Eero Yli-Vakkuri
Borgit ovat nomadi androidiheimo, joka vaeltaa Star Trek -universumissa. He etsivät vieraita kulttuureita ja muuntavat nämä kaltaisikseen; prosessia kutsutaan ”assimiloimiseksi”. Kun humanoidi (kuten ihminen, vulkaani tai klingoni) muutetaan Borgiksi tämä menettää henkilöllisyytensä. Uhriin asennetaan siruja, jotka kumoavat tunteet ja lähettimiä, joiden avulla Borg-yhteisö jakaa kaiken tiedon keskenään. He ovat jatkuvasti verkossa. Verkon avulla yksi Borg ymmärtää kaiken saman mitä toinen Borg, mutta heillä ei ole käsitystä minuudesta. Yksi Borg puhuu kaikkien puolesta ja he toimivat ilman nimiä. Kun nämä ovat vuosien saatossa assimiloineet lukuisia eri heimoja, he tuntevat miltei kaikki Star Trek -universumin eri kulttuurien teknologiat ja kielet. Tästä seuraten heillä on ylivertaiset avaruusalukset, kuten valtavat yli poimunopeuden teoreettista maksimia kulkeva Borg-kuutiot, joka kiitää avaruudessa etsien lisää assimiloitavaa.
Tätä ajattelin ensimmäisenä, kun kuulin One Love -ryhmän, Tampereen lemmenlukkojen sulatustempauksesta. Ryhmä irrotti satojen tamperelaisten paikalliseen siltaan kiinnittämät lemmenlukot ja valoi ne kuutioksi. Kuutio on näytillä näyttelytilassa Tampereella. Kaupunkilaiset pääsevät katsomaan yhteen sulatettuja lukkojaan 5-10 euron pääsymaksua vastaan.
MITÄ OVAT LEMMENLUKOT?
(Kuva Markus Lohikoski)Lemmenlukkojen kiinnittäminen siltojen rakenteisiin pariskunnan ikuisen rakkauden symboliksi on tätä nykyä globaali perinne. Tavan alkuperästä ei löydy verkosta selvää tietoa. Joidenkin lähteiden mukaan tapa on yleistynyt vasta 1980-luvun puolella. Toiset väittävät lemmenlukkojen kiinnittämisen olevan ikiaikainen rituaali. Lukkoja kiinnitetään siltoihin kaikissa suurkaupungeissa. Perinteen mukaisesti rakastavaiset kirjaavat nimensä lukkoon, kiinnittävät sen kaiteeseen ja heittävät avaimet jorpakkoon, monessa tapauksessa jokeen, jonka silta ylittää. Kuva on romanttinen. Kaikki sillan ylittäjät todistavat liiton ikuisuudesta.
Törmäsin ensimmäisen kerran tapaan Virossa, kun minulle esiteltiin silta jossa oli muutama satoja vuosia vanha lukko. Virolaiset kertoivat tavan olevan saksalainen. Lukot olivat käsintehtyjä, harkittuja koriste esineitä. Ne olivat silmämääräisesti päätellen vanhoja, joten voin todistaa että tapa on perinteikäs. Nykypäivänä tarkoitusta palvelevat rumemmat sarjatuotetut halpislukot. ”Lemmenlukkoja – Rakastavaisten nimikirjailuin” saa tilattua maailman verkkokaupoista kotiovelle kuljetettuna ja suutarit tarjoavat kevään tullen lemmenlukkojen kaiverruspalveluita (1). Rajuimmissa rakkaustarinoissa rakastavaisten nimet on saatettu kirjailla pyöränlukkoon naulalla tai tussilla. Tällaiset improvisoidut ratkaisut edustakoot lemmenlukkojen teen-sen-itse -perinnettä, mikä on kiinnostavampaa kuin kitschiksi vedetty lukkojen tuotteistaminen ja sarjatehtailu. Lukkojen kiinnittäminen on pakanallinen tapa.
Tampereelle lemmenlukko-perinne on rantautunut muutamia vuosia sitten, joidenkin väitteiden mukaan niistä ensimmäiset kiinnitettiin ennen vuosituhannen vaihdetta. Lukot koristavat tunnetuimmin Tammerkosken ylittävää Patosiltaa. Näitä on kritisoitu, sillä osa niistä on rumia ja niiden on väitetty haurastuttava sillan rakenteita. Tapa on kuitenkin hiljaisesti hyväksytty ja kaupunkilaisten intoa kirjailla lukkoja on hyödynnetty luotaessa ”Tampere – Rakkauden kaupunki” -brändiä. Mm. Tampereen kauppakamari oli mukana kehittämässä tuotetta perinteen ympärille. Turisteille myytiin lukkoja ja nimikirjainten kaiverruspalvelua. Pakettiratkaisut myytiin Tammerkosken alueen hotelleissa. (2),(3)
Jottei Tampere vaikuttaisi ensikädessä rahastavan perinteen nimissä, lukkojen myyntituotot ohjattiin Naisten Pankin pienlainoina kehitysmaiden naisille ja lukot valmistettiin kuntoutustyönä. Tampereen projekti on vasta aluillaan. Vastaavia innovaatioriihiä rakkauslukkojen brändäykseen on varmasti käynnissä maailman kaikissa siltojen koristamissa kaupungeissa.
Vaikka Tampereen lemmenlukkoja suvaitaan, niiden laillinen asema on epäselvä. Lukot saa kiinnittää kaiteeseen hiljaisella hyväksynnällä mutta ne tulkitaan lainkirjaimen mukaisesti ”hyljätyksi irtaimistoksi”. Tämä tarkoittaa, että niiden kunnosta saati säilyvyydestä ei vastaa kukaan. Ne ovat hylättyjä kuten polkupyörät, joita juna-asemien edestä poistetaan kevään tullen roskalavoille. Teon jälkeen muuan lainoppinut on todennut, että ”lukot ovat saaneet institutionaalisen aseman, kun kaupunki on ne hiljaisesti hyväksynyt” (4), josta seuraten olisi mahdollista nostaa rikossyyte niiden poistajia kohtaan. Viisi päivää teoksen toteutuksen jälkeen poliisille jätettiinkin rikosilmoitus, mutta kaupunki ei ottanut teon laillisuuteen kantaa. On jäänyt lakitieteellisesti epäselväksi ovatko lukot, jonkun omaisuutta vai jätettä. Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa Tampereen kaupungin lakimiehen tulkinneen lukot lain silmissä suojattomiksi. Käräjiin siis valmistaudutaan. (5)
PIRKANMAAN TRIENNAALI JA ONE LOVE:N TAIDETEOKSEN SYNTY
Tähän saakka lukot ovat olleet lainsuojattomia rakkaudentunnustuksia. Hyödyntäen lukkojen lainsuojatonta asemaa anonyymina toiminut One Love – ryhmä irrotti satoja lemmenlukkoja Tampereen Patosillasta. Irrotuksen jälkeen taiteilijat sulatuttivat lukot kuutioksi ja esittelevät kuutiota sekä videota, joka esittää sen tekoprosessin osana Pirkanmaan viidettä triennaalia, jota järjestetään Tampereen Taiteilijaseuran, Tampereen taidemuseon ja Pirkanmaan taidetoimikunnan toimesta. Triennaalin tämän vuoden teema Elämännapa jää sen verkkosivujen myötä hyvin epämääräiseksi. Näyttelyiden motiiveista ja tavoitteista ei saa taiteilijalistan lisäksi mitään käsitystä verkon kautta. Sivujen perusteella ”One Love on ryhmä, joka teoksellaan provosoi jakamaan rakkautta laajemmin.” Alle viikko teoksen julkistamisen jälkeen taiteilijat tulivat julkisuuteen. Tekijöiksi esittäytyivät Antti Pussinen ja Kaija Papu , jotka molemmat tunnetaan entuudestaan julkisen tilan hallintaan liittyvistä projekteista sekä graffititaustoistaan. (6)
”Rakkauskuutio”
Graffiti- ja katutaidetaustaisten osallisuus instituutioiden järjestämissä taidenäyttelyissä on muodostunut Suomessa trendiksi ja katutaide on saavuttamassa instituution suojaaman aseman: ”Graffiti on merkittävin kuvataiteen suuntaus, joka maailmassa on nähty viimeisen sadan vuoden aikana. Se on syntynyt kadulla ilman instituutioita ja levinnyt maailman joka kolkkaan”, esittää taiteilija Jani Tolin City-Lehden haastattelussa. Kansainvälistä katutaidetta on esitetty viimeaikoina mm. Porin taidemuseossa. Siirtyminen kadulta galleriaan ei ole käynyt ongelmitta. (7)(8)
Nykytaidetapahtumana triennaali ei ole kovin tunnettu. Sen painotus on tasapainotellut ajansaatossa ajankohtaisen nykytaiteen ja paikallisen luovan kulttuurin esittelyn välillä. Tänä vuonna näyttelyn kuraattorina toimii Veikko Halmetoja , joka tunnetaan myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajana. Hänen kynästään on syntynyt mm. ”Hirstin taiteessa kuollut muuttuu eläväksi” artikkeli, joka ylistää englantilaisen Damien Hirstin taidetta. (9)
Ei ole syytä epäillä Halmetojan journalistista etiikkaa, vaikka artikkeli imarteleekin niitä suomalaisia liike-elämän vaikuttajia, jotka omistavat sekä Hirstin taidetta että merkittäviä osuuksia Helsingin Sanomia julkaisevasta Sanoma-Yhtymästä. Kirjoitus antaa selkeän käsityksen Halmetojan taidemausta. Tämä arvostaa hyvin rytmitellyn ja kauniin näyttelyripustuksen lisäksi teoksia, joissa taiteilija saa teoksen avulla paljastettua yleisönsä olevan kaksinaismoralistista.
”Kuollut tiikerihai formaldehydiliuoksessa on kuva siitä, miten luonto alistetaan ihmisen tarpeiden vuoksi. Se on herättänyt keskustelua eläinten käytöstä taideteosten materiaalina. On kuitenkin vaikea perustella, miksi se olisi eettisesti ongelmallisempaa kuin eläinpohjaisten pohjustusaineiden käyttö maalauskankaissa”, Halmetoja kirjoittaa Hirstin teoksesta.
Ajattelu mukailee aikanaan Teemu Mäen Sex and Death (1988) -videosta tehtyjä tulkintoja. Tulkinnat esittävät että, ”kissan tappoon” ryhtyneen ammattitaiteilijan toimet eivät ole moraalisesti tuomittavampia suhteutettuna nakkeja napostelevan lihansyöjän ateriointiin. Lihansyöjä nimittäin osallistuu makutottumustensa myötä paljon iljettävämpään eläinten kidutukseen. Tulkintojen mukaan ammattitaiteilija on oikeutetumpi tekoonsa koska tekee performanssin myötä lihatuotannon väkivallan näkyväksi, toisin kuin lihansyöjä, joka kätkee eläimiin kohdistuvan väkivallan itseltään ja perheeltään kattamalla pöydän pikkusievästi.
One Love -ryhmän toimet heijastavat selkeästi näyttelyn kuraattorin taidemakua, tarkemmin ottaen viimeksi mainittua ”kaksinaismoralismin paljastamismotiivia”. Teos yrittää parhaansa mukaan käsitellä ”julkisen tilan hallintaan ja tähän hallintaan sisältyvään kaksinaismoralismia”. Sen toteuttajien mukaan Tampereen kaupungin asukkaat tarvitsevat herätyksen – Heitä on ravisteltava, jotta he näkisivät kaupunkisuhteensa olevan konstruktio, jonka rakentumiseen vaikuttavat ensikädessä heteronormatiiviset arvot, jonka lippulaivaksi voidaan nimetä yksiparinen rakkaus ja toiseksi tekijäksi (lukkojen brändäämisen myötä korostuneet) kaupalliset intressit. Teos esittää että Tampere on taantumuksellinen kaupunki, jonka kaupunkikulttuuri on pikkuporvarillista ja kuin huomaamattaan erilaisuutta torjuvaa. Sulatettu lukkokuutio yrittää saada kaupunkilaiset havahtumaan kaksinaamaisuuteensa: ”Kuinka kehtaatte juhlistaa lähimmäisen rakkauttanne siltaan kiinnitettävillä turhakkeilla mutta ette anna taaleria köyhälle tuntemattomalle, joka on teidän lähimmäisenne?” kuutio ivailee ja jatkaa: ”Miksi torjutte kategorisesti anarkistien graffitit mutta ette näitä kokoomusta äänestävien väsäämiä rumia lukkoja?”
Tulkintaa kaksinaismoralismin paljastamismotiivista komppaa myös molempien taiteilijoiden aikaisempi toiminta. Heidän ensimmäinen lausuntonsa julkisuuteen tulemisen jälkeen ei tosin ole linjassa ajatuksen kanssa: ”Installaation lähtökohtana oli ihmetys lukosta rakkauden symbolina. Mielestämme rakkauden ei kuulu kahlita vaan vapauttaa.” (10) Lausuntoon sisältyy myös anteeksipyyntö mielensä pahoittaneille kaupunkilaisille. Aamulehdessä julkaistu haastattelu kertaa lukkojen symbolista merkitystä ja tekijät mitätöivät teon poliittisuutta esittäen sen olevan seurausta viattomasta, lapsenomaisesta ihmettelystä. Lausunto ei valota julkisen tilan hallintaan liittyviä teemoja, mutta kulutuskriittisen kannanoton lausunnosta voi kuitenkin lukea: ”…teoksella ei ole tavoiteltu voittoa” Aamulehti painottaa. Julkisen tilan hallinnan teemat kuitenkin valottuvat taiteilijoiden kokonaisessa tiedotteessa, joka on luettavissa mm. Pavun ja Tampereen Kaupungin verkkosivuilla.
”Olivatko kaiteessa olevat lukot taidetta? Entä ovatko lukot nyt enemmän tai vähemmän taidetta kun ne ovat museossa?” taiteilijat kysyvät yhteisesti, johdatellen keskustelua kohti taiteen määrittelyn ongelmakenttää. Lausunto asettaa vastakkain kansantaiteen, vapaan kaupunkikulttuurin, paikallisvetoiset ympäristötaidetapahtumat (eli erilaiset harrastajataiteilijat) sekä koulutetut ammattitaiteilijat ja näiden edustaman institutionaalisen taidekäsityksen. (11)
Rakkaus-teemaa ei ole koottu fasadiksi teoksen ylle vaikka sitä käytetäänkin julkista kritiikkiä loiventamaan. He vetoavat kansalaisten tunteisiin saadakseen synninpäästön. Taiteilijat esitetään usein tunteiden tulkkeina, ja tekijät hyödyntävät tätä mielikuvaa ajaessaan yhden rakkauden politiikkaa. He käsittelevät rakkautta instituutiona, joten teko on instituutiokritiikkiä, tai oikeastaan yhden instituution fundamentalistinen hyökkäys toista kohtaan. Molempien taiteilijoiden toiminta on aikaisemminkin ollut heteronormatiivisten käytänteiden, näiden varassa tehtyjen artikuloimattomien sopimusten ja näihin pohjaavien yhteiskuntasopimusten, pitkälle vietyä kritiikkiä. He ovat aikaisempien teostensa valossa kriittisiä, poliittisesti motivoituneita taiteilijoita ja toteuttaneet teoksia niin laittomin keinoin kaupunkitilassa kuin laillisin keinoin galleria- ja museokontekstissa. Taiteilijat tunnetaan teoksista, jotka kritisoivat julkisen tilan hallintaan liittyvää kontrollia sekä kontrollia toimeenpanevia virkamiehiä. Papu tunnetaan parhaiten paljon positiivista julkisuutta saaneesta PI541-veistoksesta. Teos on taiteilijan valmistama 1:1 -kopio Skoda Octavia -poliisiautosta. Kopion väritys ja mekaaniset yksityiskohdat on toteutettu virkaten villalangalla. (12)
Kaija Papu: P1541(Kuva Jarkko Mikkonen)”Autoja ja poliiseja pidetään usein maskuliinisina asioina ja virkkausta feminiinisenä. Haluan tuoda nämä asiat törmäyskurssille ja tarkastella tämän kolarin synnyttämiä ajatuksia.” Papu kirjoittaa. ”Teokseni havainnollistaa myös vallan visuaalisuutta. Eli sitä kuinka Poliisin ja muidenkin instituutioiden vallan merkit ovat lähinnä ulkoisia visuaalisia merkkejä. […] Ihmisten tunnelataukset ovat nimenomaan kohdistuneet näihin visuaalisiin merkkeihin ennemmin kuin autoon tai ihmisiin, jotka näitä merkkejä kantaa”, hän jatkaa tuoden esiin taidokkuutensa symbolisen vallan analyysissa ja kritiikissä. (13)(14)
Myös Pussinen osoittaa asiantuntemusta kaupunkitilan hallintaan liittyvässä politiikassa: ”The city is the result of human communality. Nonetheless, the individual’s opportunities to influence his or her own urban environment are limited. Bureaucracy keeps in motion concentric circles of decision-making and it is hard to know where to jump in”, hän kertoo 2010 julkaisemassaan näyttelytiedotteessa. (15) Molempien taiteilijoiden taustat osoittavat, että he ymmärtävät erittäin hyvin julkisen tilan kontrolliin liittyvät kimurantit byrokraattiset ja yhteisölliset ominaisuudet. He ovat katutaiteen erityisasiantuntijoita.
Kaikki teoksen tekemiseen osallistuneet toimijat ovat osanneet odottaa voimakasta vastareaktiota ja ovat tehneet byrokraattista selvitystyötä varmistaneet lukkojen lainsuojattoman aseman. Tämä on tehty jo ennen teoksen toteuttamista: ”Halmetoja sanoo selvitelleensä etukäteen asianajajilta, voisiko lukkojen vieminen olla esimerkiksi näpistys, mutta näin ei hänen mukaansa ollut.” Helsingin Sanomat kirjoittaa. (16)
Teos on kosto siitä, että kaupunkikulttuuria moniarvoisista näkökulmista kritisoivat äänet on aikaisemmin sensuroitu tilanhaltijoiden ja kaupungin konsensuksen toimesta. Kosto ei ole katkera vaan strateginen. Sen tarkoitus on puhdistaa ilmaa jakamalla kaupunkilaiset kahteen selvään leiriin ”puolustajiin ja vastustajiin”. Kun kriittisen taiteen puoltajat saadaan tunnistettua, voidaan näiden kanssa jatkossa laatia sosiaalisia uudistuksia ja aloitteita. Teos pyrkii vilpittömästi siihen, että Tampereen kaupunkikulttuuri kehittyisi moniarvoisemmaksi. Toisaalta teos on seuraus siitä, ettei Tampereella toimi nykytaiteeseen erikoistunutta kriitikkotoimitusta, joka kiertäisi taidetapahtumia tehden artikkeleita ja arviointeja nykytaiteesta. Saadakseen palautetta taiteilijat ja kuraattorit pakottavat kaikki kaupunkilaiset osallistumaan taideteokseen. Toimien avulla he yrittävät saada kaupunkilaiset kokemaan kaupungin hetkenaikaa graffiti-taiteilijan näkökulmasta: ”Tekijä ottaa aina riskin, kun tekee teoksen julkiseen tilaan luvatta. Silloin ei voi tietää mitä omalle teokselle tapahtuu. […] Lukkojen laittajat ovat ottaneet tämän riskin tietoisesti kun eivät ole hakeneet kiinnittämiselle kaupungin lupaa”, tekijät korostavat tiedotteessaan.
”Teos pyrkii korostamaan, että rakkaus on universaali tunne, eikä se ole henkilöriippuvaista”, Halmetoja kertoi teoksesta Aamulehdessä. Kommentti oli yritys tehdä teoksesta museopedagogisin keinoin sulateltavaa: aukaista keskustelu tarjoamatta liian selviä vastauksia. Lausunto on oppikirjaesimerkki markkinointitarkoitusta palvelevasta provokaatiosta. ”Suosittelen, että jokainen käy katsomassa teosta ja miettii sitten, tuntuuko enää pahalta”, Kuraattori jatkoi Aamulehden lausunnossaan. (17) Hän uskoo vilpittömästi, että rytmitellyn ja kauniin näyttelyripustuksen myötä teos tuottaa katharttisen elämyksen ja saa yleisön näkemään maailman uusin silmin. Kuka tietää, ehkä näin käykin; fundamentalismi joko valloittaa tai epäonnistuu siinä.
TEOS LAUKAISEE KESKUSTELUN JULKISEN TILAN HALLINNASTA
Taiteilijoita ja erilaisia kulttuurityöntekijöitä on perinteisesti koulutettu siihen, että hyvä taideteos ”laukaisee keskustelun” jostakin kiperästä aiheesta. Poliittinen taide tehdään usein provosoivaksi, jotta teoksen teemoihin sisältyvät aiheet saadaan julkisuuteen ja osaksi arkisia kahvipöytäkeskusteluja. Provosoivan taiteen itsetarkoitus ei ole mediahuomion saaminen vaan teokseen ja tämän edustamaan poliittiseen agendaan sisältyvien, massamedian laiminlyömien ja/tai sensuroimien teemojen esiintuominen ja käsittely. Provosoivaa taidetta, jonka pyrkimys on johdatella yleisiä keskusteluja kohti taiteilijan mielenkiintoisena pitämää aihetta, on tehty jo pitkään. Sillä on vankka perinteensä ja suomalaiset yleisöt ovat varsin tottuneita tällaisiin töihin. Tästä seuraten viimevuotinen McDonalds-patsaan anastus aktivismitarkoituksissa, säilyi mediassa vain lyhyen aikaa. Taiteilijaryhmän peräänkuuluttamaa yleistä keskustelua pikaruokaravintolan ruuan terveellisyydestä ei ehtinyt syntyä, kun lehtien lukijat väsyivät koko tempaukseen. Väsyminen kävi nopeasti, kun teos tulkittiin ryhmään kuuluvan taiteilijan Jani Leinosen yritykseksi pönkittää uraansa. ”Sitten kun tälle annettiin taiteen leima, itse asia väljeni…” Leinonen kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa. (18)(19)
Lemmenlukkoja, Helsinki. (Roger de Castro, Creative Commons)
”Keskustelun avaamiseen” tähtäävä taide oli Suomessa suosittua 80-luvulla kun postmoderni taideteoria lunasti paikkansa kuvataidekentällä. Postmodernin taiteen motiivi voidaan typistää yritykseksi tuoda julki ja tunnistaa: ”…niitä vaihtoehtoisia näkökulmia maailmaan, joita nykypäivää edeltävä modernistinen maailmankuva on sulkenut pyrkiessään kohti yhtenäiskultuuria”. Suuntaus on ansiokkaasti onnistunut laajentaneet käsitystämme siitä miten identiteetti muodostuu. Esimerkiksi sukupuolisuus on kyseenalaistettu. Sitä ei nähdä geenien säätelemänä vaan sukupuoli-identiteetti kehittyy kasvatuksen myötä, kuten kansallisuus tai tamperelaisuus (jota lemmenlukkojen brändäys oli rakentamassa). Postmodernismin ansiosta meistä on tullut suvaitsevaisempia ja empaattisempia: ”Kaikki erilaisia, kaikki saman arvoisia”.
Koska postmoderni taide oli aikanaan radikaalia ajan ahdasmielisessä Suomessa, sen näkökulmien esiintuominen oli tehtävä provosoivasti ja voimakkaasti, ”avaamalla keskustelu” väkisin. Onneksi näin toimittiin! Perinteen oikeuttamana voimme tuoda syrjittyjen äänen kuuluviin julkisessa tilassa. Oikeutta tuoda vaihtoehtoisia narratiiveja julki on vaalittava ja prosessit, jotka tähtäävät sensuuriin on tunnistettava ja kritisoiden tuhottava. (20)
Emme kuitenkaan enää toimi yhtenäiskulttuurin alaisuudessa, mistä johtuen yleisöjen johdatteleminen keskusteluun siinä viitekehyksessä, missä taiteilija toivoo, onnistuu harvoin. Kalervo Palsan sarjikset ovat tätä nykyä ihan peruskauraa. Magna on oikeastaan paljon sairaampaa! Medialukutaito on kasvanut ja nykypäivän yleisöt ovat sangen kyvykkäitä tulkitsemaan, onko jokin julkinen tempaus taiteilija-, aktivisti- vai mainostoimistovetoinen. Tunnistettuaan eleen taiteeksi yleisöt arvioivat varsin nopeasti, onko tempaus ”hyvää vai huonoa taidetta” – puuttumatta teoksen teemoihin pintaa syvemmältä, tarttuen ainoastaan tempauksen uutisoitiin ja mediointiin ja näkemättä itse teosta. Nykypäivänä monet taiteilijat eivät kutsu toimiaan esisijaisesti taiteeksi, jolloin nopeaa tuomiota teoksen hyvyydestä-tai-huonoudesta ei päästä tekemään. Taiteilijat toimivat tässä yhteydessä ensin anonyymisti, jottei teoksen tulkintaan vaikuttaisi heidän henkilöhistoriansa tai aikaisemmat poliittiset julkilausunnot. Kun lukot katosivat sillalta, Aamulehti spekuloi tempauksen liittyvän taiteeseen. Kun arvio osoittautui oikeaksi, on projektin ympärillä epäilty median ja taideinstituutioiden välistä salaliittoa. Hetken aikaa myös teekkareita epäiltiin.
”Tykkään”/”En tykkää” -mielipiteen lausumisen jälkeen kantoja puolustetaan ja jäsennetään mutta harvemmin kehitetään siten, että ne saattaisivat muuttua. Muutos on mahdollinen, mutta siinä kuluu vuosia. Ensi alkuun kaupunkilaisten välinen vuoropuhelu jää kaikkia osapuolia turhauttavan kinastelun tasolle, kuten teoksesta ensimmäisenä uutisoineen Aamulehden verkkofoorumit osoittavat. Räikeimmissä provokaatiotapauksissa keskustelu typistyy nopeasti, mistä on paljon lähihistorian esimerkkejä. Näin tapahtuu poikkeuksetta, ja lopulta uhkaillaan väkivallalla. Aamulehti on jo niputtanut teoksen tekemällä kyselygallupin. Sen perusteella 58% kaupunkilaisista hyväksyy teon. Gallup jos mikä lässäyttää teoksen innoittaman analyyttisen keskustelun. Olisi rakentavaa luoda julkinen palautekanava/portaali/foorumi vaikka Triennaalin verkkosivuille, jotta kommentteja voitaisiin kerätä saman katoksen alle. Tekijät ovat toistaiseksi tyytyneet pitkälti Aamulehden sensuurinalaisiin palautefoorumeihin, kuraattori henkilökohtaisesti saamaansa palautteeseen. Tekijät ovat julkaisseet gmail-tiliin sidotun sähköposti osoitteen, jonka myötä palautetta voi lähettää yksityisesti: onelovetampere@gmail.com
Taiteilijat, kuraattori ja näiden läheiset ystävät todennäköisesti osallistuvat Aamulehden verkkokeskusteluihin anonyymisti ja ovat sangen tyytyväisiä siitä, kuinka suosittuja kommenttipalstat ovat. Jokainen anonyymiin foorumiin kirjoitettu kommentti oikeuttaa teosta, sillä teko herättää ennennäkemättömän paljon keskustelua nykytaiteen merkityksestä ja tulevaisuudesta Pirkanmaalla. Tästä näkökulmasta teko on käytännössä vaikuttavin taideteos, joka Tampereella on tuotettu kaupungin valtauksen muistomerkiksi pystytetyn Vapaudenpatsaan (taiteilija Viktor Jansson) jälkeen. Teos saattaa käynnistää Tampereella jopa ennen näkemättömän poliittisen taiteen renessanssin. Vähintään se edesauttaa aikaisemmin varovaisena tunnetun nuoren kuraattorin uraa; on todella jännää seurata minkälaisen näyttelyn hän seuraavaksi järjestää.
Lemmenlukkoja Kölnin Hohenzollernbrückellä. (Tekijä: Wvk)Tamperelaisilla taiteilijoilla on sitkeän alakulttuurikenttänsä myötä kaikki edellytykset saatella koko kansallinen nykytaideprojekti tuoreille urille. Mutta vasta teokset, jotka kommentoivat tätä lukkotempausta, tulevat paljastamaan paikallisen nykytaidekentän karvat. Koko tempaus vaikuttaa ovelalta attentaatilta ensikädessä paikallisia taideinstituutioita vastaan. Provokaation lisäksi taiteilijaryhmä One Love ei kuitenkaan vaikuta masinoivan kulissien takana kansanliikettä Pirkanmaan Triennaalia ja siihen osallistuvia instituutioita vastaan. Moisen seurauksena olisi saattanut olla vaikka Tampereen taidemuseoiden valtaus, jota julkinen mielipide oikeuttaa. Jos koskaan niin nyt kansalaiset voivat vallata museot! Muutamat ovat jo aloittaneet julkisella tilalla leikittelyn kun siltaan kiinnitettiin lukolla lastenrattaat ja lisää lukkojupakan innoittamia julkisia tempauksia on odotettavissa. (21) Samalla instituutioiden sisällä kuohuu, kun laitosten työntekijöiden puhuvat toisiaan vastaan, murtaen yhteisen kulissinsa.
Mutta mikäli kaupunkilaisia ei lähtökohtaisesti kiinnosta Pirkanmaan Triennaalin edustama nykytaide, ei näitä ole suotavaa pakottaa siitä puhumaan. Nykytaide ei ole niin erityisen tärkeää. Varsinkin jos teos puoltaa ainoastaan väitettä: ”Rakkaus on universaali tunne, eikä se ole henkilöriippuvaista”. En voi uskoa, että teos on tehty vain universaalia rakkautta tunnustamaan. Silloin se olisi valju. Nyt teon ympärille nivoutuva symbolinen väkivalta, aggressio, aikaisempi taiteilijoiden anonymiteetti ja taiteilijoiden värikkäät katutaidetaustat tekevät työstä kiintoisan. Mikäli lukot olisi sulatettu vapaaehtoisten tamperelaisten lukkolahjoituksista, se ei olisi yhtään niin jännä kuin nyt. Se olisi suvaitumpi taideteos – mutta ei niin kiinnostavaa nykytaidetta. Työ on toteutettu ensisijaisesti provokaationa. Se palvelee ihannetta, jonka mukaan hyvä taide saa yleisönsä kontemploimaan, mikä on oikein ja väärin keinoilla millä hyvänsä. Postmodernin jo läpikäytyämme tämä motiivi nykytaiteessa voitaisiin jo julistaa vanhanaikaiseksi. Tamperelaisten ei ole pakko kiinnostua nykytaiteesta. Kenenkään ei ole. (22)
Harjaannuttuamme yhteisötaiteellisissa projekteissa on käynyt selväksi, ettei taiteilijaa ei välttämättä tarvita avaamaan keskustelua. Ihmiset käyvät keskenään sangen kiinnostavia keskusteluja kaikenaikaa. Jos johonkin taiteilijaa saatetaan tarvita niin ohjaamaan ja fasilitoimaan keskusteluja, luomaan siltoja sekä toiminta-avaruuksia erilaisista taustoista olevien ihmisten välillä. Nämä prosessit edellyttävät taiteilijalta ensikädessä neuvottelutaitoja. Valitettavasti nämä taidot eivät kuulu taiteilijoiden kouluoppeihin.
JULKISEN TILAN HALLINTA JA PIRKANMAALAISET TAIDE-INSTITUUTIOT
80-luvulla Suomessa syntyi tarve toteuttaa tuottaa taideteoksia taiteilijavetoisesti kaupunkitilaan. Taiteilijat eivät halunneet toimia perinteisten museoiden ja gallerioiden suojissa. Taide piti tuoda kaduille, ilman instituution mandaattia. Kaupunkitila oli vallattava autonomiseksi ja kaikenlaisten kulkuneuvojen, mielipiteiden sekä tyylien oli annettava näkyä julkisesti. Graffitiscene jyrähti liikkeelle ja tähän liittyvät alakulttuurit pukeutumistyyleineen sekä käytösetiketteineen tulivat pian suvaituksi kaupungeissa. Pirkanmaan Triennaali lilluu tämän kulttuurilliseen liikkeen vanavedessä. Yritys paljastuu tapahtuman verkkosivuilla, joiden alaotsikoissa julistetaan: ”Nykytaide valtaa Tampereen”. Näyttelyn teema ”Elämäntapa” on kirjailtu graffitivaikutteiseen fonttiin. Myös One Love -ryhmän jäsenet hilluvat biennaalin tiedotteen kuvituksessa heilutellen hip-hop henkisiä käsimerkkejä. (Taiteilijat ovat muuttaneet elekielensä nimien julkistuksen yhteydessä ja seisovat viimeisimmissä kuvissa teoksensa takana paskanjäykkinä, kuten ikkunan rikkomisesta syytetyt koululaiset Pohjanmaalta). Muutamia näyttelyihin kuuluvia teoksia on ripoteltu kaupungillekin. Näyttelypaikat ovat kuitenkin valtaosin paikallisesti arvostettuja taidelaitoksia. (23) (24) (/16)
Lukkojen sulatustyöhön ovat välillisesti osallistuneet kaikki arvostettavat Pirkanmaalaiset kulttuurilaitokset, mukaan lukien Vuoden nuori taiteilija -näyttelyistään tunnettu Tampereen taidemuseo. Sama museo oli kesällä 2011 laskuttamassa ”Performanssi Fiestassa” esiintynyttä taiteilijaa Carolina Trigoa siivouskustannuksista tämän heiteltyä museon kiinteistöillä kananmunia The Fiction of Fullness performanssinsa aikana. Fiesta oli valinnut teemakseen poliittisen taiteen ja se järjestettiin Pispalassa toimivan Hirvitalon toimesta. (25) Museon johtaja Myllyharju on kritiikin koventuessa irtisanoutunut One Love :n teoksesta: ”Jos minulta olisi etukäteen kysytty lupaa tällaisen esittelyyn meidän tiloissamme, en olisi antanut” (/16). Julkinen irtisanoutuminen paljastaa, että organisaatioiden välisessä kommunikaatiossa on ollut pahoja ongelmia. Kaikkien lukonsulatukseen välillisestikin osallistuneiden instituutioiden olisi suotavaa seistä yhteisessä rintamassa ja edesauttaa teoksen käsittelyä. Osallisuuden kieltäminen on noloa ja herättää kysymyksen siitä, miten Triennaalia on johdettu.
Lemmenlukkoja, Moskova. (A.Savin, Creative Commons)Se, että lukkojen sulatustyön takapiruna toimivat myös perinteiset taidelaitokset tekee teoksesta luonnollisesti vähemmän katu-uskottavan. Vaikuttaakin siltä, että sulatustyötä masinoineet tahot ovat vilpittömän pihalla siitä, että teko on aiheuttanut ärtymystä paikallisissa. Tälle on syynsä. Instituutiot näkevät, että kaupunkilaisten tulisi olla heille kiitollisia kun erilliset lukot on nyt saatettu osaksi merkittävää nykytaideteosta. Kuten Borgit he assimiloivat kaikki erilaiset rakkauden tunnustukset yhdeksi isoksi rakkaudeksi, joka mahtuu näppärästi museon varastoon. Nyt voidaan väittää että ”…ne ovat tallella ikuisessa taideteoksessa” kuten Pirkanmaan läänintaiteilija Tero Karvinen esittää kaupungin paikallislehdessä. Institutionaalisen taiteen näkökulmasta kansantaiteeksi tunnustettujen lukkojen sulattaminen ja museoiminen tekee yksittäisistä rakkauden tunnustuksista ylevämpiä. (26)
Näin perinteiset taidelaitokset toimivat. Ne irrottavat kaupunkikulttuuria kontekstistaan ja säilövät sen ikuisiksi ajoiksi. Koko katutaiteen kulttuuri on niille lähtökohtaisesti vaikeaa ymmärtää. Mutta ei museoiden tarvitsekaan ymmärtää, se ei ole museon tehtävä – ehkä niiden ei tulisi katutaiteen tuottamiseen edes osallistua. Taidelaitosten sekaantuminen toimiin saa epäilemään teoksen onnistuneisuutta. Olisi jotenkin ymmärrettävämpää, jos teos olisi esimerkiksi tehty alusta loppuun suhteessa Patosiltaan. Lukkojen siirtäminen maksullisen museon tiloihin tuntuu kaikin puolin kiusalliselta. Taidelaitoksilla ei ole ammatillista osaamista tämänlaatuisten teosten toteuttajina. Työn ympärille muodostunut häly on tullut täytenä yllätyksenä, mikä paljastuu Halmetojan lausunnossa Helsingin Sanomille: ”…reaktioiden vahvuus tuli yllätyksenä. Tiedän, että taiteilijoiden tarkoitus ei ole ollut pahoittaa ihmisten mieltä.” (/16).
Tekijät elättelevät toivetta, että teos asennetaan lopulta ikuiseksi muistutukseksi johonkin julkiseen paikkaan kaupungilla, ja ovat neuvottelemassa kaupungin kanssa sen loppusijoituksesta. Mikäli kaupungin brändityöryhmä olisi keksinyt sulattaa lukot yhteen, juuri näin olisi toimittu. Brändityöryhmä olisi tosin valauttanut lukot sydämen muotoon. Jos teoksen takana olisi brändityöryhmä, se tuomittaisiin ”universaali rakkaus” – otsikkonsa myötä parhaimmanlaatuisena kitsch-taiteena. Taiteilijoiden toimittua luvatta tilanne muistuttaa panttivankidraamaa, jossa pankkivanki-neuvottelija on itse syyllistynyt kidnappaukseen.
Toistaiseksi ilahduttavinta teoksessa on miten rumaksi se on tehty. Se on kertakaikkiaan ruma klöntti halpaa metallia. Koska klöntti on niin ruma, on selvää, ettei se säilyy kiinnostavana mediakohun jälkeen. Mikäli veistos olisi pidemmälle viety, eikä imitoisi minimalistista ilmaisua, siitä voisi nauttia myös ilman tekstuaalista viitekehystä. Kiinnostavampana veistoksena se säilyisi nautinnollisena myös jälkipolville. Rumana kuutiona sillä on paikkansa ainoastaan varastossa.
AUTONOMISTEN TAITEILIJOIDEN JULKINEN TOIMINTA
Itsenäisten taiteilijoiden osaaminen siitä, kuinka taideteoksia toteutetaan yhteisissä tiloissa (ilman, että teoksen syntyä legitimoi, jokin kulttuuri-instituutio tai veistoskilpailu), on kasvanut koko ajan. Vähitellen taiteilija- ja kaupunkilaisvetoisten hankkeiden toteuttaminen taajama-alueella on käynyt helpommaksi. Autonomisten hankkeiden toteuttaminen julkisissa tiloissa on kuitenkin aina verrattain vaikeaa. Kaupungeilla saati yksityisillä tilanomistajilla ei ole erikseen toimihenkilöitä, jotka käsittelisivät avoimesti taiteilijoiden ehdotuksia yhteisen ympäristömme ehostamiseksi. Päätökset siitä, miten taidetta tuodaan julki kaupunkikuvassa, tehdään hiljaisuudessa suljettujen ovien takana. Yksittäisen taiteilijan tai pienen ryhmän mahdollisuus saada teos tuotettua edes kaupungin syrjäisimpään liikenneympyrään on erittäin pieni (vaikka toimittaisiin omakustanteisestikin). Siksi helpoin tapa saada teoksiaan julkiseen tilaan esille on toimia laillisuuden rajoilla, välittämättä siitä kuka kiinteistön omistaa, kuten molemmat taiteilijat ovat aikaisemminkin toimineet.
Samoin toimi myös jokainen lukkonsa siltään kiinnittänyt pari. Teosta on oikeutettu onnistuneena taideteoksena feministisen Tulva-lehden artikkelissa. Blogikirjoitus tulkitsee teoksen feministiseksi esittäen, että teko muistuttaa meitä ”henkilökohtaisen poliittisuudesta” (27). Kirjoitus jättää alleviivaamatta, että lukkojen kiinnittäjät toimivat samassa viitekehyksessä. Jokainen yksittäinen lukko oli ja on yksittäisen kaupunkilaisen henkilökohtainen, poliittinen kannanotto. Jokainen lukko oli yksilöllinen ja niiden yhteen sulattaminen muistuttaa yhtenäiskulttuuriin pyrkivästä politiikasta.
Tulvan kirjoitusta on kritisoitu Kumous-blogissa: ”…irrottivatko taitelijat mitään, mikä olisi heille itselleen tärkeää? Keitä olivat ne ihmiset, joita he halusivat provosoida?” kirjoitus perää. Kysymys on tärkeä, sillä emme voi automaattisesti luottaa One Love -ryhmän selvittäneen, minkälaisia merkityksiä yksittäisillä lukoilla oli yksittäisille kaupunkilaisille. (28)
Teokseen ei vaikuta liittyvän minkään sortin tutkimuksellisuutta. Lemmenlukkoja on käsitelty kategorisesti rakkauteen ja aviollisiin sitoumuksiin liittyviksi, vaikka näiden taustalla saattaa jo olla mitä kirjavimpia rakkauskuvioita ja tarinoita, jotka eivät liity rakkauteen mitenkään. Lukkosillat ovat osa globaalia kaupunkimaisemaa, mutta jokainen silta on erilainen. Jokaista siltaa on kiinnostavampaa lähestyä paikallisesta näkökulmasta kuin yksioikoisesti symbolisena.
Jukka Silokunnas: Asiaton oleskelu kielletty (Kuva Milena Tähkäaho)Autonomisesti toimiviin ammattitaiteilijoihin ei usein luoteta niin kuin pitäisi. Syynä on se, ettei heidän työskentelykulttuuriaan tunneta yleisesti. Tilanhaltijoiden yleinen huoli on, että taiteilija sotkee järjestystä ja teokset sekä teot tulisivat aiheuttavat harmia. Yksinkertaistettuna tilanhaltijat pelkäävät, että asiakkaat kaikkoavat kun paikalla on jotain ärsyttävää, ja nykytaide on median perusteella erittäin ärsyttävää. Usein päätöksessä vaikeuttaa autonomisen taideteoksen toteuttamista julkisissa tiloissa, motivoi tilanomistajien kiukku suomalaista ylhäältä alaspäin johdettua kulttuuripolitiikkaa vastaan. Nykytaiteen kategorinen vastustaminen on instituutiokritiikkiä (kuten graffititaidekin perinteisesti: ”Fuck the Police!”). Huolet taiteilijoiden toimista ovat olleet Tampereella pinnalla mennä vuonna, kun liikekeskuksessa nähtiin esimerkkejä jälkisensuurista. Teemu Takatalon kriittinen taideteos poistettiin kiinteistön haltijan toimesta. (29) On kuitenkin tulkinnanvaraista onko tapauksessa ollut kyse sensuurista vai epäonnistuneesta viestinnästä tilanomistajien kanssa. Tampereella on tehty myös selviä sensuuritoimia kaupunkitilassa toteutettavaa taidetta vastaan.
Suomessa taiteilijoilla on verrattain suojattu oikeus esittää mielipiteitään julkisesti, yleisöjä vain harvemmin kiinnostaa kriittinen nykytaide. Eniten sensuuria esiintyy juuri julkisissa tiloissa esitetyn taiteen kohdalla, mutta lukkojen sulatus ei ota näihin prosesseihin avoimesti kantaa. Tamperelaisista tapauksista kaksi selkeimmin sensuuriksi luettavaa lienee Jukka Silokunnaksen ”Asiaton oleskelu kielletty” kyltin välitön poisto Finlaysonin kiinteistöltä Pumpulivallankumous-näyttelyn yhteydessä (AVO-Kaupunkitaidetapahtuma, 2009). ”Silokunnaksella oli kiinteistönomistajan lupa, mutta nostoryhmä taipui silti alueen yrittäjien painostukseen.” Kirjoittaa Takku, Tampereelta käsin toimiva anarkistinen ”tee-se-itse -mediaprojekti”. (30) (31)
Yhtä merkittävä tapaus oli Juho Viitalan Israelin Palestiinan-politiikkaa kommentoiva katumaalaus, joka joutui ennakkosensuurin hoteisiin. Työn toteuttaminen estettiin kaupungin virkatahojen toimesta. Tampereen taidemuseon johtajan Myllyharjun mukaan ”Kaupungin kuvataiteen yhteistyöryhmää” ei ollut ennen teoksen tekemistä konsultoitu, mikä perusteli sensuuria, Yleisradio uutisoi. Tapaukseen liittyy myös lukkojen sulatusta kommentoinut kaupungin rakennuttamispäällikkö Milko Tietäväinen, joka perustelee Viitalan teoksen sensuuritoimia järkevinä ennakkotoimenpiteinä: ”… miten sitten jatkossa, jos tulee vastaavanlaisia, jopa toiseen suuntaan tai hyvinkin pitkälle meneviä, radikaalejakin ilmaisuja, niin mihin vedetään raja?” (32). Lukkojen sulatuksen tapauksessa hän kertoo Aamulehden mukaan, ettei kaupunki ole nostamassa rikossyytettä tekijöitä kohtaan, sillä: ”Tapaus on aika epäselvä. Ei ole tietoa, kenen omaisuutta lukot todellisuudessa ovat.” (/5) On epäselvää, miten lukkojen sulatus ja sen uutisointi tulevat vaikuttamaan taiteilijoiden ilmaisunvapauteen.
Veistoksen, performanssin ja kuvan saattaa tuoda kadulle näytille lupia kyselemättä. Teos voidaan jättää paikalleen niin pitkäksi aikaa, kunnes joku sen putsaa pois tai käskee esiintyjää lähtemään. Tällaiset teokset tunnetaan ”katoavana taiteena”, jollaisiksi myös lukot sillalla voidaan laskea. Tuskin kukaan kiinnittäjistä ajatteli niiden säilyvän paikalla ihan-aikuisten-oikeasti ikuisesti. Lukkojen kiinnittäjät olivat valmiita ottamaan riskin kaupunginhallintoa vastaan, ja ovat valmiita puolustamaan niiden paikkaa kollektiivisesti. Kaupunkilaiset seisovat kaikin puolin yhtenäisempänä rintamana kuin keskenään katu-uskottavuudesta kilpailevat graffiti-taiteilijat.
Mikäli jokin teos on jotenkin ovela tai kaunis se saattaa jäädä paikalleen ”ikuisiksi ajoiksi” (kuten sillan lukot ajansaatossa hellyttivät tamperelaiset), mutta useimmiten ilman lupia tehdyt teokset poistetaan seuraavana arkipäivänä. Mitä kriittisempi teos on, sitä varmemmin se hävitetään. Avoimesti kriittisiä poliittisia taideteoksia on kaikin puolin erittäin hankalaa saada näytteille, missään. Siksi taiteilijat kätkevät kritiikin usein nokkelasti. Havis Amanda -patsaan tiedetään pyllistävän sen pystyttämistä näkyvimmin protestoineen virkamiehen ikkunaa kohden. Havis on kiinnosta vertailukohta sillä tätä nykyä feminististä Tulva-lehteä julkaiseva Naisasialiitto Unioni vastusti aikanaan patsasta julkisesti. (33)
Hänen yrittäessään toimia oikein ja hakea toimilleen asialliset luvat, taidetta julkisiin tiloihin suunnittelevalle yksityiselle kansalaiselle tehdään erilaisten byrokraattisten koukeroiden kautta selväksi, ettei hänen osallistumisensa kaupunkikulttuurin luomiseen ole tervetullutta. Joskus harvoin kansalaisten aloitteesta käynnistetyt projektit kuitenkin hyväksytään osaksi kaupungin infrastruktuuria. Usein näin tapahtuu huomaamatta.
Tulkinnan mukaan konservatiivisia perinteitä ja arvoja edustavat lukot saivat lainsuojattomasta asemastaan huolimatta hiljaisen hyväksynnän. Niistä pidetään, vaikka ne eivät eroa laittomista graffiteista mitenkään. On sangen ärsyttävää, että julkisia graffiteja saa tehdä, kun ne puoltavat konservatiivisia perinteitä. Taantumuksellisia arvoja (yksiavioisuutta) ja niiden ympärillä pyörivää brändäystoimintaa edustavat lukot ovat löytäneet paikkansa Tampereen katukuvassa, samalla kun korkeasti koulutettujen ja ahkerien nykytaiteilijoiden tekemät nykytaide-interventiot sivutetaan tekotaiteellisena paskana, eikä kauppa käy. Mutta ehkä ne ovatkin paskaa. Jospa ihmiset tietävät paremmin.
TEOKSEN VAIKUTUKSET TULEVAISUUDEN TAITEESEEN
Juho Viitala: No salaam, no shalomLukkojen sulatuksen myötä maan kaikille ammattitaiteilijoille palautuvat häiriintyneen neron kannukset: ”Varo sitä, se on taiteilija; heittää vielä kakkaa sun päälle ja sulattaa lukot”.
Arvonimen palautus on sinänsä tervetullutta, koska siitä on usein hyötyä. On hienoa olla taiteilija, jota hiukkasen pelätään. Taiteilijoiden mielipiteitä arvostetaan juuri siksi, että nämä saattavat toimia halutessaan yleisiä normeja vastaa. Teko korostaa taiteen autonomisuutta. Autonomisuus on keskeinen osa ammattiin liitettäviä ihanteita, oikeastaan perinteitä, ja siitä tulee aika-ajoin muistuttaa ihmisiä. Tämä on demokraattinen ihanne. Provosoinnin keinoin toteutetusta muistutuksesta ei ole haittaa gallerioissa ja museoissa esitettävälle taiteelle, jota vartiointiliikkeet mielellään ryhtyvät vartioimaan. Pavun virkattu poliisiauto on nähtävillä Kiasmassa ja laitoksen järjestyksenvalvojat ovat tapauksen johdosta erityisen tarkkoina. Kuka tietää, tempaus saattaa jopa lisätä teosmyyntiä! Samalla Tampereen kirjava alakulttuurikenttä ja sen edustamat nykytaiteen ajankohtaisimmat, sosiaalisesti tiedostavat suuntaukset tuntevat teoksen vaikutukset lihoissaan.
Mahdollisuudet neuvotella kriittisen nykytaiteen esittämisoikeuksista Tampereella käyvät niukemmiksi ja julkisiin teoksiin kohdistuva vandalismi tulee lisääntymään. Ehkä lisääntynyt vandalismi on One Love -ryhmän ovela juoni. Taidetta, joka on tehty tuhoamaan taide, on tehty pitkään, ja sillä on kiinnostavat perinteensä. Teos on historiallisesti kiinnostava, mikäli se saa kaikki kaupunkilaiset osallistumaan julkisen taiteen tuhoamiseen, ”valtaamaan Tampereen”. Mikäli kuutiota ei näyttelyn loppuun mennessä ole turmeltu, on teos tässä mielessä epäonnistunut.
Parhaassa tapauksessa lakeja tai kaupungin järjestyssääntöjä tullaan muuttamaan siten, että ”hiljaisesti hyväksytyt katutaideteokset” nähdään kaupungin omaisuutena ja ilkivalta (kuten graffitien buffaus) tulisi tuomituksi. Tämä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä. Kaikille on helpompaa fantasioida lynkkaamisesta, sillä tekoon ei sisälly toistaiseksi mitään rakentavaa viitettä. Siksi olisi vastaavista yhteisöllisistä lähtökohdista toteutetun taiteen tulevaisuuden kannalta hyvin kiinnostava käänne, mikäli taiteilijat pyytäisivät anteeksi koko taideteoksen olemassaoloa. Sen sijaan he keskittyvät laukaisemaan ainoastaan teoksen tuottamaa mielipahaa. Taideteokset ja taiteilijatkin esitetään usein erehtymättöminä, ja olisi virkistävää jos tekijät tunnustaisivat tehneensä ammatillisen arviointivirheen. Tämä ei söisi uskottavuutta heidän ammattitaidoltaan, päinvastoin. Teoksen virheeksi nimeäminen voisi johtaa uuteen tilanteeseen kaikessa nykytaidetta koskevassa arvioinnissa. Nyt lehtien ja yleisradion palautefoorumeilla anonyymisti esiintyvät vertaiskriitikot toimivat siitä oletuksesta, että teos on joko hyvää tai huonoa taidetta tai ei taidetta ollenkaan. Mitä tapahtuisi jos kritiikki käsittelisikin tekoa muulla kuin perinteisellä, peruskoulussa pitkään toitotetulla hyvä-huono-mitta-asteikolla… Mitä jos taiteen onnistumiselle luotaisiin yhdessä sovittu mittari? On vanha kysymys: ”Saako taiteilija tehdä jotain” uusi kuuluu: ”Mitä taiteilijan kannattaa tehdä”.
Myös kuraattoria uhkaillaan Aamulehden palstoilla: ”Voisin kaasuliekillä steriloida koko porukan ja tunkea kaljapullon ilman lubea persiiseen ja rikkoa sen sinne”. Tässä on uutta se, että uhkailut kohdistuvat kuraattoriin, mikä kielii ammattiryhmän aseman kasvusta. Kuraattorin asema on vaikkapa Saksassa erittäin merkittävä, ja nyt niiden rooli nykytaidetuotannoissa on tullut osoitettua myös suomalaisille taideyleisöille. Kuraattoreiden vaikutuksesta taidekenttään voi olla montaa mieltä. Suomessa, jossa taiteilijat ovat perinteisesti vastanneet kollektiivisesti yhteis- ja yksityisnäyttelyiden (ja muiden kulttuuri-tapahtumien) tuottamisesta yhdessä kirjavien sidosryhmiensä kanssa, on kuraattorien tarpeellisuutta usein kritisoitu. Suomalaiset taiteilijat toimivat perinteisesti erilaisissa kollektiiveissa ja jäsentävät toimintaa vertaispalautteen ja keskustelun varassa. Monet kuraattorit toimivat saman hienon perinteen valossa, mutta eivät kaikki. Suomessa ei liene kuraattoria, joka olisi tunnustautunut nimenomaan julkisessa tilassa toteutetun taiteen tuottajaksi. Tällaista ehdottomasti tarvittaisiin.
One Love (Kuva Tampereen taidemuseo)Tässä tapauksessa on ongelmallista (ei tavatonta), että kuraattori toimii myös maan suurimman lehden kuvataidekriitikkona. Näin hänellä on poikkeuksellisen vahva asema vaikuttaakseen teoksen uutisointiin ja julkisen mielipiteen muodostumiseen. Perinteisessä valossa hän on ”The Man”, sekä instituution että median edustaja. Symbolisesti väkivaltaisen teon fasilitoijana hän laajensi radikaalisti kuraattorien (jotka ovat perinteisesti museo-instituutioiden arvoihin sitoutuneita) toiminta-avaruutta, ja teki hyvää myös toimittajan ”neutraalille roolille”. Taidekentän puolelta toimia kohtaan osoitettuihin kritiikkeihin voi kuitenkin ikävästi vaikuttaa, että Halmetojalla on valtaa vaikuttaa taiteilijoiden ja näiden tulevien näyttelyiden näkyvyyteen lehdistössä. Tapaus osoittaa, että aseman suomaa valtaa saa käyttää ja sen voi tehdä julkisesti, läpinäkyvästi ja räikeästi. Eikä julkista tilaa kommentoivan poliittisen taiteen tarvitse olla rakentavaa saati feministisen kategorisesti suvaitsevainen. Tässä tiedossa ei sinänsä ole mitään uutta.
Teoista on kaikin puolin enemmän harmia kuin hyötyä. Kaupunkilaisia vituttaa taas enemmän asua Tampereella, kun siellä vallitsee terrorin ilmapiiri ja ”jos joskus tekee jotain kivaa niin taiteilijat kuitenkin sen pilaa”. Teon seurauksesta sillan päivittäin ylittäviä boheemisti pukeutuvia kaupunkilaisia ahdistaa. Kaikki tuntevat Agatha Christien dekkarit ja tietävät, että syyllinen palaa aina rikospaikalle. Taiteilijan oloiset, sillan ylittävät kaupunkilaiset ovat vaarassa tulla syytetyiksi ja tuomituiksi. Ilmassa on ennennäkemättömän paljon vihaa ja väkivallan uhka on kouriintuntuva. Lukkojen sulattamista voi oikeuttaa sillä, että tämä latentti viha on ollut tähän asti hillittyä ja teko on onnistunut hämmentämään sen pinnalle. Mikäli Tampere todella olisi demokraattinen, suvaitseva kaupunki, tekijöitä ei uhattaisi kuolemalla vaan kaupunkilaiset keskittyisivät taistelemaan oikeuksiensa puolesta lainkirjaimen nojalla. Myös taiteilijat toivovat tätä samalla nauttien taidokkuudestaan lain tulkitsijoina: ”Varkaudeksi tai teoksen rikolliseksi määritteleminen on oikeuslaitoksen tehtävä”, he huomauttavat ilkikurisesti Pirkanmaan Sanomissa. (34)
On helpompaa vaikkakin tylsempää, kun One Love -ryhmä tai oikeammin työpari henkilöityi, jolloin kritiikki kohdentuu yksittäisiin taiteilijoihin, heidän työhistoriaansa ja luokkataustoihinsa. Tämä valitettavasti poissulkee mahdollisuuden käyttää teosta kritiikin työkaluna ensisijaisesti siihen liittyviä instituutioita kohtaan. Taiteilijoiden katu-uskottavuuden arviointi ei johdattele teoksen tulkintoja syvällisemmille vesille. Oikeus tehdä taidetta anonyymisti on tärkeä, journalistiseen lähdesuojaan verrattavissa oleva etu, joka taiteilijoille on suotu. Mikäli One Love julkaisi nimensä instituutioiden luoman paineen johdosta, tähän tulisi välittömästi puuttua.
Kaupunki saattaa ryhtyä myös kiristämään tempun johdosta järjestyssääntöjä, tuoda kaupunkikuvaan lisää turvakameroita ja katujenturvajoukkoja. Ehkä kieltää lopulta kaikki julkiset rakkaudenosoitukset, kun niistä on aina seurannut vain ongelmia. Oulu on jo brändännyt aikansa nuorisomusiikista tutun ”Paska kaupunki” -sloganin omakseen. Ehkä Tampere voisi olla ”Suomen symbolisesti väkivaltaisin kaupunki”?
”Borgit ovat sellaisia mitä meistä tulisi jos olisimme onnistuneet modernisaatiossa. Jos kaikki pitäisimme nykytaidetta yhtä tärkeänä, olisimme Borgeja. Onneksi emme ole.”
Kirjoittaja opiskelee Aalto-yliopistossa kuvataiteen maisteriksi professori Teemu Mäen johdolla.
Kiitos Topi Äikäs, Jussi Koitela, Pekka Ruuska, uutisointeja aktiivisesti seurannut facebook-yhteisö sekä kirjoituksen toimittanut ja julkaissut Mustekala.
Aiheeseen liittyvää luettavaa ja katseltavaa:
Memory-Alpha: Star Trek universumin Borg heimon esittely[en].
Taiteilijan verkkosivut: Kaija Papu
Facebook: ”Tammerkosken Lemmenlukko…”
Wikipedia: ”Love Padlocks#Controversies” [en]
Video: Yle – Elävä Arkisto: ”Teemu Mäki nosti kissan pöydälle” – Taustoitus Sex and Death videosta (28.11.2003)
Wikipedia: ”Neitsythuorakirkko”
Occupy Museums – Museoiden valtaamiseen tähtäävä organisaatio. [en]
Taiteilijan kotisivut: Carolina Trigo (Kananmunia museon kiinteistöllä.)
Taiteilijan verkkosivut: Lauri Wuolio ”Locks (2008-)” (Hienovarainen lukkoaiheinen taideprojekti)
Kansallinen tutkimus: ”Hyökkäys Hirvitalolle ja KVL:n leiri Tampereella” (10.11.2011)
Kansallinen vastarinta uhittelee Pirkanmaalla. Patriootti.com: ”Aktivismia Pirkanmaalla” (18.6.2012)
Lasuuri: ”Katoavan taiteen dokumentoiminen – Performatiivista toimintaa”
Viitteet:
(1) Yle – Uutiset: ”Lukkoon lyöty rakkaus” (9.6.2012)
(2) Aamulehti: ”Rakkauden kaupunki Tampere kaupittelee turisteille lemmenlukkoja.”(10.2.2012)
(3) Yle – Uutiset: ”Lemmenlukot saattavat saada oman kaiteensa” (17.4.2010)
(4) Aamulehti: ”Professori: Lemmenlukot ovat kaupungin omaisuutta ja niiden tuhoaminen vahingonteko”(17.6.2012)
(5) Aamulehti: ”Lemmenlukkojen viemisestä rikosilmoitus” (19.6.2012)
(6) Pirkanmaan Triennaali: ”Taiteilijat”
(7) City-lehti online: ”Katutaiteilija Jani Tolin” (12/2012)
(8) Mustekala.info: ”Fight the Power[…]” (17.6.2012)
(9) HS – Näyttelyt: ”Hirstin taiteessa kuollut muuttuu eläväksi” (29.4.2012)
(10) Aamulehti: ”Lemmenlukko-taiteilijat tulivat esiin […]” (20.6.2012)
(11) Tampereen kaupunki – Tiedoite: ”One Love -taiteilijaryhmä kertoo TR1 Taidehallissa olevan teoksen lähtökohdista” (20.6.2012)
(12) Novita – Blogit: ”Kaija Papu virkkausvallan käsissä” – Taiteilijan blogi PI541 teoksen ympärillä (12.11.2010-6.6.2012)
(13) Taiteilijan verkkosivut – News: Kaija Papu
(14) fifi.voima: ”Pehmeämpi poliisiauto” (19.6.2012)
(15) Suomesta Galleria – Verkkosivut: ”Antti Pussinen” (1.4.2010)
(16) Helsingin Sanomat: ”Tampereen rakastavaiset raivostuivat lemmenlukkojen sulattamisesta” (19.6.2012)
(17) Aamulehti: ”Tällainen on sulatetuista lemmenlukoista tehty taideteos – Katso kuvat” (17.6.2012)
(18) Taloussanomat: ”Onko yritykseltä varastaminen taidetta?” (10.2.2011)
(19) Helsingin Sanomat: ”Ronald McDonaldin kaapanneelle taiteilijalle luettiin syytteet” (6.4.2012)
(20) Uusi Suomi – Jari Möller (Puheenvuoro): Poliisin taiteenymmärrys koetuksella Turussa (15.6.2012)
(21) Aamulehti: ”Huumoria peliin: Lastenrattaat lemmenlukolla kiinni Patosillassa!” (19.6.2012)
(22) Wikipedia: ”Symbolic Violence”
(23) Pirkanmaan 5. Triennaali: ”Kaupungilla kohdattavissa”.
(24) Pirkanmaan 5. Triennaali: Kuva: ”One Love” – Taiteilijapari
(25) Hirvikatu.net: ”Performanssifiesta 13. – 14.8.2011” (8.8.2011)
(26) Tamperelainen: ”Graffitiläänintaiteilija Karvinen: Lemmenlukot ovat roskaamista” (20.6.2012)
(27) Tulva – Feministinen aikakausilehti: ”Tunnelukkoja” (18.6.2012)
(28) Kumous blogi: ”Voimapihdit” (19.6.2012)
(29) Helsingin Sanomat: ”Kauppakeskus sensuroi kriittisen taideteoksen Tampereella”(28.9.2011)
(30) Takku.net – Uutiset: ”Tampere: Kaupallisen tilan kritiikki kielletty – sensuuria AVO-kaupunkitaidetapahtumassa” (5.11.2009)
(31) Youtube.com – Video: ” Asiaton oleskelu kielletty. No loitering allowed. ” (9.11.2009)
(32) Yle, Uutiset – Tampere: ”Loukkaako katumaalauksen kielto sananvapautta?” (24.8.2012)
(33) Wikipedia: ”Havis Amanda#Patsaskiista ”
(34) Pirkanmaan Sanomat: ”Rakkauslukkojen sulattajat kertovat teoksensa lähtökohdista” (20.6.2012)
