Sumu. Se leijuu ilmassa, tuntuu kosteutena iholla. Se ilmaantuu ja katoaa, peittää ja paljastaa. Millaista on olla keskellä sumua? Millaista on tanssia sumussa?
Tanssija ja koreografi Pia Lindyn Liikekieli.comissa julkaistun ”Sumussa tanssimisen taito” -jutun otsikko herättää välittömästi ihania assosiaatioita sumun aistillisuudesta. Ja kun tekstiä lukee, huomaa, kuinka oivaltavasti Lindy käyttää sumua taiteellisten prosessien kuvaamiseen.
”Tunnustan, että pitkään taisin kuvitella sumussa tanssimisen taidon olevan sitä, että yrittää nopeasti löytää reittejä pois sumusta. Olen myös yhdistänyt sumuisuuden osaksi taiteellista prosessia ja ajatellut, että improvisaatio on sumussa navigoimisen praktiikkaa.” Lindy aloittaa tekstinsä.
Samaistun tähän myös omasta kuvataidekriitikon roolistani käsin, ja koen, että taiteesta kirjoittaminenkin voi olla eräänlaista sumussa tanssimista. Näyttelyssä käydessäni tai viimeistään siitä kirjoittaessani tunnen sumun kohoavan itseni ja tarkastelemieni teosten väliin. Yritän huitoa sumua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti pois nähdäkseni, päästäkseni teoksen luo, mutta mitä tarkemmin yritän katsoa, sitä sakeammaksi sumu tuntuu muuttuvan. Kuinka voisin sanallistaa näkemääni ja kokemaani, kun näen ja tunnen vain kostean sumun läähätyksen ympärilläni? Mitkä sanat saisivat sumun ja hämmennyksen katoamaan mahdollisimman nopeasti?
Vaikka Lindy avaa kokemuksiaan tanssijataiteilijan roolissa, sumu saa laajempia merkityksiä juuri taiteellisiin prosesseihin liittyvän epävarmuuden ja sen sietämisen muodossa. Lindy kuvaa, kuinka ihmisten yhteen tuominen osana luovia prosesseja on seikkailua sumussa, ja kuinka sumu nousee esiin erityisesti silloin, kun kompuroi itselleen vieraassa maastossa, oman skenensä ulkopuolella. Tilanteet muuttuvat, ne ymmärretään eri tavoin ja luodaan yhdessä yhä uudelleen.
”Törmäyksiä, solmuja tai ristiriitoja on hankala välttää. Se taidekeskustelu ja perinteisempi näyttämöteosten tekemisen ja esillepanon kulttuuri, jossa kollegoideni kanssa suvereenisti sukeltelen suuntaan jos toiseen, muuttuukin höpinäksi, jota on pakko alkaa selventää.” Lindy toteaa.
Sumun taipumus kiertyä ympärille ja eksyttää tekee epävarmaksi. Kun sen sisällä ei näe kunnolla, saattaa vahingossa sohaista johonkin, mihin ei pitäisi, ja päätyä vain kasvattamaan ymmärryksen sijaan hämmennystä entisestään. Silti epävarmuuksista ja sumusta huolimatta on pysyttävä liikkeessä, yritettävä, luovuttava suoraviivaisesta navigoinnista ja nautittava.
Kun ajattelen sumua, ajattelen usein myös Aura Saarikosken valokuvia. Hänen teoksensa luotaavat sumua monin eri tavoin. Valokuvien lisäksi esille on ehkä pantu savukone ja ilmankostutin, jotka tekevät parhaansa imitoidakseen yhdessä ilmassa leijuvaa kosteaa sumua kuten hänen Oksasenkatu 11:ssä viime kesänä esillä olleessa installaatiossaan (sumua). Tai sitten Saarikoski saattaa liittää valokuviin videota ja tekstejä kuten keväällä 2017 nähdyssä Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisterinäyttelyssä Circuit. Videolta kuultavat kohinat ja rapinat toivat tilaan äänen lisäksi liikkeen. Sumututkimuksiin liittyvät tekstit taas sanallistivat lapsuusmuistojen ja professorin sähköpostien kautta sumun epämääräisyyttä ja tavoittamattomuutta – sitä, kuinka sumun tihein kohta on aina toisaalla, vielä edessä tai jo ohitettu.
Jotakin samaa on taiteesta kirjoittamisessa. Mitä tahansa taideteoksesta tai näyttelystä kirjoittaa, kirjoittaa aina hiukan ohi. Sumun tiheimmän kohdan tapaan teos tuntuu olevan aina jossakin toisaalla.
Vaikka sumu on olemukseltaan sopivan epämääräinen ja poeettinen, Lindy osoittaa myös kuinka ehdottoman poliittinen analogia se on. Sumun sisälläkään ympäröivän maailman rakenteet eivät katoa, ja vaikka kulkee sumussa ja huutelee sen keskeltä, sen tekee aina jostakin kehosta ja jostakin positiosta käsin. Ja vaikka näkökyky olisi sumentunut, ajatukset ja arvot toivottavasti eivät ole.
”Vuosikymmenien kokemuskaan ei välttämättä heti auta muuten kuin epämääräisyyden ja keskeneräisyyden sietämisessä. Minua lohduttaa jostakin lukemani ajatus siitä, että keski-ikäisenäkään taiteilijana ei voi välttyä luovaan prosessiin kuuluvalta epävarmuuden kokemiselta. En voi myöskään välttyä länsimaisen patriarkaalisen ajattelun purkamisen tuomista epämukavuuden ja syyllisyydenkin tuntemuksista etuoikeutettuna liikkumiskykyisenä valkoisena eurooppalaisena queer-ihmisenä, joka ei välttämättä edes huomaa omaa osallistumistaan rakenteellisen syrjinnän mahdollistumiseen.” Lindy reflektoi omaa kokemustaan.
Vaikka tanssin alue on minulle vieraampaa maastoa ja siten ehkä erityisen sankan sumun takana, Lindy kuvaa konkreettisuudessaan avartavalla tavalla myös kiinnostustaan tiloja ja tilallisuutta sekä niissä olemista ja liikkumista kohtaan:
”Miten ihmiset liikkuvat tai eivät liiku töihin, kauppaan, harrastuksiin, kuka seisoo leipäjonossa, kuka ehtii tien yli, kumpi väistää ensin? Minkälaisia julkisia kaupunkitiloja on olemassa? Kuinka paljon on yhteisiä tiloja, joissa eri ihmisryhmät käyvät ja miten niissä liikutaan, saako missään istua rauhassa, pitääkö aina ostaa jotain? Mitä kaikkea voi tapahtua samassa tilassa samaan aikaan?”
Tämän ymmärrän, ja samaistun siihen. Pidän tavasta, jolla Lindyn teksti kurottaa sumun lävitse kohti lukijaa, tarraa tästä kiinni ja kääntää katseen oikeaan suuntaan: ”Näetkö nyt?” se kysyy. Sumu hälvenee, ja teksti saa myös minut ajattelemaan liikettä ja tiloja – näkemään (toisin). Yhtäkkiä on jälleen selvää, että elämä ja sen ennakoimattomuus kulkevat taiteellisissa prosesseissa mukana niiden täyttäessä tiloja ja ihmisiä. Kun joku läheinen on kuollut, se ympäröi ihmisen toisenlaiseen, yksityiseen surun sumuun. Kun joku toinen on saanut ihania uutisia, hän leijuu jossakin arkisen sumun yläpuolella. Sumut ovat erilaisia ja seuraavat ihmisiä läpi elämän – kannamme niitä mukanamme, ja kohtaamme toisemme niiden lävitse.
Nuo kohtaamiset puolestaan tapahtuvat aina tiettyinä hetkinä meidän ja maailman muuttuessa jatkuvasti. Se muistuttaa minua ranskalaisen taidekriitikko ja esseisti Nicolas Bourriaudin ajatuksista.
Bourriaud luonnehtii teoksessaan Relational Aesthetics taiteilijan kontekstisidonnaisuutta termillä ”catch the world on the move” eli tavoittaa maailma liikkeessä(än) tai liikkeestä(än). Maailma kohdataan siis aina tietyssä ajassa ja paikassa mutta olemukseltaan muuttuvana, dynaamisena, ja jokainen meistä on luonnollisesti osa tuota maailmaa, osa tuota jatkuvaa liikettä. [1]
Bourriaudin mukaan taideteos on läpi käveltävän tilan sijaan muodostunut ajanjaksoksi, jonka läpi eletään. Samalla se on avaus rajoittamattomaan keskusteluun. [2] Bourriaudia mukaillen taideteosten kohtaamista tai muita luovia prosesseja voisi kuvata intensiivisenä, tiiviinä tai tiheänä ajanjaksona – tai todellakin sumuna – jossa näkeminen, havainnointi, kommentointi ja kehittyminen limittyvät ainutlaatuisessa tilassa ja ajassa luoden uusia mahdollisuuksia. [3]
Sumun takaa asiat paljastavat kasvonsa aina erilaisina. Ja koska sumulta ei voi välttyä, siellä olemisesta on opittava nauttimaan. On opittava nauttimaan jatkuvasta epävarmuudesta mutta myös niistä pienistä näkemisen hetkistä sumun keskellä.
Ja vaikka sillä välin maailma on liikahtanut jo toiseen asentoon, pyrin kirjoittamalla tallentamaan juuri niitä, hetkiä sumun keskeltä ja sen takaa.
Teksti: Sanna Lipponen
Kirjoittaja toimii kriitikkona EDIT-taidemediassa.
Teksti aloittaa Mustekalan Sivusilmä-palstan juttusarjan, jossa kriitikot kirjoittavat itseään puhutelleista taide- ja kulttuuriaiheisista teksteistä ja kritiikeistä.
[1] Bourriaud 2002, 14.
[2] Bourriaud 2002, 15.
[2] Bourriaud 2002, 16.
Lähteet:
Bourriaud, Nicolas 2002. Relational Aesthetics. Trans. Simon Pleasance, Fronza
Woods & Mathieu Copeland. Les Presses du réel. Paris.
Lindy, Pia 2018. ”Sumussa tanssimisen taito”. Liikekieli.com
http://www.liikekieli.com/tanssitaiteilijoita-eri-ymparistoissa/pia-lindy-sumussa-tanssimisen-taito/
***