Jokainen, joka on joskus käynyt taidegallerioissa tai lukenut taidelehtiä, on saattanut joutua asiantuntijoiden epäselvien kirjoitelmien turhauttamaksi, niiden avulla ymmärtää taiteesta vähemmän kuin ilman niitä. Piruuttaanko taiteesta puhutaan niin vaikeasti?
Kuvataidekriitikko Kaisa Heinänen nostaa kissan pöydälle (7.9.2010 Helsingin Sanomat) tulikivenkatkuisessa artikkelissaan ”Taidepuhe on usein höpöhöpöä”, jossa hän suomi nykyisiä taidepuheen tuottajia ja heidän hämäriä tekstejään. Esimerkkinä tällaisesta Heinänen käytti valokuvataiteilija Ari Kakkisen galleria Hippolytessä esillä olleen eit-näyttelyn tiedotetta ja syytti sitä näyttelyvieraiden vieraannuttamisesta ja turhanpäiväisestä brassailusta.
Samassa jutussa viitattiin myös Jari Julan Paluu paratiisiin –näyttelyn käsittämättömän oloiseen esittelytekstiin, jota itse ylistin tällä sivustolla ilmestyneessä kritiikissä. Kakkinen julkaisi HS:n keskustelupalstalla 16.9.2010 vähintään yhtä kitkerän vastineen Heinäselle otsikolla ”Höpönhöpön höpöhöpö”, jossa hän vuorostaan syyttää Heinästä kärjistämisestä, tahallisesta väärinymmärtämisestä ja haluttomuudesta ajatella omilla aivoillaan. Huh!
Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Itse kutakin meistä voidaan syyttää Heinäsen parjaamasta rikoksesta. Olisi toki hirveän mukavaa sivuuttaa Heinäsen ja Kakkisen kädenvääntö pelkkänä pikkumaisuutena ja jatkaa kirjoittelua samaa rataa. Mutta Heinäsen mielipiteiden takaa löytyy eräs perustavanlaatuinen kysymys, jota ei sovi ohittaa olankohautuksella: kysymys taidepuheen mahdollisuudesta.
Mihin taidepuhe tarkalleen ottaen pyrkii? Ja millä edellytyksillä? Jos kerta taide on sitä, että oppii näkemään maailman uusin silmin, niin miten me, jotka kerromme näkemästämme, voisimme pysyä sokeina omalle tavallemme puhua siitä? Taidepuheen on kyettävä kääntymään itseensä ja kyseenalaistamaan tapansa puhua, jotta se voisi väittää saavuttavansa jotain. Näin ollen kysymys taidepuheen mahdollisuudesta on kysymys, joka alleviivaa kaikkea taiteen ympärillä käytävää keskustelua.
Mutta onko taidepuhe todella niin onnetonta kuin Heinänen väittää?
Pieni käsitteellinen huomautus lienee tässä paikallaan. Heinänen suomii taidepuheen hämäryyttä ja Kakkinen taas puolustaa sitä, mutta kumpikaan ei tunnu huomaavan, että he puhuvat hieman eri asioista. Hämäryyttä on nimittäin ainakin kahta lajia.
Ensiksikin on sitä tarpeetonta, sanoilla brassailusta ja tahallisesta vaikeaselkoisuudesta johtuvaa hämäryyttä, josta Heinänen alun perinkin veti herneen nenäänsä. Mutta on olemassa myös toisenlaista, väistämätöntä hämäryyttä, joka seuraa taiteen sanoja kaihtavasta luonteesta.
Paine olla fiksumpi kuin muut on nykyisin suuri, ja helpoiten syvällisyytensä voi osoittaa lataamalla puheensa täyteen esoteerisia hienouksia: on niin tyydyttävää elätellä myyttiä taiteilija- ja filosofinerosta! Mutta jos vakavasti puhutaan, niin tällaisella hämäryydellä ei saavuteta oikeastaan mitään. Ennen kaikkea se vesittää oman yrityksensä tuoda taide lähemmäs katsojaa.
Mielestäni Heinänen kritisoi Kakkisen taidepuhetta aivan aiheesta: henkilökohtaisesti en ymmärrä eit-näyttelyn tiedotteesta juuri sanaakaan, vaikka Heidegger on itse kullakin jäänyt päähän soimaan. On aivan tarpeetonta sanoa, että ”valokuvallinen indeksi on osoittautunut todellisuussuhteen takaajan sijaan johonkin intensiteettiin osoittavaksi eleeksi”, jos voi samalla vaivalla suoraan sanoa, että valokuva ei välttämättä kuvaa kohdettaan sellaisena kuin se on. Joten tähän asti olen Heinäsen kanssa samoilla linjoilla.
Mutta mitä tässä tunnutaan unohtavan on, että itse taide – juuri se, mistä taidepuhe puhuu – on itsekin luonteeltaan hämärää: se pakenee kaikkia sanoja ja kieltäytyy tulla täysin sanotuksi. Kaikki taidepuhe, oli se sitten kuvailua, analyysiä, kritiikkiä tai pelkkää jutustelua, yrittää saavuttaa mahdottoman: taiteen kaappaamisen sanoihin. Sama kuin yrittäisi napata virvatulen! Jokainen tulkinta voi raja-arvon lailla lähestyä teosta äärettömästi, mutta ei voi koskaan saavuttaa tai tyhjentää sitä kokonaan: teos pakenee sitä kauemmas, mitä lähemmäs sitä pääsee. Ja tästä tuntemattomasta taidepuhe yrittää ottaa kiinni! Olisi sanottava se, jolle ei löydy sanoja, ja sanoa se niin, että muutkin ymmärtävät, olisi seurattava pituusrajoituksia ja kirjoittaa silti sujuvasti. Olisi sanottava mahdoton ja olla samalla sanomatta liikaa. Ei siis ihme, että taidepuhe epäonnistuu!
Vaatimus taidepuheen selkeydestä aliarvioi puheen päämäärän ja ymmärtää väärin sen, mihin taidepuhe ylipäätään pyrkii. Taidepuhe on tuomittu elämään hämäryydessä – mutta juuri tässä häviössä on sen suurin voitto. Vasta puheen tyhjyydessä teoksella on tilaa hengittää. Epäonnistunut puhe on kehotus kohdata itse teos, tämä en-tiedä-mikä, ja juuri tässä ja vain tässä puheen tuleekin onnistua. Taidepuhe on tienviitta, ei päämäärä. Se ohjaa teoksen luo, mutta ei voi itse seurata perässä: se näet karkottaisi teoksen. Mutta tästä sitä tuskin voi syyttää – onhan se jo tehnyt parhaansa.
Taidepuheella on näin ollen varsin traaginen rooli: sen mahdollisuus on sen mahdottomuudessa ja onnistuminen aina epäonnistumista. Mutta jotta voitaisiin sanoa, että taidepuhe tekee parhaansa epäonnistumisestaan huolimatta, olisi puheen edes yritettävä hälventää teoksen hämäryyttä eikä lisätä sitä: puheen tehtävähän on ohjata yleisö teoksen luo, ei eksyttää matkalta.
Kakkista, Julaa ja monia muita voitaneen hyvällä syyllä syyttää juuri tällaisesta eksyttämisestä, ja tällaisen hämäryyden kritisoimisessa olen Heinäsen kanssa täysin samaa mieltä. Taiteesta puhuvan on kyettävä erottamaan, missä teoksesta itsestään johtuva hämäryys lipsahtaa sanoilla brassailun ja tarpeettoman vaikeaselkoisuuden aiheuttamaksi hämäryydeksi – ja näiden kahden erottaminen on mielestäni taidepuheen suuri kysymys ja suuri vaikeus.
En voi ymmärtää, miten taidepuhe voisi koskaan olla täysin selkeää, sillä sitä, mistä se yrittää ottaa kiinni, ei yksinkertaisesti voi vangita helppoihin sanoihin. On olemassa tarpeetonta hämäryyttä, eikä sitä tulisikaan yrittää oikeuttaa, mutta on olemassa myös väistämätöntä hämäryyttä, joka seuraa välttämättömästi siitä, mitä taidepuhe yrittää saavuttaa. Tämän tosiasian sivuuttaminen vie taidepuheelta sen viimeisenkin mahdollisuuden. Taidepuhe tuo viestiä ei-kenenkään-maalta, muttei koskaan pääse perille – ja mitään ei voiteta, jos viestintuoja ammutaan ymmärtämättä, miten vaikeaa on tuoda tuo viesti perille.