Marko Gylén 6.2.2013
Nykytaide on taas tuomiolla. Kyse ei lopulta ole siitä, miksei Helsingin Sanomien toimittaja Ilkka Malmberg ymmärrä Saariahon teoksia, vaan tietynlaisesta yhteiskunnan poliittisesta uudelleen järjestymisestä. Aloitan silti Malmbergin kirjoituksista.
Tarinassa on draaman rakenne. Vaaroja ja häpeää uhmaten on sankaritoimittaja käynyt nykytaiteen elitististä älyllisyyttä vastaan. Marraskuun jutussaan Malmberg ruotii melko yksityiskohtaisesti Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratoriota. Höysteenä kirjoituksessa on kuvauksia siitä, missä arkisessa tilanteessa Malmberg musiikkia kuuntelee. Vaikutelma on juuri toivottu: lapsenhoitokiireet asettuvat jyrkkään vastakohtaan korkeakulttuurin ymmärtämispyrkimyksen kanssa ja samalla vedetään raja kansan ja eliitin välille.
Malmberg ei varmasti ole ensimmäinen, joka pyrkii paljastamaan nykytaiteen onttouden, mutta hän näkee, että jonkun on jälleen aika tarttua miekkaa mahtavampaan, ja vastaa kutsuun peräänantamattomasti yhä uudelleen, viimeksi tammikuussa. Kohteena on jälleen Saariaho, mutta myös kirjallisuus ja kuvataide. Kirjoituksissaan Malmberg asemoi itsensä yhtä aikaa Andersenin sadun naiiviksi lapseksi, joka sanoo ääneen keisarin vaatteettomuuden, ja Robin Hoodiksi, joka puolustaa tavallista kansaa eliittiä vastaan.
Vai onko hän lopulta Don Quijote, joka karauttaa päin kuvitteellisia vihollisia saadakseen mainetta ja kunniaa?
Selvää on, että Malmberg kuuluu itse eliittiin. Hän on Suomen laajalevikkisimmän sanomalehden arvostettu toimittaja, jonka sanomisia seurataan ja jonka ei siis tarvitse pelätä joutuvansa häpeään. Niinpä tuo oletettu taide-eliitti on myös velvollinen vastaamaan hänelle, toisin kuin tavallisille tee-se-itse-intellektuelleille, jotka puhisevat sananmukaisesti lukemattomissa blogeissaan. Malmberg toki esiintyy sankarillisena kansan äänitorvena, ja kenties hän kokee tämän aivan pyyteettömästi journalismin tehtävänä, hänen osanaan.
Kiinnostavaa tässä ei niinkään ole yksittäisen toimittajan näkemys, vaan se valtarakenne, johon nykytaide joutuu julkisuudessa. Eliitti, maku, raha ja valta kulkevat käsi kädessä, tosin usein kiemuraisempia polkuja pitkin kuin ensi näkemältä luulisi.
Missä taide-eliitti lymyää?
Asenne, joka pitää nykytaidetta käsittämättömänä ja sen makua elitistisenä esiintyy useissa hahmoissa. Yhdessä ääripäässä ovat tiettyjen perussuomalaisten kannanotot siitä, miten 1800-luvun lopun suomalalainen kuvataide ja musiikki on parempaa kuin nykyinen. Heitä ei paljon häiritse, että tuon ajan taide oli usein poliittisilta taustoiltaan kaukana heidän politiikastaan: porvarillis-yläluokkaista, suomenruotsalaista, ideologialtaan sosialistista, kapinallista avantgardea ja vieläpä eksoottisista kulttuureista vaikutteita ottanutta syntetismiä. Ei, he nielaisevat myytin yhtenäisestä omaperäisestä kansallisesta kulttuurista yhtä helposti kuin kapitalistisen myytin laiskoista työnvieroksujajoukoista. Jälkimmäinen myytti liittyy siihen, miten eräät perussuomalaiset ja kokoomuslaiset ovat vaatineet nykytaiteen rahoittavan itse itsensä: taiteilijat luokoot, tai oikeastaan tehtailkoot, teoksia, jotka menevät kaupaksi.
Toisessa ääripäässä on poliittisen eliitin korruptio taulukaupoilla. Maalauksista voi maksaa ylihintaa, koska niiden arvo on subjektiivisen maun määrittämä, ja näin lahjuksen anto voi tapahtua taidekaupan varjolla. Tällainen järjestely tietenkin tulee osoittaneeksi teon suunnitelmallisuuden ja tietoisuuden lain rajoilla liikkumisesta. Se osoittaa kuitenkin myös taustalla olevan taidemaun ja rahan yhteyden.
Yhtäältä kysymys taiteen ymmärtämisestä kumpuaakin juuri tästä. Jos jonkin teoksen osaa arvioida taiteellisesti korkeatasoiseksi, osaa sijoittaa siihen rahaa. Kysymys siitä, mikä on taidetta, on historiallisesti sivistysporvarillisen omaisuuden hankkimisen ja aseman osoittamisen läpäisemä. Pikkuporvarillinen halu kuulua porvaristoon ja omata sen valta, myös sisustus- ja taidemaussa, on sittemmin yleistynyt keskiluokan kulutuskilpailuksi. Taide on sijoituskohde tässä valtapelissä. Tämä paljastuu niin perussuomalaisten taidemaun kuin taulukauppakorruptionkin taustalta. Samoin tapahtuu Malmbergin kirjoituksissa. Hän sanookin suoraan: ”Haluan mukaan tuohon itseäni fiksumpien ihmisten joukkoon. Olen siis yrittämässä ’luokkaretkeä’ päinvastaiseen suuntaan kuin Simone Weil.”
Taide-eliittejä on kuitenkin monia. Harva meistä luterilaisista osaa enää tunnistaa katolilaisten maiden barokkitaiteen pyhimyksiä pelkkien visuaalisten vihjeiden perusteella. Korkeakulttuurin ”elitistisestä” yleisöstä taas kovin monella tuskin on samanlaista silmää erilaisille graffitityyleille kuin kulttuuriministeri Arhinmäellä. Ja jos nykytanssija tekee näyttämöllä flaren, katsoja varmaan ehtii aistimaan jonkinlaisen populaarihkon tunnelman. Silti hän ei välttämättä kuulu niihin, jotka tietävät, että kyse on breikin power movesta, joka lainaa urheilijan voimisteluliikettä hevosella ja sen sovelluksia kung fu -elokuvissa. Vastaavasti rave-yleisön ei tarvitse tunnistaa tanssimusiikkinsa industriaalisissa sävyissä John Cagea tai dadaa. Usein joukossa on näihinkin tutustuneita tai taustalla olevia teollisuusyhteiskunnan filosofioita lukeneita – siis sellaiseen kulttuuriseen perintöön perehtyneitä, joka on epäilemättä vaikuttanut myös Saariahon teoksen tehdasääniin ja Weilin ajatteluun.
Ovatko nämä oikeastaan eliittejä lainkaan? Usein ne ihmiset, jotka nauttivat siitä taiteesta, josta sattuvat nauttimaan, tulevat samalla perehtyneeksi tuon taiteen historiaan, sen mukaiseen elämänasenteeseen ja ajatteluun. Jokin teoksessa puhuttelee heitä ja kääntyy, ei niinkään teosta ymmärtäväksi connoisseur-tiedoksi tai asiantuntijatulkinnaksi, kuin omien jalkojen rytmiksi, arjessa jatkuviksi visuaalisiksi huomioiksi, filosofisiksi pohdinnoiksi tai elämänpiirin laajentumisiksi.
Mikä kansa?
Kysymys eliittiin kuulumisesta on varsin kapea tapa suhtautua taiteeseen. Matka Malmbergin toimittajantuolilta korkeakulttuurin eliittiyleisöön onkin siis melko lyhyt. Osapuolia yhdistää se, että osa taidenautinnosta tulee sivistyneistöön kuulumisesta, historiallisesta luokkakokemuksen jäänteestä. Välissä on toki sosiaalinen muuri, mutta juuri sen yli pääseminen on osa elämystä. Kuitenkin, jos Malmberg, perussuomalaiset tai ”taulukauppiaat” pääsisivät muurin yli, he ehkä huomaisivat, ettei toisella puolella olekaan enää ketään. Taide-eliitti onkin pelkkä fiktio tai vähintään jotain muuta kuin yhtenäinen korkeakulttuurisivistyneistö, jolla olisi myös poliittista valtaa. Taiteesta nauttijat ovat muualla, paljon avoimemmassa ja monipuolisemmassa taiteen kohtaamisessa.
Demokraattisessa nyky-yhteiskunnassa kansa ja sen taidemaku on moninainen. Moni keskiluokkainenkin kuuluu erilaisiin alakulttuureihin, usein huomaamattaan mutta myös osaten ammentaa kulttuurisista aktiviteeteistaan.
Kuitenkin on olemassa tendenssi puhua kansasta yhtenäisenä. Tämä ei ole ainoastaan perussuomalaista retoriikkaa, jossa kansa yhdistetään sisäisillä ja ulkoisilla viholliskuvilla. Myös Kokoomus korostaa omassa retoriikassaan samassa veneessä oloa, talkoohenkeä ja vastakkainasettelujen loppumista, juuri karkottaakseen mielikuvaa eliitin puolueesta. Epäilemättä sen suosio pohjaakin keskiluokan perustavaan haluun kuulua eliittiin. Myös vasemmistossa korostetaan solidaarisuutta pääomaa vastaan, tosin yleensä yli kansallisten rajojen.
Laajasti ottaen oikeistossa hellitään kilpailuasetelmaa. Sen voi rakentaa kansojen keskinäisestä talouskilpailusta, yksilön sisäisestä yrittäjyydestä, eliitin vastustamisesta, vieraiden kulttuurien torjumisesta. Me, kansa, vastaan ne toiset. Tämän tyyppinen retoriikka on toki kaikkina aikoina käytössä, mutta viime vuosina se on selvästi yleistynyt. Kuvitteellisia rajalinjoja vedetään. Niitä halutaan vetää ja nähdä, jotta maailmassa olisi mieltä.
Taide on kuitenkin jotain, joka auttaa pysähtymään tämäntyyppisten oletusten partaalle. Taide vie kysymään niiden mielekkyyttä, ottamaan vastuun elämän mielekkyyden etsimisestä itse. Tämä kysymys on taide-elämyksen perusta. Tragedia ja komedia perustuvat eri tavoin elämän mielettömyyden kohtaamiseen. Siksi taiteen tehtävä on nykyisin vahvasti juuri kyseenalaistaa kaikkialla vallitseva kilpailuasetelma, joka jakaa ihmiset liian helposti luokkiin. Ja siksi sosiaalisen pelon kyllästämä pyrkimys kuulua taidetta ymmärtäviin ”fiksuihin” on itse esteenä itselleen.
Mitä siis on taiteen ymmärtäminen? Onko ymmärtäminen ylipäätään esimerkiksi sitä, että osaa eritellä tavallisesta lauseesta lauseenjäsenet ja taivutukset, etymologiat ja intertekstit, kontekstit ja diskurssit? Vai onko se sitä, että ymmärtää vain suoraan, mitä lause sanoo, pukematta ymmärtämisprosessiaan sanoiksi? Kenties ymmärtäminen ei taiteen tapauksessa edes ole lopullisen merkityksen löytämistä, vaan sen hyväksymistä, että asiat jäävät häiritsemään. Kenties se on Malmbergin ja myös oman kirjoitukseni taustalla olevaa kysymistä, siis sitä, että huomaa, ettei ole valmiita vastauksia. Kenties juuri siksi on edelleen kysyttävä ja ajateltava, asetettava kyseenalaiseksi sekä omat että vallitsevat lähtökohdat.