Teksti: Sini Rinne-Kanto 31.3.2015
Kuvat: Calouste Gulbenkian –säätiö
Calouste Gulbenkian –säätiössä Pariisissa on esillä huhtikuun puoleenväliin saakka Pliure. Prologue –näyttely (suom. Taitto. Esipuhe). Kyseessä ei ole retrospektiivi, eikä liioin tiettyyn tyylisuuntaan keskittyvä antologinen kokonaisuus: kokonaisuus avaa pohdinnan kirjan ja taiteen välille muodostuneesta vuoropuhelusta. Näyttely välttää lokeroinnin ja ylimääräisen teoretisoinnin kohdistamalla tarkastelun puhtaasti kirjaan eri ulottuvuuksineen, erityisesti yhdistettynä taiteen kenttään. Kuinka kirja, sekä fyysisenä objektina että abstraktina ideana provosoi taidetta ja luomisprosessia, ja päinvastoin?
Paulo Pires do Valen kuratoima näyttely kerää yhteen noin neljäkymmentä teosta, 1500-luvulta aina nykypäivään saakka. Valikoima kattaa videoita, veistoksia, installaatioita, maalaustaidetta ja luonnollisesti kirjoja, tarjoten samalla skaalan taiteen ja kirjallisuuden tunnetuimmista nimistä anonyymeihin taiteilijoihin ja kirjailijoihin. Ranskalainen termi ”pliure” (suom. taitto, taittaminen), joka on lainannut nimensä näyttelylle, viittaa samanaikaisesti sekä itse toimintaan että sen seuraukseen – konkreettisesti kirjan taittoprosessiin ja tämän seurauksena syntyneeseen fyysiseen objektiin, kirjaan. Taittamisen myötä kirja saa olemuksensa, samalla avaten sille mahdollisuuksia: kirja joko aukeaa tai sulkeutuu, joko paljastaa tai piilottaa. Tämän ansiosta yllätyksellinen elementti yhdistetään aina kirjan perimmäiseen olemukseen. Sivua käännettäessä jokin tuntematon aina odottaa lukijaansa, ja tämä arvoituksellisuus on olennainen osa kirjan viehätystä.
Olafur Eliasson: Your house (1967)
Näyttelynä Pliure. Prologue voidaan nähdä esseenä, ehdotuksena uudesta kirjasta. Se hahmottaa rajoja, avartaa käsitystä kirjan tarjoamista mahdollisuuksista ja sen erottamattomasta suhteesta taiteilijan kieleen ja työskentelyyn. Kirjasta muodostuu näyttelyssä eräänlainen laboratorio, jossa esteettiset kokemukset sekoittuvat. Se muodostaa polun, joka kutsuu tutustumaan kirjan ja taiteen kohtaamispaikkoihin. Ensimmäisessä näyttelytilassa vallitsevaa käsitystä kirjasta tutkitaan erityisesti sen edustaman symboliikan kautta: kirja mielletään usein portiksi, joka avaa mahdollisuudet uuteen, tuntemattomaan maailmaan. Kirja hahmottuu viimeistelemättömänä karttana, lupauksena tuntemattomille ja tutkimattomille reiteille. Olafur Eliassonin teos Your House kuvastaa mainiosti kirjaan liittyvää symboliikkaa pakopaikkana: Eliassonin näyttelytilassa oleva kirja paljastuu veistokseksi, jonka sivuilta löytyy tekstin sijasta sisään kaiverrettu talo. Symboliikka on suorasanainen. Kirja kutsuu meidät tutustumaan tuntemattomaan taloon, jonka huoneet muodostavat kirjan kappaleet, kohdatessamme samalla asukkaita joita emme tunne entuudestaan.
Kirja voidaan siis ymmärtää sekä fyysisenä että henkisenä tilana. Tämä duaalisuus tulee mainiosti esiin Helena Almeidan valokuvasarjassa Étude pour deux espaces (suom. Kahden tilan tutkielma, 1977). Kuvista kykenemme ainoastaan hahmottamaan kirjan ja sen sivuja kääntävien käsien ääriviivat; sekä kirja että lukijan identiteetti jäävät hämärän peittoon. Almeida ehdottaa kirjaa jakaantuneena kahteen tilaan. Se rajoittaa sisä- ja ulkopuolelle, avoimeen ja suljettuun tilaan. Myös fyysinen läsnäolo liittyy vahvasti kirjaan ja siihen liittyvään toimintoon, lukemiseen: se kertoo samanaikaisesti kerrotusta elämästä, sekä kirjan sivuilla että lukijan mielessä, ja samalla kontekstiin liittyy vahvasti ajatus uuden tarinan kertomisesta. Kirjaan ja lukemiseen liittyy myös tietynlainen alastomuus ja dialogin ehdottomuus. Lukija elävöittää kirjan tekstiä ja kuvia, ja kirja tarjoutuu lukijan katseen alle mukautuen sen odotuksiin. Molemmat tarvitsevat toisiaan.
Kirjaan liitetystä tilallisesta symboliikasta liikutaan näyttelyssä luontevasti sen sisällölliseen ulottuvuuteen. Näyttelyssä käsitellään monipuolisesti kirjoihin assosioitua ajatusta universaalin tiedon hallitsemisesta, halusta sisällyttää niihin kaikki käsillä oleva tieto. Tietosanakirjat ja katalogit symboloivat menneisyydessä halusta kontrolloida ja luokitella tietoa. Tähän liittyvästä absurdiudesta tarjoaa onnistuneen esimerkin Denis Diderot’n ja Jean Le Rond d’Alembertin Encyclopédie ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers -teos (suom. Tieteen, taiteen ja ammattien tietosanakirja). Kirjan sivuilta on luettavissa halu äärimmäiseen rationaalisuuteen ja kaikenkattavuuteen: kirjasta löytyy jopa oikea kirjoitus- ja ääntämismuoto maagiselle termille ABRACADABRA. Tietosanakirjan ansiosta koko maailman tietämys ajateltiin olevan kätemme ja katseemme ulottuvilla, kuin taikaiskusta.
Denis Diderot (1713-1784) & Jean Le Rond d´Alembert (1717-1783)
Tämä ajatus kaiken olemassa olevan tiedon saattamisesta yksien kansien väliin kuvastuu erinomaisesti myös Alain Resnais’n videossa Toute la mémoire du monde, (All the memory in the world, 1956), johon on tallennettu Ranskan kansalliskirjaston arkiaskareita 1950-luvulla. Jopa dramaattisen sävyn saava elokuva esittelee kirjoihin liitetyn institutionaalisen kontekstin, joka viestii kirjoihin liitetystä arvovallasta. Video hahmottaa ääriviivat kirjastosta tiedon ehdottomana tyyssijana: kansalliskirjastosta löytyvät perinteisesti kaikki teokset, jotka julkaistaan Ranskassa. Tämä symboloi halusta saattaa yhteen koko maailman tieto, joka on jo itsessään väistämättä ristiriitainen ja monimutkainen idea. Kuten videossa mainitaan, kirjaston lukusalissa tapahtuu päivittäin muuttuva spektaakkeli. Kirjaston seinien sisällä tarjoutuvasta universaalista tiedosta ja informaatiotulvasta muokkautuu jokaiselle lukijalle oma henkilökohtainen polku. Loppujen lopuksi käytössämme on loputon muistojen ja mielikuvituksen kirjasto, ja jokaisen henkilökohtainen kirjasto peilaa lukijansa omaelämäkertaa.
Toisaalta kirjat ovat potentiaalisesti vaarallisia. Tästä tematiikasta muodostuu näyttelyn päättävä osio. Kirjat sisältävät aina myös riskin, niiden sisältö voi olla kyseenalaistavaa. Kirjat voivat tarjota vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, osoittautuen näin vaarallisiksi, erityisesti totalitaarisen ja homogeenisen ajattelutavan edistäjille. François Truffaut on käsitellyt tematiikkaa elokuvassaan Fahrenheit 451, josta on nähtävillä katkelma näyttelytilassa. Elokuva perustuu Ray Bradburyn samannimiseen kirjaan, kuvaten yhteiskuntaa, jossa kirjojen omistaminen ja lukeminen on kiellettyä. Yhteiskuntarauhan takaamiseksi palomiesten tehtävänä on polttaa löytyneet kirjat, ja näin turvata kansalaisten arki kirjojen aiheuttamalta vaaralta. Elokuvan kohtaus, jossa ryhmä palomiehiä saapuu taloon löydettyään sieltä varaston kiellettyjä kirjoja on kuvaannollinen: yksi palomiehistä, Montag, sattuu lukemaan lauseen eräästä kirjasta, lauseen joka jää kaivertamaan hänen mieltään. Samalla kun Montag päättää uhkarohkeasti pitää kirjan itsellään, tilanne eskaloituu kohtaukseen, jossa talon omistaja kieltäytyy jättämästä taloa taakseen, sytyttäen viimein itsensä, kirjansa ja talonsa palamaan. Kirjoja lukemattoman Montagin mieli järkkyy, johtopäätös on, että kirjojen täytyy kätkeä jotain perin voimakasta sisälleen. Tässä kontekstissa on hyvä muistaa, että tuleen liittyvä symboliikka ei ole ainoastaan negatiivinen ja tuhoava, vaan se liitetään myös puhdistautumiseen ja uudelleensyntymiseen: kirjojen sisältö jää elämään, vain niiden edustama materia on katoavaa.
Kokonaisuutena näyttely onnistuu tuomaan ennakkoluulottomasti yhteen eri taiteen- ja kirjallisuudenlajeja, tarkastellen samalla aiheesta läpi vuosisatojen rakentunutta vuoropuhelua. Pliure. Prologue kyseenalaistaa, tutkii ja laajentaa ymmärtämystämme kirjan ja visuaalisen taiteen välisestä vuorovaikutuksesta – se kutsuu tutkimaan maailmoja, joiden yhdistävä tekijä on painettu sana kirjan sivuille. Näyttely pohtii myös onnistuneesti vasta kirjan kautta merkityksensä saavien toimijoiden ja fyysisen tekemisen roolia: lukija, kuuntelija, kirjailija ja taiteilija eivät lue ja näe kirjaa samalla tavalla.
Teoreettisen lähestymistavan puuttuminen luo näyttelylle vapauden, jonka sallima ennakkoluuloton ote on luettava sen eduksi. Toisaalta tämän pohjan uupuminen luo miellekuvan tietynasteisesta palapelistä, jopa keinotekoisuudesta, mitä tulee näyttelyn konseptiin. Kokonaisuudesta jää siis paloja uupumaan. Jään erityisesti kaipaamaan näyttelyn tematiikan peilaamista nykypäivään. Minkälainen rooli kirjalle ja lukemiselle on jäänyt tänä päivänä, ja kuinka taiteen avulla olisi mahdollista käsitellä sen muuttunutta roolia? Pohdinta kirjan, lukemisen ja taiteen yhdistelmästä postinternet–ajalla olisi ollut ehdottomasti tarkastelun arvoinen näkökulma. Sekä kirjan että taideteoksen materiaalinen olemus on kyseenalaistunut, samaan aikaan kun bittiavaruudesta on tullut jättimäinen arkisto, universaalin tiedon mekka, jonne tieto tallentuu, haluamme sitä tai emme.
Helena Almeida: Estudo para Dois Espaços (Etude pour deux espaces), 1977
Toisaalta näyttelyssä kirjaa ja lukemista käsitellään hämmästyttävän paljon erityisesti lukijan ja taitelijan ulottuvuudesta – uupumaan jää itse kirjoittajan näkökulma. Näyttely unohtaa siis kokonaisen kappaleen itse kirjoittamisen tärkeydestä: mikä merkitys voi olla kirjan ja lukijan välisellä vuorovaikutuksella, ellei pohdita sitä, kenen toimesta teksti on syntynyt? Miksi joku tuntee ylipäätään tarvetta kirjoittaa, täyttää tyhjät paperit ajatuksillaan? Olisi ollut mielenkiintoista saada kosketus myös tähän maailmaan, kirjailijan henkilökohtaiseen panokseen, ja kuinka tämä hengenanti kulkee kokonaisen polun kirjailijan ajatusmaailmasta lukijan käden ulottuville, muokkautuen näin uudestaan joka kerta käyttäjänsä kuvaksi. Kirjoittamisen merkityksen tiivistää mainiolla tavalla Marguerite Duras teoksessaan Kirjoitan (Écrire, 1993). ”Kirjailijana oleminen on kummallista. Se on samanaikaisesti ristiriita ja järjettömyys. Kirjoittaminen tarkoittaa myös puhumattomuutta. Se on vaikenemista. Se on huutamista vailla ääntä.”
Tietyistä puutteista huolimatta näyttely löytää kuitenkin oman paikkansa, alkupuheen ja loppusanojen välistä. Se peräänkuuluttaa kuitenkin vierailijan aktiivista roolia: lukija kutsutaan lisäämään oma kappaleensa näyttelystä kertovaan tarinaan.
Pliure. Prologue –näyttely esillä Calouste Gulbenkian –säätiössä 12.4.2015 asti.