Reilu kymmenen vuotta sitten dramaturgi Outi Nyytäjä kuvaili Nuoren Voiman kritiikki-numerossa, miten televisiosta kirjoittamisesta on tullut toteavaa: ”Suurin päivälehti, Helsingin Sanomat, on jo ajat sitten yhdistänyt tiedottamisen eli puffin ja arvostelun. Tuloksena on omituinen lajiristeytys, kritiikin sikavasikka. Kirjoittajalla on tunne, ettei oikein passaa käydä ankarasti analysoiden teoksen kimppuun, koska se tapahtuu ennen asiakkaan eli katsojan katsomiskokemusta. Toisaalta olisi sanottava jotakin, puututtava edes pahimpaan.”
Nyytäjä toki kirjoitti televisiosta, mutta nykylukija tietää, että 2000-luvulla tämä sikavasikka on yleistynyt, ellei puffiintunut. Koska viimeksi luit jutun, jossa esiteltiin uutta teosta, esitystä tai näyttelyä? Entä koska luit kiinnostavan kritiikin?
Taidekritiikin ja taidetta koskevan syvällisen keskustelun puute on puhuttanut viime aikoina yhä useammin: helmikuussa 2009 YLE Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa keskusteltiin siitä, miten kritiikit ovat supistuneet taideteosten esittelyiksi ja arvostelujen tilalle on otettu tähtiluokitus, tuo mainio palstatilan säästäjä. Minna Lindgren puolestaan kommentoi Uuden Suomen Näkökulmissa 9.3: ”En kaipaa huonoa kritiikkiä: juoniselostuksia, kolmea tähteä, ylimalkaisia lyttäyksiä tai jäsentymättömiä lumoutumisia.”
Tähtiluokitus pyrkii vastaamaan kysyntään. Se takaa, että kiireinen kuluttuja saa laadukasta vastinetta vapaa-ajalleen. Media puolestaan kaipaa lukijoita. Näyttää kuitenkin pahasti siltä, ettei tiedotusvälineiden mielestä kiireistä lukijaa saa pysäytettyä millään muulla kuin ilmiöillä eli kohulla. Kritiikin kohdalla hyvän kohun aineksia voisivat olla esimerkiksi enemmän tai vähemmän provokatiivinen taideteos sekä juuri sopivasti provosoiva kriitikkovalinta. Itse keitetty kohukeskustelu on tehokas tapa saada internetin keskustelupalstat täyttymään ja kansa äänestämään puolesta tai vastaan.
Entä olisiko kunnon auktoriteeteista ratkaisijaksi, painavan ja asiantuntevan sisällön tuojaksi? En usko, että kritiikin pelastajaksi käy ainoastaan entisajan tähtikriitikko, jonka jyrähdyksiä odotettaisiin pelolla. Tällainen kriitikko voisi toki sivutuotteena synnyttää median kaipaamia kohuja, mutta en voi olla ajattelematta, että juttu haiskahtaa – Veli-Matti Saarista lainatakseni – liikennevalvonnalta. Tätä saa tehdä, tuota ei, tässä hän epäonnistui ja nyt kyllä tultiin kolmion takaa kylkeen.
Taidokkaalle, innostavalle ja pohtivalle kritiikille tuntuu silti olevan vahva tilaus. Aihe myös puhuttaa laajalti ja julkaisutilaakin löytyy: kuten esimerkiksi runouslehti Tuli & Savussa , joka hiljattain aloitti kritiikkiin teemavuoden ja sai jo ensimmäisellä numerollaan aikaan keskustelua runolukijuudesta. Lehden sivuilta aihe kulki Helsingin Sanomien Sivusilmin-palstan kautta alan keskusteluksi verkkoon ja säilytti tasonsa.
Internet voi siis toimia myös vaihtoehtona tähtiluokituksille. Mustekala -verkkolehti perustettiin aikoinaan, jotta saataisiin lisää tilaa kritiikille. Arvostelujen pääpaino on kuvataiteessa, mutta onpahan arvioissa käsitelty myös elokuvia, näytelmiä ja kirjoja. Tervetuloa lukemaan!
Lähteet
Martta Heikkilä: ”Milloin kritiikki on kriittistä”, Mustekala
http://mail.mustekala.info/node/1005
Minna Lindgren: “Vanha kohtuukäyttäjä”, Uusi Suomi
http://www.uusisuomi.fi/nakokulmat/minnalindgren/vanha-kohtuukayttaja
Outi Nyytäjä: ”Onko Kritiikistä tulossa television orja?”, Nuori Voima 1/1998, s. 30–31.
Veli-Matti Saarinen: “Absoluuttisen positiivinen kritiikki eli loputon pyrkimys ymmärtää rakastamaamme kohdetta”, Nuori Voima 1/1998, s. 10–11.
Tuli & Savu -runouslehden kritiikkikeskustelua
http://tulijasavunihil.wordpress.com/2009/02/04/kritiikin-kritiikin-kritiikkia/