Saara Karhunen 24.3.2015
Kirjoitan tämän viikon Mustekalan blogin, koska kuulun lehden toimitusneuvostoon nykyisin eräänlaisena nukkuvana jäsenenä. Olen viime vuosina tehnyt tälle palstalle ikävän monet oharit, koska hyvästä tahdosta ja mahdollisten aiheiden runsaudesta huolimatta on aina käynyt niin, etten muka ehdi kirjoittaa.
Opiskelin taidehistoriaa yliopistolla ja kirjoitimme silloin jatkuvasti pitkiä esseitä ja luimme niitä varten kirjakaupalla tekstiä. Nyt olen ollut muutaman vuoden kokopäiväisesti töissä taidemaailmassa ja vaikka ymmärrän koulutukseni tärkeyden työelämässä, iso osa ajastani kuluu muun muassa siihen, että käytän hiukan kömpelösti excel-ohjelmaa. Jos kirjoitan, kirjoitan kokousmuistiota tai hankeselvitystä. Tämä on monelle tuttu ja asiaan kuuluva muutos, mihin kyllä tottuu, joten ei siitä tällä kertaa enempää.
Vaikeampaa on sen sijaan ollut tottua siihen, miten oma suhde taiteeseen – ja sen myötä tällaiseen vapaaseen kirjoittamiseen – on muuttunut. Seuraan vilpittömän kiinnostuneesti taiteilijoiden, kuraattorien, tutkijoiden ja taideorganisaatioiden tekemisiä ja taiteen ympärillä käytävää keskustelua, vaikken pysty keskittymään kaikkeen tapahtuvaan niin paljon että voisin sanoa ymmärtäväni ja hahmottavani sitä. Saati että minulla olisi moneenkaan asiaan sanottavaa lyhyen kommentin pituista huomiota enempää.
Olen silti tietoinen siitä, että juuri nyt voisin kirjoittaa näkökulman esimerkiksi taiteen rahoitukseen, taiteilijoiden toimeentuloon, välittäjäportaan rooliin, ja joku ehkä jakaisi sen eteenpäin sosiaalisessa mediassa (tai sitten ei jakaisi, mitä se muuten tarkoittaisi ja miltä se tuntuisi?).
Kun en pysty keskittymään yhteenkään tärkeään ja polttavaan aiheeseen, minua lohduttaa tieto siitä, että jossain vaiheessa meidänkin aikamme todennäköisesti pelkistyy joksikin maailman monimutkaisuutta latistavaksi periodiksi. Tämä pätee yhtä lailla tähän laajaan yhteiseen toimintakenttäämme, taidemaailmaan, sekä meidän jokaisen henkilökohtaiseen elämään.
Jotkut asiat nousevat tästä runsaudesta, sirpaleisuudesta, ilosta ja surusta esiin, ja olisi todella kiinnostavaa tietää jo nyt ennenaikaisesti, mitä ne ovat.
Luin vuoden alussa filosofi Tuomas Nevanlinnan kirjoittaman kustantaja Silja Hiidenheimon muistokirjoituksen. Vaikka kirjoituksen löytää helposti netistä, leikkasin sen itselleni talteen. Nevanlinna kuvailee Hiidenheimon intohimoista omistautumista työlleen – kirjallisuudelle ja sen lukemiselle – kertomalla, ettei tämä halunnut hukata hetkeäkään käyttökelpoista lukuaikaa, vaan luki suihkussa käydessäänkin postimyyntiluetteloa käsi ojennettuna vesisuihkun ulkopuolelle. Kuva tällaisesta lukemista ja kirjallisuutta rakastavasta taidetyöläisestä on minusta koskettava ja tavoittelemisen arvoinen, joskin pelkään, että omalla kohdallani nykymenolla kaukainen.
Pidän lyhyttä, mutta intensiivistä työhistoriaani taiteen parissa hyvin onnekkaana. Olen opintojeni jälkeen saanut tehdä kokopäiväisesti työtä tärkeänä pitämieni asioiden eteen, ja minulle maksetaan siitä säännöllisesti palkkaa. Kun mietin, mikä olisi juuri nyt oman elämäni vastine kuvalle Silja Hiidenheimosta lukemassa suihkussa, näen kuvan ihmisestä, joka lukee kerta toisensa jälkeen Helsingin Sanomien Työelämä-sivuilla julkaistavia juttuja, joissa asiantuntijat opastavat työn tekemisessä. Oikeastaan juttujen perimmäinen viesti on ”näin selviydyt toimistossa”. Osaan neuvot varmasti jo ulkoa: päätä etukäteen kolme asiaa jotka saat päivän aikana tehtyä, opettele sanomaan ei, jne. Silti näen, että jatkan tulevaisuudessakin niiden lukemista, koska jollain tavalla nämä ohjeet rauhoittavat mieltäni. Onko mahdollista, että tämä jää aikamme kuvaksi? Toivottavasti ei.
Ilahduin viime syksynä, kun kuulin, että kulttuurineuvos Tuula Arkio julkaisee muistelmat 1960-luvulla alkaneesta työurastaan nykytaiteen parissa. Kirja ilmestyy näinä päivinä ja aion pinnistää sosiaalisen median lyhytjänteiseksi pilaamat aivoni lukemaan sen ajatuksella. Jos jotakin haluan sanoa kaiken sirpaleisuuden ja mielipiteiden runsauden keskellä, niin sen, että mielestäni kaipaamme ajallista perspektiiviä. Meille voisi tehdä hyvää perehtyä yhden viikon ajan vaikkapa 1980-luvun taidekeskusteluun. Tai 1960-luvun.
Taidehistorioitsija minussa on huolissaan siitä, katoaako nykyinen sosiaalisessa mediassa muun muassa ihmisten yksityisissä profiileissa käytävä keskustelu jonnekin bittiavaruuteen. Tässä onkin yksinkertainen kysymys: kerääkö ja arkistoiko jokin taho sosiaalisessa mediassa käytävää taidekeskustelua? Jos ei, jonkun täytyisi aloittaa se viimeistään nyt. Tulevaisuuden tutkijat tarvitsevat aineistonsa.
Kirjoittaja työskentelee nykytaideorganisaatio Checkpoint Helsingin koordinaattorina.
Lähteet
Nevanlinna, Tuomas. ”Silja Hiidenheimo kannusti intohimoisesti kirjailijoitaan”. HS 3.1.2015.
Karttunen, Mari ja Laitinen, Jaana.”Taukojen pitäminen ja musiikin kuuntelu tehostavat työntekoa”. HS 2.3.2015.
Arkio, Tuula. Jyviä nokkimassa. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2015.