14.3.2009 Irmeli Hautamäki
Noin kuukausi sitten sain aikaiseksi melkoista väittelyä Danny Boylen Slumdog Millionaire elokuvasta amerikkalaisessa tuttavapiirissäni. Kaikki olivat sitä mieltä, että elokuva on loistava ja niinpä kiirehdin katsomaan sitä suurin odotuksin. Vaikka filmi ei ollut vailla elokuvallisia ansioita, en pitänyt siitä oikeastaan lainkaan. Mutta elokuvan aiheuttamat väittelyt johtivat kiinnostaviin pohdintoihin, ja se oli hyvä asia.
Juuri ennen elokuvan näkemistä olin miettinyt Darwinin teoriaa ja sen mullistavaa vaikutusta. Lajien synty kirjan julkaisemisesta on tänä vuonna kulunut 150 vuotta. Kysymykset luonnon valinnasta nousivat filmiä katsoessa mieleen etsimättä. Päähenkilöinä ovat orvot lapset, jotka kynsin hampain taistelevat eloonjäämisestä ja myös jotenkuten selviytyvät.
Lapsia kuvataan filmin alkupuolella kuin eläimiä luontodokumenteissa: ruokaa etsimässä kaatopaikoilla tai vihollista karkuun juoksemassa. Elokuvassa juostaan kovaa, pakoon poliisia, rosvoja ja milloin mitäkin, joten fyysinen kestävyyskin ratkaisee aivan kuin eläinmaailmassa. Slummia kuvataan usein ylhäältä päin lentokoneesta kuin viidakkoa, sinne ei jalkauduta.
Eloonjäämiskamppailu korostuu myös elokuvan loppupuolella kun päähenkilö osallistuu Who wants to be a millionaire kisaan. Kisa on pudotuspeli, jossa oikea vastaus takaa selviytymisen, ja oikeita vastauksia on vain yksi. Pudotuspeli tekee päähenkilön tilanteen ymmärrettäväksi länsimaiselle katsojalle. Länsimaissakin on viime aikoina totuttu viihteeseen, jossa ihmiset saavat nautintoa katsellessaan kuinka toiset pudottavat ja jallittavat toisia ja kuinka ’tuomarit’ nöyryyttävät ja alistavat kilpailijoita.
Väitin tuttavilleni ettei elokuvan vulgaari maailmankuva ole uskottava. Sen pinnallinen tulkinta darwinismista ei pidä paikkaansa. Edes luonnossa ei vallitse pelkkä survival of the fittest –sääntö, eläimetkin ovat altruistisia. Darwin korosti että eläimet auttavat heikompia ja vanhempia yksilöitä ilman toivoa palkinnosta, täysin epäitsekkäästi. Elämä ei perustu lajin itsekkyyteen. Darwin väitti kiivaasti, ettei hän ole darwinisti. Niinpä länsimaissa syvälle juurtunut ”totuus”, että vahvimmat syövät heikommat, on vulgaari tulkinta Darwinin teoriasta. Ihmisyhteisössä on mahdollisuus tehdä valintoja, on mahdollista luoda arvoja, tehdä lakeja ja elää niiden mukaan.
Slumdog millionaire elokuva epäuskottavuutta on, ettei kukaan välitä kolmesta orpolapsesta. On epätodennäköistä, ettei kukaan suojele eikä auta. Kolmen lapsen ryhmän sisäinen solidaarisuuskin on koetteilla,vanhempi veljeksistä kiusaa nuorempaa. Kolmen muskettisoturin tarina, jota tarinassa tarjotaan yhteisöllisyyden malliksi, tuntuu lähinnä huvittavalta. Tässä pohjoismainen ja eurooppalainen näkökulmani poikkesi jyrkästi anglo-amerikkalaisten katsantokannasta. Sain tietysti kuulla eläneeni liian kauan pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, minkä syytöksen nielin mielihyvin.
Slumdog millionaire elokuva tuo mieleen erään toisen elokuvan: intialaisen naisohjaajan Mira Nairin filmin Salaam Bombay vuodelta 1988. (Yle Teema esitti sen juuri ennen Boylen filmin Suomen ensi-iltaa.) Tämäkin elokuva kisasi Hollywoodissa Oscareista ja sai nimityksen parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi. Tämä sympaattinen tarina Bombayn (nykyisin Mumbain) katulapsista ei kuitenkaan herättänyt suurta huomiota maailmalla.
Myös Mira Nairin elokuvassa kadulla elävä nuori poika kerää rahaa kovalla työnteolla, päästäkseen kotiin. Lasten keskinäinen välittäminen ja huolenpito ovat läsnä ja elokuva näyttää että katuelämässä, slummissakin on inhimillisyyttä. Elokuvan päähenkilö auttaa huumeisiin sortuvaa kaveriaan, ja rakkauden toivossa, myös prostituutioon ajautuvaa tyttöä. Kolmikko on samankaltainen kuin Slumdog Millionaire elokuvassa, mutta Salaam Bombay elokuvassa lapset on kuvattu uskottaviksi ihmisiksi, toisin kuin Slumdog Millionaire elokuvassa, jossa henkilöt ovat stereotyyppisten roolien kantajia ja ihmisyys on suurelta osin kateissa.
Lyön vetoa, että Boyle on saanut vaikutteita Nairin elokuvasta, liian monet ainekset niissä ovat samoja. Boyle on onnistunut muuntamaan Salaam Bombay filmin ainekset virtaviivaiseksi menestystuotteeksi. Mira Nairin elokuvassa päähenkilö menettää lopulta keräämänsä rahat, mutta jotain paljon tärkeämpää kuitenkin säilyy.
On väärin väittää, ettei Slumdog Millionaire olisi yhteiskunnallinen elokuva vaan pelkkää viihdettä, kuten esim. Pertti Avola arvioissaan (HS Nyt liite 14.3.2009) tekee. Tietysti elokuva on yhteiskunnallinen, se pukeutuu dokumentin muotoon ja lupaa näyttää millaista kehitysmaiden huono-osaisten elämä on. Se vetoaa länsimaisen katsojan moraaliin, erityisesti kidustuskohtauksissa, mutta osa katsojista pettyy heppoiseen ihmiskuvaukseen. Tästähän intialaistenkin suuttumus elokuvaan lähti: eivät köyhät ole mitään elukoita, kyllä he yrittävät huolehtia lapsistaan. Salaam Bombay elokuvassa, joka on tehty intialaisesta näkökulmasta, tämä tulee esiin kauniisti kun katulapset järjestävät kunnon hautajaiset huumeisiin kuolleelle kaverilleen. He tekevät tämän uhrauksen siitäkin huolimatta, että kaveri on varastanut parhaalta ystävältään.
Vaikka osa länsimaisista katsojista voi Slumdog millionairea katsoessaan tuntea huojennusta siitä että slummeissakin pärjätään, iloitaan, eletään, keppostellaan ja rakastetaan aivan kuten missä tahansa muuallakin, niin elokuva on lohduton: perus sanoma on elämä on epäoikeudenmukaista ja kaikki on aina hiuskarvan varassa. Että amerikkalaiset palkitsevat nyt tällaista, heijastaa ehkä eniten pörssiromahduksen aikaansaamia tuntoja kuin todellisia, kestäviä arvoja. Ainakin niin voi vielä toivoa.