18.11.2006 Tero Huotari
Ria Piritta Mette: Expectations Galleria Maa-tila, Helsinki 8.-19.11.2006
Ria Metten opinnäytteenä toimiva näyttelykokonaisuus pohtii odotuksia, joita meillä on taiteesta. Kaksi kysymystä: mitä odotuksia katsojalla on taiteesta? ja mitä on taide? eivät ole niitä helpoimpia. Muistan keskustelleeni taiteilijan kanssa aiemmin siitä, miten turhautuneilta museoiden valvojaoppaat ovat, kun heiltä ei useinkaan kysytä teoksista; he etsivät yleisöstä pienimpiäkin merkkejä kiinnostuksesta keskusteluun. Mette on nyt lopulta materialisoinut tämän näyttelyksi. Kovinkaan materiaalinen esitys ei artefaktien mielessä ole, se pysyy edelleen kysymysten muodossa, jättäen vastaukset lopulta katsojalle itselleen.
Underground-galleria, suoranaisesti kellarissa sijaitseva, soveltuu hyvin tilaksi taiteen ulkopuolelle vievässä, mutta samalla olennaisesti sen sisällä olevassa esityksessä. Taiteilijoista puhutaan nykyään usein tutkijoina, ajatuksellisen yhteisön jäseninä, toisin kuin romanttisen yksilöluojan aikana. Kun taiteilija toteuttaa aiheen, hän nykydiskurssissa tutkii sitä. Voisin nähdä Metten teokset tämän näkemyksen ironisointina, leikittelynä taiteen ja tieteen rajalla. Mutta tekeekö tämä muotoilu oikeutta niille?
Paitsi kysymyksiä, myös teoksia on näyttelyssä kaksi. Videoteoksessa Tukholman Moderna Museetin ja Kiasman vierailijat saavat vastata em. kysymyksiin ennalta arvaamatta, tätä seuraa intendenttinen ammattimaisen sujuva, tietoinen puheenvuoro. Rytmin vaihdos on selkeä, ja odotettavissakin. Kuin liukuhihnalta lasketellaan fraaseja taiteen katsomisesta, kunnes yleisön vilpitön yllättyneisyys saa taas vallata valkokankaan. Ammattikatsojienkin kasvoiltakin on luettavissa hieman hämmennystä kysymyksen ”mitä on taide?” edessä. Tämä inhimillisyys imee mukaansa.
Videoesityksen lisäksi galleriaa kiertää puuveistosten installaatio. Sanoisin niitä kehyksiksi, jos ne olisivat pinossa missä muualla tahansa, mutta galleriassa ne saavat veistoksen hunnun ylleen. Välillä teos ilmenee yksittäisinä, kehystettyinä kohtina, kokoontuakseen jälleen nurkassa valtavaksi rönsyileväksi viivojen massaksi katsojan yläpuolelle. Tämä kaiketi viittaa klassisen taiteen asemaan annettuna sivistyksenä ja rajallisena ilmiönä, missä taiteen käsite on ilmiön rajaamisen väline. Nimeämällä jokin taiteeksi se nostetaan.
Katsominen, kokemuksesta tiedostamiseen siirtyminen, ovat videoteoksen pääteemoja. Videossa rinnastetaan suoraan katsojan ja taideinstituution suhdetta. Haastateltavat yleisön edustajat ovat jalkeilla ja liikkeessä, kun taas museoinstituution puolella ollaan paikallaan kertomassa.
Yleisöllä on lisäksi luontevasti odottamattoman arvioijan rooli, jonkinlaista raikkauden ja spontaaniuden odotusta on ilmassa. Hienosta tavoitteesta huolimatta yleisön kommentointi on ”en odota mitään” ja ”odotan ehkä yllättyväni” – tyylistä, usein suoraan näillä sanoilla. Kehoneleet kertovat enemmän kuin sanat, kun ihminen tulee yllätetyksi. Päällimmäiseksi nousee sanaton reaktio ”onko minun kannallani merkitystä, mitä ne minulta kyselevät”, useimmiten kuitenkin ilahtuminen.
Ilahduttavan moni katsoja palaa yhä uudelleen avoimin mielin valtionmuseoissa katsomaan pitempään esillä olevien kokonaisuuksien teoksia. Galleriat tarjoavat tällaiseen mahdollisuutta harvoin. Valtiollisten museoiden edustalla onkin soveliasta esittää kysymys taiteesta ja odotuksista, kun ajatus instituutiosta ja arvokkuudesta korostuu. Lyhyet gallerianäyttelyt ovat kuin pikaruokaa museoiden venyttelevän pitkien illallisten rinnalla. Museoissa on tilaa ja aikaa viipyillä, ja juuri tämän rentoutumisen Metten kysymysten sarja katkaisee.
Palaan vielä lyhyesti alun kysymykseen taiteeksi nostamisesta ja korottamisesta. Voi hyvin kysyä, mihin näyttely taiteen kysymyksestä tähtää, kun kysymys on näin kattava ja perustavanlaatuinen? Korottuuko taiteen tutkimus taiteeksi itsekseen? Tämä kysymys minun on miltei pakko esittää takaisin näyttelylle, vaikka en korottamisiin ja taiteen rajoihin uskokaan. Lopulta näyttely lähinnä sivuaa rajojen asettamista, ja käytännössä tallentaa reaktioita taiteen edessä.
Maailman heitetty ihminen paljastuu, tietoinen tarkastelu astuu syrjään, mikä on paradoksaalista, kun kysymyksenasettelu näytti ensin olevan tietoista tarkkailua vaativa. Mette onkin onnistunut tallentamaan välittömiä reaktioita ennen kysymyksen tietoisia ratkaisuyrityksiä, ne ovat jääneet haastateltujen myöhemmän ajattelutyön ainekseksi. Teoria ja käytäntö paiskaavat kättä tässä kokonaisuudessa niin hedelmällisesti, että on pakko nauraa ääneen.