollisuuksista. Sylfeillä tätä mahdollisuutta ei vaikuta olevan.
Katsojalle annetaan joko rauha tarkkailla liikkeen muodostumista, etenemistä ja esiintyjien vuorovaikutusta tai häntä herätellään ottamalla suoraa kontaktia, puhuttelemalla, houkuttelemalla osallistumaan ja siten koettelemaan omia rajojaan.
Kokonaisuutena nämä kuusi festivaaliesitystä tarjosivat kattavan näkymän tapoihin, joilla nykytanssiesitykset muodostavat suhdetta katsojiin. Toisaalla on esitysten tekeminen pitkäkestoisen oman praktiikan kehittämisen ja työstämisen pohjalta. Toisaalla ympäristöstä, kulttuurista ja historiasta nousevien aiheiden kommentointi tanssijoiden ruumiin kykyjen luomilla mahdollisuuksilla. Katsojalle annetaan joko rauha tarkkailla liikkeen muodostumista, etenemistä ja esiintyjien vuorovaikutusta tai häntä herätellään ottamalla suoraa kontaktia, puhuttelemalla, houkuttelemalla osallistumaan ja siten koettelemaan omia rajojaan.
Sivuaskel on ollut aina taitelijalähtöinen ja intiimi kansainvälinen festivaali, jonka teos- ja yleisökokoja Tanssin talon Erkko-salin avautuminen on lähtenyt kasvattamaan. Intiimiys on kuitenkin vielä tallella, mitä tukivat esitysten jälkeiset keskustelut ja niihin liitetyt erilaiset piirtämistä, kirjoittamista ja meditaatiota sisältäneet virittäytymiset. Riippumatta esityksen koosta toisen ruumiin liikkeen katsominen, sen kykyjen ja rajojen ylittäminen on intiimi kokemus, jonka festivaalilla näkemäni esitykset onnistuivat välittämään. Katsojille tarjottiin näin moninaisesti mahdollisuuksia myös omien rajojensa kohtaamiseen ja venyttämiseen. Tässä ajassa eri tasoilla intiimi vuorovaikutus esiintyjien ja katsojien välillä voi auttaa avaamaan omia näkymiä laajemmaksi, varsinkin jos keskustelu esityksistä jatkuu. Ohjelmistossa Gribaudin teokset kahtena peräkkäisenä vuotena tuntuvat venyttäneen myös hieman sitä, minkälaista yleisöä Sivuaskel tavoittaa. Yleisöpohjan laajentaminen onkin yksi suunta, johon festivaalin toivoisi rohkeasti kehittyvän taiteilijalähtöisyyttään unohtamatta.
Teksti: Saara Moisio
Kirjoittaja on nykytanssin katsojakokemuksista väitellyt ja niiden äärellä aina uudestaan hetkellisesti hämmentyvä.
Sivuaskel-festivaali 2024
Zodiak – Uuden tanssin keskuksella 1.-10.2.2024