Kansallisen audiovisuaalisen instituutin esitystoiminta Eerikinkadun art deco -elokuvateatteri Orionissa päättyi viime vuoden lopussa. Pitkiä jäähyväisiä vietettiin pitkin syksyä. Eräs erikoistapaus oli Grande finale, koko yön kestänyt neljän italialaisen elokuvan näytös joulukuun puolivälissä.
21.42 Lähden rikollisen ajoissa ystävän glögikesteiltä ehtiäkseni Orioniin ajoissa. Olen vasiten hakenut lippuni Grande finaleen etukäteen, jotta ehdin myös vessaan ja jonottamaan saliin. Koska istun Orionissa koko yön, en halua tehdä sitä missään muualla kuin vakipaikallani. Pahaksi onnekseni hyppään väärään bussiin ja ajelen Sörnäisten sijaan Siilitien metroasemalle, minkä vuoksi myöhästyn ainakin yhdestä metrosta.
22.20 Saavun Orioniin enemmän kuin riittävän ajoissa. Ulko-oven vieressä valaistussa taulussa on murheellinen teksti: ”ORION KAVIN ELOKUVATEATTERI FINAL COUNTDOWN 16 PVÄÄ” Aulassa on minun lisäkseni vain muutama ihminen. Salin ovesta lähimmällä penkillä istuva kanssaelokuvakatsoja tekee ystävällisesti tilaa.
23.10 Show alkaa. Yön ohjelmiston kuratoineet Lauri Lehtinen ja Antti Suonio avaavat näytöksen. Lehtinen pyytää, ettei heihin purettaisi kiukkua KAVI:n toiminnan loppumisesta Orionissa. He ovat sen kohtalosta aivan yhtä murheissaan kuin kaikki muutkin läsnäolijat, suurin piirtein täysi sali: ”Orion paikkana on mahdollistanut sen, että on saatu näyttää epätavallisiakin nimikkeitä. Tällainen ei ole mahdollista muualla, vaikka olisi kuinka teknisesti laadukkaat puitteet.” Niinpä niin, uusi Kino Regina palvelee kirjaston aukioloaikojen mukaan. Enää ei voi joogan jälkeen tiistai-iltana hipsiä myöhäisillan näytökseen. Kun koko Oodi on kuin lapsille tehty, on vaikea kuvitella Kino Reginaan montakaan tämän yön elokuvista.
Ihmiset ottavat mukavamman asennon. Naapuri avaa pienen mustikkakossupullonsa ja ottaa hömpsyt. Kaljat sihahtavat auki, kun sali pimenee.
23.25 Ensimmäisenä elokuvana nähdään The Night of the Devils (1972). Sen perusteella mitä innostuneet esitelmöijät elokuvatallenteesta kertovat, saatamme olla ensimmäiset katsojat, jotka näkevät kyseisen elokuvan valkokankaalta. Kuten kunnon kauhuelokuvaan sopii, symboliikkaa ei säästellä. Silmiin zoomatessa mielisairaala vaihtuu aurinkoiseen syyspäivään. Mies ajelee autollaan metsätietä, kunnes ajaa ojaan. Mies harhailee lopulta lähimpään taloon ja joutuu tietysti jäämään sinne määrättömän pitkäksi aikaa keskelle omituisen perheen sisäisiä kiistoja. Perhe on noidan kiroama. Tietenkin sankarimme rakastuu yhteen perheen tyttäristä, jonka haluaisi pelastaa brutaalin noitajahdin näyttämöksi muuttuvasta metsämökistä.
00.48 Ensimmäinen elokuva loppuu. Eerikinkadulle pullahtaa puheliaita kaveriporukoita tupakalle. Viereisestä aamuviiteen asti palvelevasta kaupasta on jo kahvi loppu. Onkohan siellä kerrottu, että naapuriteatterissa pidetään bakkanaaleja pitkälle heidän sulkemisaikansa yli? Vessajono ulottuu koko aulan halki. Palaan kahvini kanssa viimein omalle paikalleni. Eturivissä eväänä on karjalanpiirakoita. Vieressä tönöttää Airam-termari. Ihailtavaa paneutumista! Aulassa jollakulla on muovikassissa tomaattimehua. Ensimmäisen elokuvan jälkeen väki on parvella vähentynyt. Ehkä ajatus koko yöstä Orionissa on tunnelmallisempi kuin torkahtelun, ohi nukuttujen elokuvien, ummehtuneen ilman ja tahmaisen huomispäivän todellisuus.
Parvelta on jo happi loppunut. Havainto vie minut viime heinäkuun helteisiin, kun katsoin samalta istumapaikalta David Lynchin Inland Empiren. Elokuvan tenhon täytyy perustua sen pituuteen. Kolmituntisen aikana Lynch puuduttaa katsojansa metatasojen vyöryllä, tyhjänpäiväisyydellä, jännitteiden vaihdoksilla – kunnes yhtäkkiä katsojan eteen tyrkätään jotain, mikä ei vain edusta pelottavaa kuvastoa, vaan tuntuu itsessään kurkistukselta johonkin pahuuden syöveriin. Kuilun pohjalla piilottelevat väkivalta ja pahuus.
Lynchin Inland Empireen verrattuna The Night of the Devils -italialaiskauhun parissa viihtyy. Tekoveri on paksua ja punaista kuin akryyliväri. Kaikki, selittämätönkin, on puhki selitetty. Seuraavaksi nähdään The Eye in the Labyrinth (1972), joutilaaksi LSD-tripiksi ja psykoanalyysitykittelyksi muuttuva giallo-jännäri. Lajille tyypillisesti juonenkäänteet ovat sekavia, murhaaja pysyy tuntemattomana ja loppuratkaisuun vaaditaan trauman kohtaaminen. Eye in the Labyrinth antaa yhdeksi yöksi riittävän annoksen seitsemänkymmentäluvun estetiikkaa ja kokeilunhalua.
Monilla salissa olevilla on taatusti pitempi suhde Orioniin kuin minulla. Kävin ensimmäistä kertaa Orionissa keväällä 2013. Oli jokin seminaari ja sen yhteydessä elokuvanäytös. Tutummaksi Orion tuli elokuvafestivaalien ansiosta. Viimeisenä vuotena paikakseni vakiintui yläparven rivi 2, paikka 1. Sen ehdottomana etuna on himmeästi palava käytävävalo, jonka avulla pimeidenkin kohtausten aikana voi hyvin tehdä muistiinpanoja. Parvelta näkymä saliin on kaunein: valkokangas heijastuu suuresta kattovalaisimesta, parven pylväät pitävät maailmaa paikoillaan näkökentän laidoilla. Penkkien narina ei haittaa. Kunhan vain kukaan etumaisessa rivissä istuva ei hae istuinkoroketta. Se näet tarkoittaa sitä, että muutkin hakevat sellaisen – näkivät he valkokankaan tai eivät – ja lopulta itsekin on kömmittävä penkkirivien taakse ja heiluteltava näytöksen ajan jalkojaan.
Syvimmillään suhteeni Orioniin oli nimenomaisen Lynch-sarjan aikaan. Elokuvista poistuessa olo oli oudon jännittynyt, mihin valoisat kesäyöt toivat rauhaa. Sopeutuminen kaupunkiin, ihmisiin, menetettyyn rauhaan oli kerta toisensa jälkeen jokseenkin karu. Toisaalta Eerikinkatu on aina tarjonnut turvaa rauhallisuudellaan. Jos Coronan terassilla onkin ollut ihmisiä, he ovat kuuluneet Orion-kokemukseen. Sielua vihlaisee ajatella, että myös Corona sulkee tämän kevään päätteeksi. Monesti purettujen talojen, suljettujen ikonisten baarien ja muistoiksi jääneiden kohteiden kohdalla voi lohduttautua sillä, että kaikki tapahtui joskus kauan aikaa sitten. Niissä ei koskaan ehtinyt käymään eikä ainakaan kiintymään niihin. KAVI:n Orionin ilottelujen ja Eerikinkadun klassikkobaarien kohdalla on toisin: menetys on minun, meidän. En suostu ajattelemaan: joku ei ole koskaan käynyt Orionissa, ei kaipaa sen yläparvelle eikä ymmärrä sentimentaalista suruani.
2.59 Joku on lisännyt Emmanuelle ja viimeiset kannibaalit -elokuvan (1977) julisteeseen leikkisän puhekuplan: ”Kestä vielä hetki… Olen tulossa…” Olisin luullut, että länkkärin jähmeät miehet saisivat minut torkkumaan. Italialainen elokuva on kuitenkin pitänyt otteessaan yllättävän tiukasti. The Ruthless Four (1968) ei näytä kullanhuuhdontaa ja kaivoksessa kyykkimistä turhan pitkän aikaa, vaikka päähenkilön monomaaninen halu palata kultasaaliin luo tuntuu alkuun puuduttavalta. Mutta juoni on vauhdikas, epäluuloa piisaa ja Klaus Kinskin lumoaviin konnansilmiin hukkuu mielellään.
5.20 Edellinen elokuva päättyi kohtalaisen lähellä aamuviittä. Olen tyytyväinen edellisen tauon päätökseeni käydä ostamassa vielä vesipullo – viimeisellä tauolla en olisi enää ehtinyt. Ulkoilma virkistää, kun hipsin Eerikinkadun kautta elokuvateatterin aulan vessajonoon. Joku toteaa osuvasti: ”Palvelut ovat alueelta loppuneet.” Näin on, sillä myös viereinen Eerikin Pippuri on jo sulkenut. Teatteriin sen sijaan saapuu vielä uusiakin katsojia. Vessajonossa takanani puolituttu kertoo olleensa Coronassa kaljalla välissä. Hän kehuu sitä hyväksi päätökseksi. Varmaankin hän arvelee meidän muiden jo kärsivän puutuneesta takapuolesta ja lupsuvista silmistä. Saliin palatessa ihmiset ovat kaikkea muuta kuin väsyneitä. Alhaalta kuuluu innokas puheensorina. Ei edes tunnu siltä, että olisi valvonut.
En ole yrityksistä huolimatta päässyt vieläkään Sodankylän elokuvajuhlille. Festivaalin idea on vähintäänkin sukulaissieluinen: elokuvia katsotaan yöttömässä yössä, vuorokauden ajat menettävät merkityksensä, kaljaa ja varmaan mustikkakossuakin juodaan. Orionin bakkanaaleissa yö on vuoden pisintä yötä. Sinnikkäimpiä sekään ei haittaa.
Lehtinen ja Suonio palaavat valkokankaan eteen sanomaan sanasen viimeisestä elokuvasta Emmanuelle ja viimeiset kannibaalit. Lehtinen kertoo, miten elokuvasta on leikattu kaksitoista minuuttia pois, mutta nyt nekin on tarkkakätisesti palautettu. Aikoinaan tämä elokuva pääsi kannibaalielokuvien genrestä Suomeenkin teatterilevitykseen, mutta katsojien piti maksaa erityistä rangaistusveroa, jos halusivat edes sensuroituja säädyttömyyksiä nähdä.
Suorapuheinen elokuva onkin. ”Rakastellaan myöhemmin, nyt minulla on jotain tärkeämpää”, sanoo Emmanulle tapaamalleen professorille heti elokuvan alussa ja hetkeä myöhemmin spontaanisti yhtyy poikaystäväänsä ulkokuvassa. Kun heppoisen tarinan siivittämänä Emmanuelle toimittajana ja professori lähtevät Amazonin sademetsään tutkimaan ihmissyöjäheimoa, mukaan seurueeseen liittyy luonnollisesti myös nunna.
6.44 Tunnen väsymyksen hiipivän. Silmät sulkeutuvat hetkiksi. Alitajunnan ensimmäisenä mieleen syöttämät kuvat sekoittuvat pitkäveteisen ankeaan elokuvaan. Korjaan asentoa. Yritän pingottaa itseni pehmeään tuoliin, mutta olo ei käy riittävän epämukavaksi, että pysyisin hereillä. Auon silmiä suuremmiksi. Lopulta on pakko laskea olut kädestä lattialle. Joitain minuutteja myöhemmin torkahdan. Herään elokuvan loppumelskeisiin. Kaiken kepeyden keskellä elokuvan väkivalta on kuitenkin yllättävän rajua ja synkkää. Mieleen tulevat vanhat Bond-elokuvat: loppu kestää liian kauan siihen nähden, miten merkityksettömiä kaikki hahmot ovat itselle.
Tämä yö on tosin ollut antoisa. Kuten monta kertaa elokuvafestareilla, myös tässä neljän elokuvan kimarassa ne alkavat oudosti sulautua toisiinsa. Esimerkiksi peilillä (tai länkkärissä seriffintähdellä) sokaiseminen ja vilkuttelu toistuvat elokuvissa. Muistan yksityiskohdan, kun uutenavuotena katson italialaista Cinema Paradisoa (1989), jossa peilin avulla valkokangas heijastetaan torin laitaan, jotta kaikki voivat nauttia elokuvataiteesta yön hämärissä. Paradiso syttyy samana yönä liekkeihin – mietin liikuttuneena Orionia, joka kuitenkin vain remontoidaan.
7.20 Lopputekstit rullaavat. Olemme selvinneet jokseenkin hereillä ja järjissämme yöllisistä italobakkanaaleista. Väkijoukko valuu yön ja vuosien mittaan tutuksi tulleeseen porttikäytävään. Ulkona kadut ovat saaneet huurteisen jääpinnan. Kaljaa on tölkissä vielä vähän jäljellä. On käveltävä varovasti, jotta pysyy pystyssä. Menen kaupan kautta Kampin linja-autoasemalle. Minua aikataulun viivästyminen vajaalla tunnilla ilahdutti: Helsingissä ei sunnuntaina kuuden ja kahdeksan välillä ole runsaudenpulaa hyvistä ajantappopaikoista. Nyt saan marssia suoraan bussiin. Muut matkustajat ovat kiusallisen virkeitä. Ensimmäisen kerran herään Hämeenlinnaan saavuttaessa. Toisen kerran herään kuskin sanoihin: ”Ja nyt: Tampereen linja-autoasema.”
Ville Hämäläinen