5.5.2009 Pirkko Holmberg
Kyösti Pärkisen ja Jarkko Räsäsen näyttely Stereo Einfühlung Galleria Fafassa 18.4.-3.5.2009
149
Stereo Einfühlung -näyttelyn mainoksessa Caspar David Friedrichin maalauksen kaksi kaapupukuista herraa tähyävät auringonlaskuun. Auringonlaskun edessä he näkevät itsensä digitaalisesti muokattuna vastavärikuvana. Näkymään kiteytyvät olennaisimmat tämän näyttelyn piirteistä: tunteita myllertävä, sanoja pakeneva yhteisöllinen kokemuksellisuus, jonka välittämiseen käytetään nykyään useimmiten digitaalisia välineitä, todellisuutta tallentavaa mediaa.
Voisiko saksalaisen varhaisromantiikan ajatus maailman muuttamisesta runoudeksi tulla ajankohtaiseksi tänä päivänä, ja mitkä olisivat tähän sopivia välineitä? Olisiko tässä näyttelyssä ollut haparoivan elämänmakuinen yritys tähän suuntaan?
Kyseessä on jo toinen Kyösti Pärkisen ja Jarkko Räsäsen yhteisnäyttelyistä, joten voisi sanoa taiteilijoiden värähtelevän kutakuinkin samoilla aallonpituuksilla. Teosten tyylistä ei erota helposti tekijää. Näyttelyn teoksille ei ole annettu nimiä, mikä vahvistaa vaikutelmaa pyrkimyksestä käsitteellisyyden ohittavaan viestintään. Kyösti Pärkisen valokuvissa vilahtelee ohimeneviä, ylivalottuneita vaikutelmia luonnosta ja yhteiskunnan raja-alueilta. Ne muistuttavat mieleen Martin Buberin ajatuksen yhteyden solmimisesta toiseen ihmiseen ja maailmaan.
150Onko yhteyden muodostumisen hintana aina määrittelemättömyys, käsitteellisyyden palaminen pois? Heti kun objektivoimme ja käsitteellistämme, Sinä on poissa ja jäljellä enää Se, kuollut esine käsityskykymme hyllykössä. Käsite löytää rajallisuutensa välittämisen välineenä. Saksankielisen sanan ”Einfühlung” voisi suomentaa vaikka ”tunteistamisena”, mikä kuitenkin viittaa subjektin toimintaan ja jättää pois kokemuksen yhteisyyteen viittaavan merkitysulottuvuuden. Hiljainen yhteisyys ja todellisuuden kokeminen sellaisenaan on jotain sellaista, jota nykymaailmassa saisi totisesti olla enemmän.
Näyttelyssä on valokuvien lisäksi esillä pleksilasille tehtyjä maalauksia, videoinstallaatioita ja jotain näiden välimaastoon asettuvaa. Etuhuoneessa Pärkisen valokuvat vuorottelevat oranssien pleksien kanssa, joille on maalattu jotain veden väreilyn tapaista. Valokuvien ikkunamaisuus asettuu vastakkain pleksin pinnan kanssa, joka sulkee ulkopuolelleen sekä katsojan että maaliaineen pakottaen ne yhteiseen tilaan. Ehkä videokameroiden ja pleksilasin kylmyys taiteen välineenä vastaa hyvin nykypäivän runollistettua yhteistä kokemusta. Takaikkunan eteen asetettu punainen pleksi siivilöi aavemaista punaista valoa huoneen vastakkaiselle puolelle puiselle lastaustelineelle asetettujen värittömien pleksien päälle. Pleksi pullistuu alareunastaan katsojaa kohti. Sen umpioitunut, vahva tunnelma saa ajattelemaan minkälainen olisi äänimyrsky vailla ääntä.
Kuviteltu ääni todellistuu pimeässä takahuoneessa, Jarkko Räsäsen teoksessa, jossa väline kohtaa rajansa. Nauhoitettu tuulen ääni on vienyt voiton mikrofonista. Äänen puuroutuminen luo samalla aavistuksen tuulen todellisesta voimasta. Samassa huoneessa videokameran tallentama kuva väräjävästä puustosta tuo tuulen luihin ja ytimiin. Minua alkaa puistattaa, vaikkei ole yhtään kylmä. Teoksen kokijakin saadaan tuntemaan rajallisuutensa tai rajattomuutensa.
148Juttelen Jarkko Räsäsen kanssa, joka kertoo, miten hänen on ollut vaikea sanallistaa tekemisiään. Mitä muuta olen tässä yrittänyt tehdä kuin pukea sanoiksi kokemusta, paeta olemisen määrittelemättömyyttä ja sen aiheuttamaa turvattomuuden tunnetta sanojen turvalliseen tarkasteluaitioon? Nämä yritykset jäävät aina pelkiksi yrityksiksi. Hienompaa kuin välineen täydellinen hallinta on kokemus välineen rajoitusten tulemisesta vastaan, joka voimistaa yhteyttä maailmaan. Tarkoituksenani ei ole ollut luoda romanttista myyttiä jostain elämää suuremmasta taide-elämyksestä. Kokemus oli tarkalleen elämän kokoinen, mikä on aivan tarpeeksi.