Teksti: Matti Tuomela 11.09.2017
Kuvat: Simo Karisalo
Jokainen tulee kuolemaan. Pian koittaa aika, jolloin sosiaalisessa mediassa on enemmän kuolleiden kuin elävien ihmisten käyttäjätilejä. Tästä lähtökohdasta on syntynyt W A U H A U S -ryhmän viimeisin teos The Church of Internet, joka esitettiin loppukesästä osana Kiasman URB-festivaalia.
Yleisö koottiin koko näyttämön kokoisen valkoisen pöydän ympärille. Hämyistä tilaa piiritti sinertävä valo. Jokaisen istumapaikan kohdalla oli kolme kirjekuorta, kaksi mustaa ja yksi kultainen. Pöydällä kuljeksi pieni kömpelö robotti, joka toivotti osallistujat tervetulleiksi ”pelaamaan peliä”. Esiintyjiä ei ollut, tarvittavat ohjeet saatiin robotilta ja pöydällä olleista kirjekuorista.
Teoksen esittelytekstin mukaan ”[p]elistä muodostuu muistojuhla, jossa etsimme uusia suremisen, muistamisen ja juhlistamisen tapoja internetin lävistämässä ajassa.” Esitystilanteen kutsuminen peliksi aktivoi yleisöä osallistumaan eri tavalla kuin sanat ”teos” tai ”esitys”, jotka kutsuvat pikemminkin seuraamaan ja joiden yhteydessä osallistavuus assosioituu vahvemmin esilläoloon. Peli luo osallistujalle tasavertaisen ympäristön, joka pyytää mukaan, muttei poissulje passiivisuutta. Hyvä niin, sillä heti aluksi yleisö sai tehtäväkseen tutustua toisiinsa esittämällä ja vastaamalla kysymyksiin sosiaalisen median (somen) käytöstä. Kysymykset oli jaettu valmiiksi, ja vaikkei kaikkiin kysymyksiin vastattu mitenkään, herättelivät ne pohtimaan miten ja miksi käytän somea.
P E L I
The Church of Internet mukailee somea aina lipun ostosta aplodeihin saakka. Lipun oston yhteydessä teoksen työryhmälle luovutettiin oikeus vierailla osallistujan Facebook-profiilissa, vaikkei se muuten olisi julkinen. Osallistujien Facebook-päivityksiä ja -kuvia käytettiin esityksen materiaalina. Somepalvelut tekevät käyttäjistään vastaavanlaista tiedonkeruuta, joka yleensä on myös palvelun käyttämisen ehto. Esitystilanteessa yleisöä pyydettiin toimimaan annettujen ohjeiden mukaisesti eli osallistumaan, mutta myös pelkäksi tarkkailijaksi jättäytyminen oli tehty helpoksi ja tilaratkaisun ansiosta huomaamattomaksi. Vastaavalla tavalla someen voi osallistua näkyvästi tuottamalla sinne materiaalia tai olla mukana diskreetimmin. Jonkinlainen ryhmäpaine esitystilanteessa toki oli, sillä esityksen eteneminen oli riippuvaista yleisön toiminnasta. Eri esityskerroilla tapahtumat saattoivat edetä toisistaan poikkeavalla tempolla.
Miksi pöydällä kuljeksinut robotti kutsui yleisön pelaamaan peliä? Vaikka samassa yhteydessä todettiin, ettei pelissä ole voittajia tai häviäjiä, oli kilpailuun liittyviä konnotaatioita vaikea välttää. Ensimmäisenä mieleen nousi ajatus somesta pelinä, jossa kaikki ilmaisu on alistettu kilpailulle. Somea voi ajatella kilpailuna näkyvyydestä. Instagramissa kilpaillaan seuraajamääristä, joiden monitoroimiseksi on kehitelty lukuisia applikaatioita. Somepalvelut priorisoivat julkaisujen näkyvyyttä reagointien mukaan. Mitä enemmän tykkäyksiä ja kommentteja julkaisu saa, sitä näkyvämmäksi se muuttuu. Näkyvyydellä mielletään olevan kaupallistakin arvoa. Tämän vuoksi vilpittömimmätkin sanat ja teot, kuten sureminen julkisesti somessa, on mahdollista tulkita kyynisenä opportunismina, pelaamisena.
Jos olet mukana somessa, olet mukana pelissä – pelasit tai et. Somessa ollaan pelinappuloina. Kyse on tietojen luovuttamisesta, se on kauppatavaraa. Somepalvelut ovat merkittäviä kaupallisia ja yhteiskunnallisiakin toimijoita. Ne käyvät kauppaa datalla, joka sisältää tietoa käyttäjistä ja jonka avulla voidaan vaikkapa suunnitella ja kohdentaa mainontaa. Tällä tavoin yksittäinenkin käyttäjä somessa on osa laajempaa suuryritysten käymää valtapeliä. Vastaavasti The Church of Internetissä osallistuja saattoi kuulla ääneen luettavan omia Facebook-päivityksiään tai nähdä oman kuvansa vilahtavan esityksen finaalissa huolimatta siitä, osallistuiko esitykseen aktiivisesti vai ei. Paradoksaalisesti tietonsa luovuttanut osallistuja saattoi olla mukana teoksessa vaikkei olisi edes saapunut paikalle.
Varsinaisen pelaamisen tuntu jäi esityksessä etäiseksi, sillä esitys oli nimenomaan riisuttu somen algoritmeista, kilpailusta ja kaupallisuudesta. Kenties se tavoittelikin jonkinlaista utopiaa somesta, joka olisi toisilleen tasavertaisten ihmisten kohtaamispaikka, kollektiivinen ruumis tai yhteisö, jossa sisäisiä hierarkioita ja kilpailua ei olisi. Suru ja empatia ovat hyviä lähtökohtia somen pohtimiselle, sillä ne haastavat someen sisäänrakennetun markkinajärjestelmän: suru tuottaa huonosti eikä sillä voi kilpailla.
M A T E R I A A L I N E N S O M E
The Church of Internet tuo digitaalisen toimintaympäristön materiaaliseen muotoon. Se ei ota kantaa siihen, miten surua voisi käsitellä somessa, vaan miten käsitellä edesmenneen someprofiilia reaalimaailmassa. Esitys tarjoaa vastaukseksi Facebook-päivitysten ääneen lukemista eli ikään kuin digitaalisen jäämistömme manaamista reaalimaailman piiriin, vaikkei se siellä koskaan varsinaisesti ollutkaan. Itselleni ongelmaksi (mutta samalla kiinnostavaksi tulokulmaksi) muodostui someprofiilieni erillisyys maallisesta olemuksestani. Tätä taustaa vasten minun oli esityksessä hankala ajatella käyttäjätilejä tai profiileja muina kuin avatarina, digitaalisina aaveina, jotka tuli saattaa maan poveen.
Somemateriaalin käyttö esityksessä tuntuu olleen itsetarkoituksellista. Kieltämättä tilanne, jossa osallistujien Facebook-päivityksiä luettiin anonyymisti ääneen ikään kuin ne olisivat kirjoittajiensa viimeisiä sanoja, oli kutkuttava. Huvittavuus syntyi kontekstien sekoittumisesta. Arkiset löpinät Facebook-seinällä kuulostivat The Church of Internetin muodostamassa hautajaiskontekstissa tragikoomisilta. Samalla se kuitenkin tavoitti tunnistettavan kokemuksen läheisen kuolemasta, siitä, miten elämä tuntuu aina päättyvän yllättäen ja kesken kaiken. Toinen kontekstista irrottamiseen liittyvä huvin aihe oli tilapäivitysten muuttuminen puheeksi. Tilapäivitykset on totuttu selaamaan vertikaalisti tietokoneella tai älylaitteella. Niiden kääntyminen ääniaalloiksi paljastaa, että ne ovat kokonaan oma tekstilajinsa. Ääneen lukemisen ele antoi tilapäivityksille lisäksi juhlallisen ja hartaankin sävyn. Nauramisen yhteydessä hämärtyi, pyrkikö esitys vakavissaan legitioimaan somemaailman kiinteämmäksi osaksi reaalimaailmaa, vai päinvastoin osoittamaan sen absurdin erillisyyden.
M U I S T A M I S E N E S T E T I I K K A
Paitsi virtuaalinen kalmisto, some on myös valtava arkisto täynnä yksityistä ja yhteistä muistia – eräänlainen virtuaalinen valokuva-albumi tai vintille unohtunut kaitafilmi. The Church of Internetin lopussa soi Lana del Reyn kappale Summertime Sadness. Mieleeni muistui biisin musiikkivideo, jonka keskeisimpänä tehokeinona käytetään kaitafilmiefektiä eli runsaita ylivalotuksia, rosoja, linssissä pyöriviä roskia, filmin palamista ja värivirheitä. Kaitafilmaus liittyy olennaisesti kotivideoiden kuvaamiseen, mikä puolestaan palautuu autenttiseen ja intiimiin, yksityisten muistojen taltioimiseen. Kaitafilmin tunnistettava rosoisuus, sen läpitunkeva materiaalisuus, on yksilön muistamisen kuvituksena kliseen kaltainen. Jokainen lienee joskus nähnyt esityksen, elokuvan tai televisiosarjan loppukohtauksen, jossa päähenkilön elämänkaari palautuu nostalgiseen kaitafilmiotokseen päähenkilöstä lapsena.
The Church of Internet ehdottaa kaitafilmin tilalle uutta muistamisen estetiikkaa. Loppukohtauksessa, Del Reyn soidessa taustalla, eteemme projisoidaan kollaasimaisesti osallistujien Facebook-kuvia samalla kun käyttäjätilien ”seiniä” skrollataan(1) taustalla. Voisiko vertikaali liike, se kun selaat lähimmäisesi somehistoriaa ajassa taaksepäin, korvata kaitafilmiefektin, muodostaa uudenlaisen muistamisen kuvaston? Hautajaisissa vainajasta on usein esillä valokuvia. Ehkä tulevaisuudessa esillä onkin someprofiili(t). Valokuvat ja video-otokset vaihtuisivat monimediallisiin aikajanoihin, joissa on tekstiä, kuvia ja videoita. Ajan patinoimat materiaaliset muistoesineet väistyisivät virtuaalisen perinnön tieltä. Enää ei tarvitsisi valotusvirheitä todistamaan, että eletty aika todella oli olemassa, että sen lämmön saattoi tuntea kämmenselällä, että se oli totta.
Mitä kuvat sisältävät? Kertooko someprofiili vainajasta saman kuin jokin henkilökohtainen ja materiaalinen muistoesine kuten esimerkiksi filmille otettu valokuva? Ennen somea uskoisin, että useimpien valokuvien tai videoiden oli tarkoitus ikuistaa. Nyt niiden tarkoitus on esittää. Ajattelen vanhoja valokuvia. Näen itseni alle kymmenenvuotiaana – katse vangittuna kertakäyttökameran linssiin. Imen pillillä mehua, on syntymäpäivät. Enkö siinä kuvassa katsonutkin kameran läpi tulevaisuuden minääni, jonka oletin jonakin päivänä katsovan takaisin? Niin, että tunsin siinä hetkessä olevani muistamisen kohde. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kameran linssi (joka todennäköisesti on älylaitteessa, joka on internetissä) edustaa jotain aivan muuta. Se ei enää ole ensisijaisesti portti yksityiseen muistamiseen, vaikka Facebook jakaakin tietyin väliajoin käyttäjilleen ”muistoja”, vaan se on portti nykyisyyteen, julkiseen esilläoloon, koko maailmaan tässä-ja-nyt. En voi olla ajattelematta, etteikö se vaikuttaisi tapaan, jolla katsomme kameraan, miten asetumme kuvattaviksi ja edelleen, etteikö tämä vaikuttaisi siihen, minkälaisia muistoja meistä syntyy.
Somejulkaisut, olivatpa ne sitten kuvia, videoita tai tekstejä, ovat vahvasti sidottuja niiden julkaisuhetkeen. Koettu aika on sarja peräkkäisiä hetkiä ja somessa niitä hetkiä on mahdollista selata taaksepäin. Ehkä siksi vainajien someprofiilit ovat aavemaisia samalla tavalla kuin asuttamattomiksi jääneet talot ja huoneet, joissa jokainen esine ja asia on juuri niin kuin vainaja on ne ennen kuolemaansa jättänyt. Ne muistuttavat meitä siitä, että viimeisiä kertoja tulee lopulta aina yhtä monta kuin ensimmäisiäkin. Nyky-yhteiskunnassa kuolema on kätketty terveyskeskusten kylmiöihin. Palauttavatko somessa selattavat aikajanat vainajat keskuuteemme vai unohdetaanko heidät entistäkin nopeammin, jos muistoina on internetin skrollattavaan aikaan vangittuja virtuaalisia objekteja siellä täällä – asioita niin kuin vainaja on ne jättänyt?
Internetissä edesmenneitä varten on olemassa virtuaaliset muistomerkit ja muistosivut. Todiste siitä, että muistaminen edellyttää jäämistön olemassaolon lisäksi rituaalia, asioiden pyhittämistä, ja että digitaalisen jäämistön käsittelemisen keinot ovat siellä missä jäämistökin, internetissä. The Church of Internet siirtää tämän rituaalin reaalimaailmaan. Mahdolliset uudet suremisen ja muistamisen tavat tuskin tulevat olemaan sellaisia kuin esityksessä nähtiin, eikä se liene tarkoituskaan. Sen sijaan teoksen tärkeimmäksi anniksi nousevat somen esteettiset vaikutukset, joilla saattaa olla hyvinkin laajoja ja ihon alle meneviä vaikutuksia surun ja kuoleman käsittelemisessä tulevaisuudessa.
____
(1) Skrollaus (eng. scrolling) on puhekieleen vakiintunut sana, joka tarkoittaa näytön vieritystä,”jossa näyttöruudun tai sen osan sisältämää tekstiä tai kuvaa liikutetaan johonkin suuntaan siten, että osan poistuessa tilalle tulee toisesta reunasta lisää materiaalia.” (Wikipedia)
____
Kiasman URB-festivaali
02.08.2017 – 10.08.2017.
Teoksen esittely Kiasman sivuilla
(sisältää linkkejä myös muuhun esityksen ympärillä tapahtuneeseen uutisointiin):
http://www.urb.fi/urb17/wauhaus-thechurchofinternet/