Maaliskuussa 2019 ilmastoliike Elokapina järjesti surukulkueen Helsingin Senaatintorilla. Aktion aikana mustiin pukeutunut suruväki kuljetti mukanaan ilmastokriisin tuhoamaa tulevaisuutta arkussa (Elokapinan Instagram 24.3.2019). Monelta meni varmasti vielä tuolloin pienen liikkeen mielenilmaus ohi. Sittemmin Elokapinan aktioita on nähty usein. Niihin on myös liittynyt erilaisten symbolisten eleiden ohella taiteellista sisältöä: syksyllä 2025 Elokapinan läheisyydessä toimiva Äitikapina järjesti Gazan lasten muistoksi suruaktioita, joissa jousiorkesteri soitti Samuel Barberin Adagion jousille Op. 11 (1936), Johan Sebastian Bachin orkesterisarjan D-duuri no. 3 osan 2 (Air) (1730) sekä Edvard Griegin Peer Gynt -orkesterisarjan no. 1 op. 46, osan 2, Åsen kuolema (1888).
Elokapina on toiminut tätä kirjoittaessa Suomessa yli seitsemän vuotta. Tuona aikana se on vakiintunut erityisen luovana liikkeenä. Elokapinan taiteellinen aktivismi saa kuitenkin yllättävän vähän huomiota. Liikkeen luovien sisältöjen sijaan uutiskynnyksen ylittävät tyypillisesti erilaiset Elokapinan aiheuttamat häiriöt kuten katusulut tai se, kun elokapinalaiset ovat käräjillä kansalaistottelemattomuuteen osallistumisen vuoksi.
Poikkeuksiakin kuitenkin on. Helsingin Sanomat kirjoitti heinäkuussa 2021, kuinka taiteen ammattilaiset kiittelevät Elokapinaa sen aktioiden poikkeuksellisen korkeasta taiteellisesta tasosta (Helsingin Sanomat 19.7.2021). Tuolloin esiin nousi Elokapinan vuoden 2021 tanssiprotesti Helsingin yliopistossa järjestetyssä metsäseminaarissa, saman vuoden keväällä Sanomatalon aulassa järjestetyn Kirjoita kriisistä -kampanjan avausaktio sekä vuonna 2019 Kampin kauppakeskuksessa nähty die in -aktio, jossa ihmiset makasivat maassa teeskennellen nukkuvaa tai kuollutta.
Edellä mainitut esimerkit kuvaavat, kuinka Elokapinan kaltaisten kansanliikkeiden piirissä tapahtuva taide liikkuu usein protestikulttuuriin kiinteästi kuuluvan symboliikan, liikkeissä syntyneen artivismin eli taidetta ja aktivismia yhdistävien toimintojen sekä taidemaailman instituutioissa vakiintuneiden taidemuotojen välillä. Erilaiset luovat ja taiteelliset muodot voivat täydentää toisiaan: aina ei ole helppoa erottaa milloin on kyse taiteesta ja milloin ”pelkästä” aktivismista.
Myös Helsingin Sanomiin haastateltujen taiteen ammattilaisten näkemys siitä, voidaanko Elokapinan tapauksessa puhua taiteesta, vaihteli. Taideyliopiston Kuvataideakatemian nykytaiteen tutkimuksen professori Hanna Johanssonin mukaan esimerkiksi tanssiperformansseissa oli kyse selkeästi taiteesta, koska performanssit olivat luonteeltaan selvästi dramatisoituja ja monimerkityksellisiä eli ne jättivät taiteelle tyypilliseen tapaan katsojalle mahdollisuuden pohtia, mistä performansseissa ja niiden merkityksessä oli mahdollisesti kyse.
Teatterikorkeakoulun professori Tero Nauha oli puolestaan varovaisempi. Hän yhdisti ajatuksen taiteesta taidemaailman instituutioissa muovautuneeksi kysymyksesi. Nauhan näkemys antoi vihjata, että koska Elokapinan kaltaiset kansanliikkeet elävät usein vakiintuneiden instituutioiden ulkopuolella, niiden luovasta sisällöstä puhuttaessa tulisi käyttää muuta käsitteistöä kuin instituutioissa luotuja, neuvoteltuja ja vakiinnutettuja käsitteitä, kuten ”taide”.
Juttuun haastateltu Elokapinan aktivisti Joel Tainio puolestaan katsoi, että käsitettä ”taide” voidaan hyvin käyttää. Hän myös suosi itse ”artivismia”.
Tämä teksti on kirjoitettu johdannoksi Mustekalan taidetta ja aktivismia käsittelevälle juttusarjalle. Juttusarjan tarkoitus on luoda katsaus Suomessa viime vuosina yleistyneelle taidetta hyödyntävälle aktivismille eli artivismille. Siinä missä artivismia on nähty viime vuosikymmenten aikana myös institutionaalisissa konteksteissa, kuten taidemuseoissa, gallerioissa ja biennaaleissa, tässä juttusarjassa kiinnitetään huomiota nimenomaisesti Elokapinan ja Äitikapinan kaltaisten kansanliikkeiden kontekstiin.
Elokapinaa voi luonnehtia hyvällä syyllä artivistiseksi liikkeeksi. Taiteella on liikkeessä monia tehtäviä: taide on yksi tapa tehdä aktivismia ja olla mukana liikkeen toiminnassa. Samalla erilaiset taiteelliset ilmaisut tanssiperformansseista musiikkiin ja visuaalisiin symboleihin valjastetaan osaksi liikkeen viestintää. Taiteen avulla voidaan myös mobilisoida ihmisiä sekä luoda mielikuvaa aktivismista toimintana, josta jokainen voi löytää oman paikkansa (Mononen 2023).
Kansanliikkeiden tutkijat ovat jo pitkään tuoneet esiin, kuinka liikkeissä harjoitetun taiteen eri muodot rakentavat niiden sisäistä kulttuuria ja jopa ylisukupolvisia perinteitä. Kansanliikkeiden piirissä harjoitetun taiteen, kuten musiikin avulla, voidaan myös vahvistaa liikkeiden sisäistä identiteettiä. (Eyerman & Jamison 1998.)
Vielä on liian varhaista arvioida, millaisia perinteistä Elokapinan ja Äitikapinan aktiot rakentavat tuleville sukupolville ja jäävätkö ne elämään tulevien vuosikymmenten aktivistiseen kulttuuriin.
Elokapinan artivismista voidaan kuitenkin hahmottaa jo nyt protestikulttuurissa eläneitä historiallisia jatkumoja. Tällaista edustavat muun muassa Elokapinan mielenosoituksissa esiintynyt sekakuoro Koiton Laulu sekä jo edellä mainitut die in -aktiot, joiden historiaa voidaan jäljittää muun muassa Black Lives Matter -liikkeen repertuaariin (O’Shea 2023). Elokapinassa syntyy myös runsaasti uusia taiteellisia aktivismin muotoja ja liikkeessä on aineksia rikkaan kulttuurisen muistin rakentamiselle.
Elokapinan piirissä ja sen liepeillä toimii muun muassa kapinaorkesteri ja kuoroja, elokapinalaiset tekevät audiovisuaalisia tuotantoja, lausuvat runoja ja tanssivat, kirjoittavat lyriikkaa, tekevät käsitöitä ja luovat erilaisia esityksellisiä aktioita. Artivismia suunnitellaan ja toteutetaan osin aktivistien omissa lähiryhmissä. Osa toiminnoista on keskittynyt niin sanottuun kulttuurikapinaan, joka on toiminut liikkeessä keväästä 2025 lähtien. Osa Elokapinan piirissä toimivista artivistisista konsepteista on kansainvälisiä. Tällainen on muun muassa Veriprikaati (englanniksi Red [Rebel] Brigade). Sen juuret juontavat 1990-luvun Britanniassa toimineeseen katuperformanssiryhmä Blancoon sekä vuoden 2003 Irakin sotaa vastustaviin mielenosoituksiin, joihin performanssikonseptissa tänä päivänä nähtäviä hahmoja kehitettiin. Myöhemmin konsepti otettiin käyttöön UK:n Extinction Rebellionissa, josta se levisi liikkeen kansainvälisiin verkostoihin, myös Suomeen. (Red Rebel Brigade.)
Siinä missä kansainvälisen Extinction Rebellionin kaikki paikalliset haarat eivät ole yhtä luovia ja taiteellisesti aktiivisia kuin Elokapina, taiteen suuri rooli Elokapinassa ei ole silkkaa sattumaa. Tutkijoiden mukaan taide ja kansanliikkeet ovat lähentyneet toisiaan viimeistään 1990-luvulta lähtien. Puhutaan aktivismin artivistisesta käänteestä, jossa aktivismin yhdeksi keskeiseksi tekemisen tavaksi muodostuu taidetta ja aktivismia yhdistävät toiminnot. (Blanco 2013.)
Suomessakin erilaiset taiteen monimerkityksellisestä kielestä ammentavat esitykselliset ja symboliset keinot ovat yleistyneet jo ennen Elokapinaa, viimeistään 2010-luvulta lähtien. Tästä esimerkkinä muun muassa 2010-luvun puolivälissä aktiivisena ollut Loldiers of Odin, joka hyödynsi Soldiers of Odin -katupartioryhmän vastamielenosoituksissa klovneriaa, sekä Iso-Britanniassa vuonna 2000 perustettu ja Suomessa vuodesta 2009 toiminut rumpuryhmä Rhythms of Resistance, joka kuuluu nykyisin monissa mielenosoituksissa Elokapinasta erilaisiin antirasistisiin ja antimilitaristisiin mielenosoituksiin.
Yleensä nykytaiteen ja aktivismin yhteisestä historiasta puhuttaessa mainitaan 1900-luvun alun avantgarde, 1960- ja 70-lukujen radikaalit vuodet sekä 1990-luvun osallistavan taiteen vaikutus. Taidehistorioitsija ja kriitikko Julia Ramírez Blanco huomauttaa, että näitä kaikkia historiallisia hetkiä luonnehti myös voimakas yhteiskunnallinen liikehdintä (Blanco 2013). Hän lainaa Claire Bishopia, joka kirjoittaa Artificial Hells –kirjan johdannossa varhaisen avantgarden sytykkeenä 1917-luvun Euroopan poliittisen myllerryksen. Vastaavasti 1960- ja 70-lukujen voimakas yhteiskunnallinen liikehdintä heijastui taiteeseen avantgardistisina kokeiluina sekä poliittisena taiteena. 1990-luvun osallistavaan taiteeseen heijastuneena suurena mullistuksena mainitaan sen sijaan edellisellä vuosikymmenellä tapahtunut Neuvostoliiton romahdus ja vallankumousten vuodet. (Blanco 2013.)
Poliittisten protestien näkökulmasta taiteen ja luovien keinojen historiaa voidaan jäljittää tätäkin kauemmas. Erilaiset symboliset keinot ovat olleet osa protestikulttuuria ainakin Ranskan vallankumouksesta lähtien, jolloin ihmiset hyödynsivät erilaisia asusteita ja värisymboleja mielenilmausten välineinä (Tarrow 2011, 98). Niin ikään musiikilla on ollut kautta protestikulttuurin historian vankka asema kansalaistoiminnassa. Puhuttaessa taiteen ja protestikulttuurin välisestä yhteydestä, tutkijat mainitsevat usein 1900-luvun alun naisten äänioikeuskamppailut ja suffragetti-liikkeen taiteellisen aktivismin. Suffrageteilla oli tiettävästi monenlaista taiteellista toimintaa orkestereista teatteriin ja kirjallisuudesta visuaalisiin taiteisiin (Wiley & Rose 2021). Suomalaisen protestiliikkeen monitaiteisesta historiasta on sen sijaan mainittava ainakin Koijärven kamppailut ja Alta-mielenosoitukset. Näistä jälkimmäiset olivat merkittäviä erityisesti saamelaistaiteen kontekstina. Niin sanotut Masi-ryhmäläiset osallistuivat mielenosoituksiin sekä pitivät näyttelyitä, joiden myötä saamelaistaiteilijoiden taide tuli myös laajemmin yhteiskunnassa näkyväksi. Ryhmässä vaikutti muiden muassa Nils Aslak Valkeapää. (Hautala-Hirvioja 2013.)
Tässä juttusarjassa käsitellään haastattelujen, esseiden ja muiden tekstien avulla muun muassa Elokapinan piirissä ja sen läheisyydessä tehtävää taiteellista aktivismia, artivistisen (ilmasto)aktivismin vaiheita Suomessa sekä sitä mikä innoittaa ihmisiä tekemään artivismia kansanliikkeiden kontekstissa. Elokapinan lisäksi kohdennetaan myös rauhanprotesteihin, kuten Gaza-protesteihin. Näiden liikkeiden allianssi on voimakas: ilmastoliikkeen ja rauhanliikkeen läheinen historia näkyy myös tänä päivänä aktivistien osallistumisena molempien liikkeiden toimintaan.
Mustekalan luonteen mukaisesti juttusarjassa on mukana sekä analyyttisiä ilmiötä esitteleviä tekstejä, että kokeellisempaa ilmaisua, joka laajentaa käsitystä aktivismista ja sen käsittelystä. On mahdollista, että sarjan edetessä aktivismia tarkastellaan myös Mustekalan hengessä ja protestin historiaa kunnioittaen avantgardistisella otteella. Jutut julkaistaan kevään 2026 aikana siten, että viimeinenkin artikkeli on julki viimeistään kesän korvilla. Juttusarjaan kuuluvat tekstit ja muut sisällöt tunnistaa ”aktivismi ja taide” -leimasta, jonka on suunnitellut Suvi Suitiala. Hänen kädenjälkeään on myös tämän tekstin yhteydessä ilmestyvä juttusarjan kansikuva.
Lopuksi vielä lämpimät kiitokset juttusarjan rahoittajille: tekstit ja muut sisällöt toteutetaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston tuella. Juttusarjan kansikuvan ja leiman toteutusta on puolestaan tukenut Grafia ry.
Teksti: Sini Mononen
Kuvat: Suvi Suitiala, Satu Söderholm, Elokapina
Kirjoittaja työskentelee akatemiatutkijana tutkimushankkeessa Muutoksen äänet: musiikki kansalaistoiminnan välineenä suomalaisessa ilmastoliikkeessä 2000-luvulla (Suomen Akatemia 9/2024–8/2028). Juttusarja on toteutettu yhteistyössä tutkimushankkeen kanssa.
Kirjallisuus
Blanco, Julia Ramírez (2013) Reclaim the Streets! From Local to Global Party Protests. Third Text: Critical Perspectives on Contemporary Art and Culture, Heinäkuu.
Eyerman, Ron & Andrew Jamison (1998) Music and Social Movements. Mobilizing Traditions in the Twentieth Century. New York: Cambridge University Press.
Hautala-Hirvioja, Tuija (2013) Saamelainen kuvataide Suomessa – kolmen kuvataiteilijasukupolven kautta tarkasteltuna. Tahiti 4, https://tahiti.journal.fi/article/view/85506/44456
Helsingin Sanomat. Elokapina tunnetaan Helsingin vilkkaimpia katuja sulkevista mielenosoituksista, mutta he järjestävät myös provosoivia esityksiä – taiteen asiantuntijat kiittelevät kovasta tasosta. Toimittajana Mikko-Pekka Heikkinen.
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008087950.html (luettu 13.1.2026).
Mononen, Sini (2023) Engaging Emotions? Music and Sound as Affective Transformative Communication in the Artivism of the Extinction Rebellion Finland. Musiikki 53 (3).
DOI: 10.51816/musiikki.137803
O’Shea, Janet (2023) A Beautiful Disruption: Extinction Rebellion’s Red [Rebel] Brigade and a Theory of Emotional Representation in Protest. Teoksessa Martin Zebracki & Z. Zane McNeill (toim.) Politics as Public Art: The Aesthetics of Political Organizing and Social Movements. Lontoo: Routledge, 26–42.
Red Rebel Brigade. “About the Artists”.
https://redrebelbrigade.com/about-the-artist/ (luettu 21.1.2026).
Tarrow, Sidney (2011) Power in Movements. Social Movements and Contentious Politics (1994). New York: Cambridge University Press.
Wiley, Christopher & Lucy Ella Rose (toim.) (2021) Women’s Suffrage in Word, Image, Music, Stage, and Screen. The Making of a Movement. London & New York: Routledge.