Pienoisessa kulttuurielämässämme huudetaan usein yhteiskunnallisen keskustelun perään. Usein toistettu vaade on myös, että taiteen tulisi tarttua yhteiskunnallisiin aiheisiin.
Ja tarttuuhan se. Esimerkiksi teattereissa on viime vuosina nähty runsaasti muun muassa vanhustenhoitoon, köyhyyteen, suomalaisten alkoholikäsityksiin, poliittiseen päätöksentekoon ja ilmastonmuutokseen pureutuvia esityksiä. Unohtamatta lukuisia klassikkotulkintoja, joiden aiheet eivät pinnalta vaikuta suoraan ajankohtaisilta, mutta joiden lähestymistapa on terävän yhteiskunnallinen, jopa poliittinen.
Monet keskusteluun pyrkivistä esityksistä syntyvät pienissä teattereissa, kuten Helsingin kaupunginvaltuuston toimintaa karnevalistisella otteella riepotteleva Valtuusto -sarja Ylioppilasteatterissa tai köyhyyttä eri muodoissaan tarkastellut Leipäjonoballadi Teatteri Takomossa. Näihin teattereihin eivät suuret yleisöt vaella. Sinne saapuvat katsojat ovat jo ennalta esitykselle myötäsukaista ja usein samanmielisesti asennoituvaa ja ajattelevaa.
Toisaalta monet poliittisesti virittyneet esitykset edustavat uutta muotoa ja lähestymistapaa – kuten suurin osa esitystaiteeksi kutsutuista tai eri taiteenalojen rajamailla vaeltavista esityksistä – joita ei niin itsestään selvästi tunnisteta yhteiskunnalliseksi keskusteluksi.
Mitä sitten oikeastaan kaivataan, kun penätään kantaa ottavan taiteen perään? Usein tuntuu, että kaivataan jotain, mikä silloin joskus oli poliittista taidetta. Uusia tapoja keskustella ei tunnisteta. Tai keskustelun sijaan kaivataankin skandaaleja ja kohua. Jotain, mikä vihastuttaa ja närkästyttää ja nostaa ihmiset vastakarvaan ilman suurempaa ajattelua ja sisältöä.
Esimerkiksi käyköön puhki pureksittu ja liikaakin tietynsävyistä mediahuomiota saanut Kristian Smedsin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä vielä hetken pyörivä Tuntematon sotilas.
Oli hämmentävää kirjoittaa esityksestä kritiikkiä ennakkoesityksen jälkeen, ensi-iltapäivänä, kun jo aamun kauppareissulla iltapäivälehtien lööpit keltaisina huusivat: Kansallisteatterin lavalla ammutaan presidentti!
Kohun leipominen esityksestä oli alkanut jo viikkoja aikaisemmin veikkailuilla ja spekulaatiolla ja jatkui viikko tolkulla, usein edelleen veikkailuna ja spekulaationa. Villeimpiä ja laajimmin huomiota saaneita ylilyöntejä oli valtiosihteeri Ilkka Volasen yksityishenkilönä Helsingin Sanomien sivuilla julkaisema kirjoitus ”Totalitarismin nousu on estettävä”, jossa hän kauhisteli Smedsin teatterin muka totalitarismiin yllyttäviä piirteitä. Hän arvosteli sekä Kajaanissa esitetyn Huutavan ääni korvessa että silloin tuoreen Tuntemattoman vaikutuksia näkemättä kumpaakaan esitystä.
Hesarin sivuilla puitiin Volasen kirjoitusta monta päivää ja iltapäivälehdet jatkoivat siitä mihin Volanen jäi. Esitystä näkemättömiä päättäjiä ja sotaveteraaneja haastateltiin urakalla: Eikö ole kauheaa, että valtakunnan ikoneita teloitetaan kansallisella näyttämöllämme ja Mannerheiminkin naama vääntyy Aku Ankaksi, huh huh.
Smedsin tarkoitus oli varmasti provosoida ja omien sanojensakin mukaan herättää yhteiskunnallista keskustelua. Mutta se, että hankitaan väen väkisin kauhistuneita reaktioita ja kiistellään siitä, että onko kauheaa, että teatterin lavalla ammutaan presidentin, Ransu -koiran tai Katri Helenan kuvaa, ei vielä valitettavasti ole yhteiskunnallista keskustelua.
Skandaalin taakse on helppo paeta. Ei varsinaisesti tarvitse katsoa, mistä itse esitys puhuu tai oliko esitys kiinnostava, hyvää tai huonoa teatteria ja miksi.
Kohun luomiseen osallistuivat sekä keltainen lehdistö että vakavasti otettavampi media rinta rinnan. Iltapäivälehdet repivät otsikkoja kepeämmin Helsingin Sanomien ja Yleisradion käsitellessä asiaa analyyttisemmällä otteella. Lehtiä myytiin ja syntyi vaikutelma, että vihdoin ihmiset ovat kiinnostuneita kulttuurista ja taiteista.
Viime kesän lopulla Suomessa odotettiin kieli pitkällä Smeds Ensemblen Mental Finlandin rantautumista Suomeen. Media oli jo pitkin vuotta raportoinut ahkerasti esityksen valmistumisprosessista, tosin pääasiassa sen kalleudesta. Helmikuista ensi-iltaa sekä esityksen saamaa vastaanottoa seurattiin tiiviisti. Brysselistä kantautui huhuja, että Suomi-kuvaa ryöpytetään kunnolla ja esitys sisältää pedofiliaa, alkoholismia ja joulupukin pilkkaa.
Esitykseltä odotettiin skandaalia ja kohinaa; mitä se nyt tällä kertaa ravistelee, pilkkaa ja ampuu? Media toivoi jotain riittävän selkeää ja tunnistettavaa kansallisten arvojen loukkaamista kiitos, jotta pilkan tunnistaisi. Uuden skandaalin jano ja nälkä oli vallannut median.
Suomen syyskuista ensi-iltaa seurasi pettymys. Kohua ei syntynyt eikä yhtään lööppiä irronnut. Nyt skandaalin puute oli yllättävän monen lehtijutun, jopa kritiikin aiheena. ”Kohuhaukat jäivät tyhjin käsin” kommentoi Helsingin Sanomatkin.
Kuten Tuntemattoman sotilaankin kohdalla myös Mental Finlandin herättelemät kysymykset ja assosiaatiot jäivät skandaalin hakuisuuden alle. Itse esityksestäkin kirjoitettiin toki, mutta väkisinkin tuntui, että kaikki taiteellinen ja sisällöllinen jäi kohun ja sen puutteen harmittelun alle.
Skandaali ennakko-oletuksena on hyvin kyseenalainen. Taiteilijalle asetetaan aikamoiset paineet ja taiteelle odotukset, jos ohjaajalta tilataan skandaaleja. Jos teatterilta vaaditaan ravistelua ja kohauttamista, miten esitys voi oikeasti puhua mistään? Eivät todelliset keskustelut synny synnyttämällä, vain jos ovat syntyäkseen.
Kohiseminen on helpompaa kuin ajattelu ja keskustelu. Yhteiskunnallista keskustelua vaaditaan, mutta kohun himo voi valitettavasti hukuttaa alleen mahdollisuuden yhteiskunnalliseen keskusteluun, niin taiteessa kuin politiikassakin.