Teksti: Saara Heikinheimo 27.12.2016
Päätin olla kirjoittamatta mitään Guggenheimiin liittyvää, kunnes tajusin, että jokainen pyörittelemäni aiheen tynkä vei ajatukseni sen suuntaan.
Olin toissaviikolla Pariisissa. Pistäydyin Pompidoussa, jossa oli juuri avautunut Cy Twomblyn kattava, sadanneljänkymmenen teoksen retrospektiivi. Ensimmäisessä salissa oli taiteilijan varhaistuotantoa 1950-luvulta. Abstraktia ja ohutta piirustamista vaalealle pohjalle, herkkää ja vaikeaa. Monet kanssakatselijoista tuntuivat hämmentyneiltä. Ranskalaiset pyörittelivät silmiään, tuhahdeltiin, naureskeltiin ja kuulin jopa suoran rinnastuksen nuoren miehen 5-vuotiaan siskon piirustuksiin. Toinen mies, jo kiivastunut, puuskahti: ”C’est quoi ces graffitis de merde?! (Mitäs v***n graffiteja taas!)”.
Siirryin seuraavaan saliin ja tunnelma koheni näyttelyn edetessä. En ollut ainoa, joka oli näkemästään syvästi vaikuttunut. Näyttely oli niin hieno, että sitä on vaikea pukea sanoiksi. Käykää katsomassa. En ole vähään aikaan nähnyt yhtä onnistunutta kokonaisuutta niin suuresta määrästä teoksia.
Aikani näyttelysaleissa kierreltyäni siirryin Twomblyn aikaansaaman katarttisen tunteen jälkilämmöillä surrealisti René Magritten suunnilleen yhtä kattavan näyttelyn pariin. Pitkä jonokin oli sopivasti lyhentynyt, olihan lauantain myöhäisilta. Näyttelyssä mietin kahta asiaa. Seinillä olevissa näyttelyteksteissä oltiin selvennetty teosten merkityksiä rivikaupalla, mutta niin pienellä fontilla, ettei tervesilmäinenkään saanut niistä väentungoksessa selvää. Hankalaa. Toiseksi mietin, missä Suomessa olisi mahdollisuus järjestää vastaavat Twomblyn ja Magritten näyttelyt edes tilojen puolesta.
Olisin toivonut, että Guggenheim Helsinki -hanke olisi toteutunut. Helsingin kaupunginvaltuusto päätti vähän ennen Pariisin-matkaani, ettei Helsinkiin tulisi Guggenheimia. Vaikka museon näyttelyohjelmasta tai -tiloista ei ollut päätöksenteon loppumetreilläkään selkeää käsitystä, olisi sen saaminen Helsinkiin väistämättä tuonut lisämahdollisuuksia suuriin kansainvälisiin museohankkeisiin. Voi tietenkin kysyä, tarvitaanko niitä ylipäätään. Mielestäni tarvitaan. Kansainvälisyys tuo kilpailua, mikä toimii hyvänä kirittäjänä. Ateneumin johtaja Susanna Pettersson totesi uusimmassa Taide-lehdessä, että “mehän verrataan itseämme [kansainvälisiin museoihin] – siis kuinka hyvin tehdään” (Rautio, 2016). Guggenheim olisi tuonut myös lisää näkyvyyttä ja tunnettuutta, tärkeää sekin. Edelleen Petterssoniin viitaten, harva tuntee maailmalla museomme, mutta Guggenheim-brändin tuntevat kaikki (Peltola, 2016).
Syksyllä 2009 ontuen käyntiin nytkähtäneeseen Guggenheim-keskusteluun on moni lopen kyllästynyt, mitä vähän ihmettelen – eihän vatvominen ole kestänyt kauankaan verrattuna moneen vastaavaan hankkeeseen taiteen historiassa. Syy lienee aiheen käsittelyn tavassa. Rönsyilevää, ohutta, hataraa, tunteikasta! Suuresta kansainvälisestä museohankkeesta tuntui jossain vaiheessa olevan jokaisella mututuntumalla rakennettu mielipide. Se on outoa. Onhan jäsennellyn mielipiteen muodostaminen asiaa tiiviisti seuranneelle taidehistorioitsijalle ja museoammattilaisellekin vaikeaa. Kuulin, että Helsingin yliopistossa valmistellaan Guggenheimiin liittyvää taidehistorian gradua. Aihetta riittäisi myös väitöskirjaan.
Seurasin netistä suorana kokousta, jossa Guggenheimista päätettiin. Tosi-tv:tä parhaimmillaan! Vaikken jaksanutkaan katsoa näytöstä loppuun saakka, puheenvuoroista jäi moni kaikumaan korviini. Eräs puhuja kehui helsinkiläismuseoiden syksyn näyttelyitä, ja ovathan Hatoumin, Kusaman ja Modiglianin näyttelyt valtavan hienoja onnistumisia. Siitä olen puheenvuoron pitäjän kanssa eri mieltä, ettei Suomeen tarvittaisi näiden näyttelyiden lisäksi enää lisää kansainvälisen modernin taiteen ja nykytaiteen näyttelyitä. Kaupunginvaltuutetut päästelivät suustaan monia ajattelemattomia kommentteja, jotka tyydyn kuittaamaan kunnallisvaalien ennakkoäänten kalasteluksi. Yhtä en kuitenkaan voi ohittaa: “kyseessähän ei ole taidehanke”.
En ihmettele, ettei Guggenheim Helsinki -hanke toteutunut. Kun museosta alettiin puhua ensisijaisesti matkailuhankkeena, on sitä voinut pitää onnistumismahdollisuuksien kuolonkorinana. Ehkä se, ettei hanketta osattu pitää ensisijaisesti taidehankkeena, johti ensinnäkin yliolkaiseen ja täysin liioiteltuun arviointiin kävijämääristä, ainakin pitkällä aikajänteellä. Museoammattilaisen näkökulmasta tuntuu myös oudolta, ettei Guggenheim Helsingin Tukisäätiön ja Helsingin kaupungin välisessä sopimuksessa selvästi määritelty, perittäisiinkö Guggenheimin kokoelmiin kuuluvien teosten lainoista erillistä maksua lisenssi- ja hallintomaksun lisäksi. Ennen kaikkea näyttelyohjelman epämääräisyys häiritsi, eikä loppujen lopuksikaan ollut selvää, onko sisällön pääpainon tarkoitus olla kuvataiteessa vai myös arkkitehtuurissa ja designissa. Taidehankkeeksi haparoivaa.
Muistan, että musiikkitoimittaja Minna Lindgren vertasi muutama vuosi sitten Suomen Kuvalehden kolumnissaan suomalaista taidekenttää yksinhuoltajaan, joka ei ylpeydeltään suostu ottamaan vastaan ylimääräistä apua. Vaikka asenne oli Guggenheim-keskustelussa tunnistettava, en loppujen lopuksi usko, että hanke kaatui itsepäiseen ja periaatteelliseen vastahankaisuuteen. Vielä vähän ennen Kaupunginvaltuuston äänestyskokousta suurin osa pääkaupunkiseudun museonjohtajista kertoi kannattavansa hanketta. Synergiaedut ymmärrettiin. ”Kun meillä HAMissa markkinointiin on ollut käytettävissä tänä vuonna 215 000 euroa, niin Guggenheim Helsingin markkinointibujetti on 900 000 euroa vuodessa. He voivat oikeasti toimia vetoapuna meille muillekin ja tuoda kulttuurimatkailijoita Helsinkiin, niitä täyden sisäänpääsymaksun maksavia asiakkaita, jotka meiltä paikallisilta museoilta puuttuvat”, totesi HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattila. (Peltola, 2016).
Guggenheimia ei myöskään haluttu itsetunnonkohottajaksi, suomalaiset museothan voivat hyvin. Yle uutisoi hiljattain monien museoiden kaikkien aikojen kävijäennätyksistä, Kansallisgalleriakin yltää tänä vuonna yli 700 000 kävijään (Peltola, 2016). Onnistuneen näyttelypolitiikan lisäksi puolitoistavuotiaalla Museokortilla on paljon tekemistä suosion kanssa. Guggenheim olisi vahvistanut museokenttää entisestään, sillä tarjonnan lisääntyessä kulutus kasvaa tunnetusti eksponentiaalisesti.
Guggenheim Helsinki -hankkeessa on ollut paljon hyvää. Osittain sen ansiosta museoista puhutaan enemmän kuin koskaan ja toisaalta niiltä odotetaan paljon. Esimerkiksi Kiasma on uudistanut palvelumuotokonseptinsa ja ottaa nyt entistä paremmin huomioon yleisönsä tarpeet paitsi sisältönsä myös kahvilan, kaupan, asiakaspalvelun ja muun suhteen. Museot kilpailevat ihmisten ajasta ja on realistista ottaa huomioon muut vapaa-ajanviettomahdollisuudet. Kun ihminen lähtee kotoaan, hän menee jonnekin: leffaan, kaupunkitapahtumaan, museoon. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, ettei museo tarjoa samanlaista viihtymistä kuin vaikkapa leffateatteri. Museo ei ole elämystentuottamiskone. Taide-lehden päätoimittaja Pessi Rautio kirjoitti osuvasti: ”Museokäynnin toivotaan tuottavan taiteen kaltaisesti välittömän henkilökohtaisen oivalluksen tai tunnemyrskyn. Museolta on opittu odottamaan jopa uskonnollisen kaltaisia, meditatiivisen syvällisiä kokemuksia. Näkemys museoiden toiminnasta henkilökohtaisen kokemuksen tuottajana alkaa ollakin se vallitseva, museon on tarjottava kansainvälisen tason tähtiä. Museolta odotetaan yhä enemmän identiteetin luojan, historian ymmärryttäjän ja unohtuvan ylläpitäjän roolin asemasta tunnetuimman, universaalisti ’merkittävimmäksi’ määritellyimmän tarjoamista. Museoiden halutaan näyttävän “kaikki”.” (Rautio 2016, 3.)
Suomalainen taidekenttä on vahva ja omalaatuinen, eikä Guggenheimin tulo olisi horjuttanut sitä. Ja kun näyttelyvieras ei maalauksen äärellä tajua “taas näitä v*tun graffiteja”, ei museon pidä hätääntyä. Taidehanke on taidehanke.
Lähteet:
Peltola, Satu-Lotta, 2016. Guggenheim on tervetullut Helsinkiin, sanovat museopomot: “Tarvitsemme vetoapua maailmalta”.
Peltola, Satu-Lotta, 2016. Taidemuseoilla ennätysvuosi: Alastomat, pilkut ja jättisuuret ihmishahmot vetivät yleisöä vuonna 2016.
Rautio, Pessi, 2016. Kaikissa maissa on museo, jos ei oma niin vieras. Taide, 6/2016, 3.
Rautio, Pessi, 2016. On meillä aika hyviä museoita. Taide, 6/2016, 4-11.
Sopimus Guggenheim Helsinki -taidemuseon ja perustamista ja toimintaa koskevasta yhteistyöstä: