Venetsiassa nähdään kaikkien aikojen mittavin suomalaisnäyttely Falling Trees
Suomi osallistuu 1. kesäkuuta avautuvaan Venetsian 55. kansainväliseen taidebiennaaliin poikkeuksellisen mittavalla näyttelykokonaisuudella. Gruppo 111 -kollektiivin eli Mika Elon, Marko Karon ja Harri Laakson kuratoima Falling Trees yhdistää suomalaistaiteilijoiden Terike Haapojan ja Antti Laitisen näyttelyt toisiaan täydentäväksi puutarhamaiseksi kokonaisuudeksi, joka valtaa Pohjoismaisen paviljongin ja Suomen Alvar Aalto -paviljongin.
Falling Trees -näyttelykokonaisuus on saanut paitsi nimensä myös käsitteellisen lähtökohtansa odottamattomasta tapahtumasta vuoden 2011 Venetsian taidebiennaalissa, jossa suuri puu pirstoi kaatuessaan Aalto-paviljongin ja katkaisi esillä olleen näyttelyn ennenaikaisesti.
Terike Haapoja (s. 1974) muuntaa kokonaisvaltaisilla arkkitehtonisilla eleillä Sverre Fehnin suunnitteleman Pohjoismaisen paviljongin tutkimuslaboratorioksi, jossa teknologia ja tiede asemoituvat elämän ja taiteen peruskysymysten – muistin, luontosuhteen ja kuolevaisuuden – tutkimisen välineiksi. Antti Laitinen (s. 1975) pystyttää Aalto-paviljonkiin video- ja valokuvateoksista, installaatioista ja performanssista koostuvan kokonaisuuden, jossa tinkimätön käsitteellisyys, absurdi huumori ja leikissä piilevä säännönmukaisuus lyövät kättä.
”Haapojan ja Laitisen näyttelyt muodostavat eräänlaisen tiedon puutarhan, jossa tieto ei kuitenkaan ole poimittavissa suoraan puusta, kuten luokitteluun perustuvissa kasvitieteellisissä puutarhoissa tai eläintarhoissa. Tässä puutarhassa tieto merkitsee jaettua, avointa ja konkreettista osallistumista, luonnon ja sen eri lajien aktiivisen toimijuuden tunnustamista”, kertovat näyttelyn kuraattorit.
”Molemmat taiteilijat työstävät erilaisia tietämisen tapoja ja haastavat meitä ajattelemaan inhimillisiä ulottuvuuksiamme uudelta kannalta, vaikka he työskentelevätkin hyvin erilaisin tavoin ja lopputuloksin. Heidän työnsä paljastavat arvaamattomuuden arkielämämme perustassa samalla kun ne rikastuttavat kuvittelukykymme mahdollisuuksia.”
Haapoja etsii lajienvälistä yhteisöllisyyttä
Terike Haapojan röntgenkonemainen näyttely pyrkii avaamaan näkymiä ei-inhimilliseen ja näyttämään luonnon täysivaltaisena toimijana. Näyttelyssä on kaksi erillistä osiota, joista toinen on teknologiaa ja luonnonprosesseja hyödyntävä Closed Circuit – Open Duration -installaatiokokonaisuus (Suljettu joukko – avoin kesto) ja toinen Party of Others -hanke (Toisten puolue).
Community (2007/2013) on ensin mainittuun osioon kuuluva monikanavainen videoteos, jota voidaan pitää eräänlaisena avainteoksena Haapojan näyttelylle. Heijastuneena pyöreisiin projisointipintoihin näemme juuri kuolleen eläimen – hevosen, kissan, vasikan, koiran ja linnun – lämpökameralla kuvattuna. Kuvat näyttävät eläinten ruumiiden pinnalle piirtyvinä väreinä vääjäämättömän: värikäs elämä hiipuu syvänsiniseen taustaansa. Todistamme kuinka vielä äsken elävän aineksen saarekkeet hukkuvat entropian mereen. Millainen yhteisö tämä on? Olemmeko me sen jäseniä? Entä kuinka se määrittää rajansa?
Nämä ovat kysymyksiä, jotka kaikuvat monissa Terike Haapojan teoksissa – usein vieläpä niin, että luonto on itse niitä esittämässä. Tällöin kyse voi olla vaikkapa puiden tai kasvien välisestä viestinnästä (Dialogue, 2008/2013), maatuvan maa-aineksen hengityksestä (Inhale / Exhale, 2008/2011) tai ihmisestä moninaisten eliöiden biotooppina (Succession, 2008/2013).
Suorasukaisen ja poliittisen viitekehyksen nämä kysymykset saavat Party of Others -hankkeessa, jonka taustalla on Haapojaa pitkään kiinnostanut kysymys: millainen olisi yhteiskunta, joka ei perustuisi oikeudettomien poissulkemiseen? Hanke pohjautuu Suomessa vuonna 2011 toteutettuun poliittiseen interventioon, jossa Haapoja pyysi suomalaisilta tutkijoilta ja oikeusoppineilta vastauksia kysymykseensä. Haastatteluiden pohjalta syntyi niin teoksellinen installaatio kuin poliittinen puolueohjelma. Venetsiassa manifesti toteutetaan haastattelemalla paikallisia tutkijoita ja aktivisteja.
”Halusin muokata rakennuksesta eräänlaisen ’lajien paviljongin’ ja haastaa tuttua, kansallisvaltio- ja ihmiskeskeistä lähestymistapaa, joka usein on taidebiennaalissa nähtävien näyttelyiden ytimessä. Ihmistä pitäisikin tarkastella ekosysteeminä ja luonnon osasena, ei yksilönä. Emme ole muusta ympäristöstä erillisiä olentoja, emmekä ainoita, jotka kommunikoivat tarpeitaan ja pitävät toisiinsa yhteyttä”, Haapoja sanoo.
Terike Haapojan työskentelyä leimaa kokonaisvaltainen tutkimuksellisuus. Hänen teostensa taustalla heijastuu valmius teknologian monipuoliseen soveltamiseen sekä halu kokeilla erilaisten yhteistyömuotojen taiteellisia ja poliittisia mahdollisuuksia. Haapoja toimii myös itse tutkijana. Hän luennoi ja kirjoittaa aktiivisesti tieteen, tekniikan ja ympäristöetiikan vaikutuksista taiteeseen ja työstää aihepiiristä myös väitöskirjaa Taideyliopistossa.
Laitinen on äärimmäisyyksien taiteilija, Sisyfoksen voimalla
Somerniemellä asuvan ja työskentelevän Antti Laitisen näyttely Alvar Aalto-paviljongissa on vuoropuhelua uusien ja aikaisempien teosten välillä. Keskeisellä sijalla näyttelyssä on biennaaliin valmistuva kolmen valokuvan triptyykki Forest Square (2013). Teoskokonaisuus juontaa juurensa – harvinaisen kirjaimellisesti – aarin kokoiseen metsäalueeseen: kaadettuaan alueelta ensin puut ja kiskottuaan niiden juuret irti maaperästä Laitinen poisti alueelta kattavan kerroksen maa-ainesta ja ryhtyi tämän jälkeen lajittelemaan aineksia osasiinsa ja lopulta koostamaan aineistosta huolella sommiteltua aluetta.
Metsän ja turvekerroksen lajittelu tehdashallissa kesti useita kuukausia ja vaati lopulta lähes ympäripyöreitä työpäiviä. Tänä aikana hallissa syntyi myös elämää: talvihorteesta heräilleet hämähäkit karkasivat, samoin perhoset. Värisommitelmalta näyttävä lajiteltu metsä vie täsmälleen aarin verran tilaa, kuten alkuperäinen metsätilkku.
Sommitelman valokuvausprosessi osoittautui haastavaksi, ja lopullinen valokuvateos koostuukin yli 60 valokuvasta, jotka tarvittiin jotta pienimmätkin yksityiskohdat tulisivat näkyville. Triptyykin kaksi muuta kuvaa näyttävät metsäalueen ennen ja jälkeen raivaustöiden.
Teoksessa ja sen tekoprosessissa kulminoituu moni Antti Laitisen taiteilijuutta luonnehtiva piirre: käsityöläisyys, kouriintuntuva ajattelu, toistaminen, näännyttävän pitkäkestoisuuden ja silmänräpäyksellisen hetkellisyyden rinnakkaisuus, tragikoomisuus.
Laitista pidetäänkin yleisesti äärimmäisyyksien taiteilijana, onhan hän purjehtinut itse tekemällään kaarnaveneellä Suomesta Viroon (Bark Boat 2010), rakentanut oman saaren (It’s My Island 2007), ja viettänyt päiväkausia metsässä ilman vaatteita ja ruokaa (Bare Necessities, 2002). Toisaalta Laitisen teoksissa peili kääntyy väistämättä myös katsojan puoleen, joka huomaa kysyvänsä sekä oman arkisen ajankäyttönsä että ympärillä levittäytyvän yhteiskunnan järjellisyyttä.
Venetsiaan viedään 5000 kiloa koivuhalkoja
Laitisen työskentelystä kertoo myös se, että biennaaliin kuljetetaan noin 5000 kiloa koivuhalkoja. Laitisen kaatamat ja pilkkomat puut ovat Aalto-paviljongin edustalle suunnitellun performanssin ja installaation materiaalia. Niistä syntyy vasaran ja naulojen avustuksella omanlaisensa metsikkö.
”Koivuista tulee Frankenstein-koivuja. Työskentelymetodi on kuin tekisit palapeliä etkä löydä oikeita paloja, laitat paikalleen runnomalla. Hauskuus ja koomisuus ovat työssäni tärkeitä. Teoksen tekemisessä ei aina ole kauheasti järkeä, mutta teen sen silti”, Laitinen sanoo.
Venetsian 55. taidebiennaali järjestetään 1.6.–24.11.2013. Suomen osallistumisesta Venetsian taidebiennaaliin vastaa Visuaalisen taiteen keskus Frame.
Falling Trees -näyttelyn yhteistyökumppaneita ovat opetus- ja kulttuuriministeriö, Aalto yliopisto, Ateneumin taidemuseo, Bukowskis, DB Schenker, EMMA, Helsingin taidemuseo, Helsingin yliopiston Ilmakehätutkimuksen keskus, Nykytaiteen museo Kiasma, ulkoasiainministeriö, Serra dei Giardini ja Suomen Rooman-suurlähetystö.