Eräänä aamupäivänä elokuussa 2023: olen hiestä märkä. Jalat tuntuvat raskailta ja kömpelöiltä, mutta yritän silti. Musiikin tempo tuntuu liian nopealta, komennot siirtyvät hitaasti, keho ei halua totella, kontrolli ja hallinta pettää. Miten ihmeessä baletti voi olla näin vaikeaa? Ja kuinka kummassa olen tanssinut sitä ammatikseni yli 20 vuotta? Kesätauon jäljiltä balettikunto ei ole kohdillaan, tosin enhän ole treenannut sitä koko kevään ja alkukesän aikana kuin korkeintaan kerran viikossa. Mutta ei minun huippukunnossa tarvitse ollakaan, sillä en ole ammattibalettitanssija enää.
Jäin eläkkeelle Suomen Kansallisbaletista joulukuussa 2022, yli kaksikymmentä vuotta kestäneen uran jälkeen. Päätin pitää viimeisestä 28 työpäivästäni somepäiväkirjaa, jaoin Instagramiin ja Facebookkiin joka päivältä kuvan tai kuvia, videon tai videoita. Sattumanvaraisesti valikoituneet aiheet olivat hyvin arkipäiväisiä tanssijan työhön kuuluvia asioita ja rutiineja kuten salissa hengaamista, lounaan syömistä työpaikkaruokalassa, käytävillä kävelyä, osajakolistojen lukemista, esitystä varten meikkaamista ja lämmittelemistä, hetkiä lavalta ja lavan takaa. Samanlaisena vuosikausia toistuva päiväohjelma sokaisee, ja halusin muistaa viimeiset työpäiväni kirkkaammin ja selkeämmin. Tehtävä auttoikin fokusoitumaan asioihin ja olemaan jollain tavalla enemmän läsnä. Yritin ymmärtää, että vuosien elämäntyö ihan oikeasti loppuu kohta, mutta en kyennyt – niin tutulta ja tavallaan itsestään selvältä kaikki tuntui.
Fyysisesti koin olevani hyvinkin valmis eläkkeelle, mutta samalla tuntui siltä, että olisin voinut jatkaa ikuisesti. Kun pukuhuonetta piti alkaa vähitellen tyhjentämään tavaroista haikeus ja surullisuus iskivät. Kävin läpi läjän ”toi toi” -kortteja (tanssijoilla on tapana toivottaa toisilleen onnea ensi-iltoihin pienillä lahjoilla ja korteilla), ja niistä välittyvä lämpö ja kannustus saivat minut hymyilemään. Vaikka baletissa huomio kiinnittyykin itsekkäästi oman itsensä jatkuvaan peilistä tarkkailuun ja kehon fyysisiin tuntemuksiin kuten väsymykseen ja kipuun, on se silti myös vahvasti sosiaalista ja yhteisöllistä. Jo balettikouluaikoina balettiluokkamme muodosti tiiviin ryhmän ja olimme parhaimpia ystäviä keskenämme, mikä hämärsi sitä tosiasiaa, että olimme samalla myös kilpailijoita.
Kuitenkin balettitanssijat ovat toisilleen paras tuki, koska vain sen erityisen maailman sisäpuolelle kuuluvat ihmiset ymmärtävät täysin lajiin kuuluvia yksityiskohtia ja siihen liittyvän henkisen ja fyysisen kamppailun vaativuutta. Pukuhuonelaisten kanssa jaetaan vuosien varrella lähes kaikki ilot ja surut. Joutsenlammen kuorokohtauksissa tanssijan kokemus on jaettu ja ennen kaikkea siksi arvokas: puhtaan valkoisiin tutuihin sonnustautunut ryhmä hengittää yhteen Tšaikovskin jumalaisen kauniin musiikin rytmittämänä; jokainen liike on tarkkaan hiottu ja muodostelmat täsmälliset. Teos on kokonaisuudessaan rankka ja vaatii esimerkiksi kivuliaiden jalkakramppien kestämistä, mutta lopussa olo on mahtava: selvisimme tästä taas yhdessä! Yhteisöllisyys on ehdottomasti tanssijan työn parhaimpia puolia, ja kuten olin aavistellutkin, siitä tuntui olevan vaikeinta luopua.
Vuoden 2023 alku on vaikea. On pimeää, kylmää, ja tunnen olevani todella uupunut. Ihan kuin keho päättäisi antaa periksi, vuosia kestäneen jatkuvan fyysisten ja henkisten äärirajojen yli venymisen ja itsensä ylittämisen jälkeen. On vähintäänkin hämmentävää, ettei minun tarvitse herätä aamutreeneihin. On tyhjä ja lattea olo, kuin olisin kuivaksi puristettu rätti. Päivät valuvat ohi muodottomina ja asioihin on lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa tarttua. Motivaatio oikeastaan mihinkään on huono, mutta ristiriitaisesti samalla sisäinen suorittaja alkaa jo vaatia suunnitelmia, suuntaa, aktiivisuutta. Eihän näin voi elää, tekemättä oikeastaan mitään. Vapautta tietysti on, ehkä vähän liikaakin, jolloin myös valintoja on entistä vaikeampi tehdä. Ilman tanssia ja tanssijuutta tunnen olevani eksyksissä. Kärjistettynä vertauksena olen laitostunut hieman samalla tapaa kuin koko elämänsä vankilassa viettäneet vangit, jotka eivät vapautuessaan enää osaakaan toimia yhteiskunnassa vaan haluavat takaisin muurien sisälle.
Ammattibalettitanssijana toimiminen vaatii valtavan määrän panostusta, ja huipulle päästäkseen on oltava kunnianhimoinen, kurinalainen ja sitkeä, ja harjoiteltava kovaa. Koko elämä oikeastaan omistetaan yhdelle lajille. Työtä tehdään pääasiassa 6 päivää viikossa, 10 kuukautta vuodesta. Esityksiä on läpi esityskauden noin parista neljään viikossa, eikä aikaa kunnon palautumiseen kesälomaa lukuun ottamatta ole. Tanssi – niin paljon kuin se antaakin – kaappaa ammattina kaiken energian ja se on myös sitonut minut isoksi osaksi elämääni yhteen rakennukseen ja muusta maailmasta eristyksissä olevaan kuplaan. En halua takaisin ”muurien sisälle”, mutta en myöskään tiedä, mihin suuntaan minun kannattaisi tai edes haluaisin lähteä. Tanssijan ammatti on antanut päämerkityksen elämälleni niin kauan kuin muistan, ja nyt sen tilalla ammottaa valtava aukko.
Etäisyys mahdollistaa asioiden selkeämmän tarkastelun, ja kun pahin alkushokki radikaalin elämänmuutoksen jälkeen alkaa hälventyä, nousee mieleeni useita kysymyksiä. Kuka olen ilman tanssijuutta? Miksi ja miten ylipäänsä päädyin balettitanssijan ammattiin? En voi olla myös kyseenalaistamatta valintaani, olenko joutunut uhraamaan liikaa, kun olen tullut imaistuksi osaksi baletin tiukkaa, hierarkkista ja hyvin suorituskeskeistä systeemiä?
Päätökseeni pyrkiä Oopperan balettikouluun 90-luvulla vaikutti mm. Kallis unelma -niminen dokumentti vuodelta 1985, jossa seurattiin Oopperan balettikoulussa opiskelevaa nuorta naista. Dokumentti näytti varsin raadollisella tavalla baletin kurinalaisen maailman tiukkoine opettajineen ja lääkärin toteamuksineen, että nuori ballerina saa painaa korkeintaan 50 kiloa tai muuten pojat sanovat että ”ei sinua kukaan jaksa nostaa”. Dokumentin esittelemä maailma veti minua magneetin lailla puoleensa, ja katsoin kirjastosta lainatun videon useaan kertaan. Toki varsinkin nykypäivänä lääkärin kommentit järkyttävät ja osoittavat balettiin sisäänrakennetun hoikkuuden vaatimuksen ongelmallisuuden, mutta dokumentin katsominen ainoastaan lisäsi nuoren ballerinan innostustani.
Dokumentin esittelemä maailma veti minua magneetin lailla puoleensa.
Baletissa on jokin selittämätön lumovoima ja sen kauneus ja kiehtovuus liittyvät osittain juuri vaatimuksiin, kuriin, kontrolliin sekä perfektionismiin. Klassisessa baletissa tavoitellaan antiikin filosofi Platonin hengessä jonkinlaista muodon ideaalia sitä kuitenkaan koskaan täydellisesti saavuttamatta. Balettiestetiikan tavoittelu vaatii armotonta fyysistä ponnistelua ja niin tuskallista ja turhauttavaa kuin se välillä onkin, on se myös osa lajin viehätystä.
Epätoivoinen yritys mahduttaa itseään vaadittuun muottiin tuottaa kuitenkin myös fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia kuten syömishäiriöitä ja riittämättömyyden tunteita. Baletin unelma todellakin on kirjaimellisesti kallis: omalla kohdallani kriittisessä vaiheessa viimeisenä balettikouluvuotena läpikäyty syömishäiriö melkein esti sopimuksen saamisen Kansallisbalettiin, koska se edesauttoi vakavan rasitusvamman syntymistä. Jopa nyt ex-balettitanssijana huomaan ajattelevani usein, että tanssijuus pitäisi edelleen lunastaa riittävän hoikalla ja ballerinamaisella keholla. Vaikuttaa siltä, että baletti on ohjelmoinut aivoni tietyllä tavalla: naisen saa ehkä ulos baletista mutta balettia ei saa ulos naisesta. Lapsuuden ja nuoruuden obsessiomainen innostukseni balettiin on vuosien varrella muuttunut kompleksiseksi viha-rakkaussuhteeksi, jossa hyvin ristiriitaiset tuntemukset ovat läsnä samanaikaisesti.
”Vapaus” sanan laajemmassa merkityksessä ei yleisesti toteudu klassisen baletin käytännöissä: suuressa balettiryhmässä tanssija ei voi vaikuttaa työskentelyaikatauluihin eikä saa esimerkiksi koskaan päättää mitä saa tanssia, vaan se käydään lukemassa osajakolistalta, jossa nimi kylmästi joko on tai ei ole. Vapauden käsite askarruttaa mieltäni nyt, kun olen tavallaan vapautunut ”baletin kahleista” – vai olenko ja haluanko lopulta täysin olla?
Henna Raatikainen pohtii kirjoituksessaan “Baletti ja vapauden paino” (niin&näin, 3/2023, s. 50–55) mm. sitä, voiko baletin kuriin ja valmiisiin muotteihin mukautuminen ollakin vapauttavaa modernin nyky-yhteiskunnan vapaata itseilmaisua korostavassa ilmapiirissä, vapautta vapauden ilmaisemisen pakosta. Raatikainen tarkastelee baletin suhdetta vapauteen pääasiassa kahden viitekehyksen kautta. Yhtäältä aihetta voi lähestyä vapaan tanssin uranuurtaja Isadora Duncanin tavoin suoranaisena vapauden riistona. Toisaalta Raatikainen tuo esille kirjailija Maggie Nelsonin monisyisemmän näkemyksen vapauden harjoittamisesta tietyissä rajoissa. Tällöin vapautta ei ymmärretä itsearvoisesti tyhjiössä olemassa olevana vapautumisena, vaan suhteessa tiettyihin valtarakenteisiin, vaatimuksiin ja sääntöihin. Vapauteen voi toisinaan liittyä ristiriitaisiakin tunteita, kuten nautintoa vapaudettomuudesta. Kuten Raatikainen kirjoittaa: “Toisinaan on helpottavaa tietää mihin pyritään eli mikä on oikein, ja tulla korjatuksi, kun tekee väärin.” Tämä puolestaan osaltaan selittää niitä syitä, miksi baletti kaikesta huolimatta pitää otteessaan ja vetoaa.
Nyt eläkeläisenä vapauden ja vapaudettomuuden välinen kiehtova dynamiikka nousee esiin elämässäni monella tasolla, kuten juuri vapauden luomien mahdollisuuksien ja tietyn stressittömyyden, mutta toisaalta rakenteiden puuttumisen ja irrallisuuden tunteen synnyttämän epämääräisen ahdistuksen välisenä ristiriitana. Keho ja mieli ovat tottuneet baletin rutiineihin, jotka nyt ovatkin yhtäkkiä hävinneet. Olen täydellisen vapauden tilassa suhteessa ei mihinkään. Keho ja mieli suorastaan janoavat tuttua liikettä ja salissa ihmisten kanssa olemista, ja huomaankin olevani Ballet Finlandin aamutunnilla tekemässä yli 30 vuotta melkein päivittäin toistamiani liikkeitä vain muutama kuukausi eläköitymisestä.
Nyt minun ei tarvitse kuitenkaan enää ponnistella. Voin treenata balettia juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, joten balettiin liittyy uudenlainen vapaus.
Rutiinit luovat elämään rakennetta ja turvallisuuden tunnetta, vaikka niiden toinen puoli onkin tylsä monotonisuus. Klassisessa baletissa loputon toistojen määrä on tietenkin myös ainoa keino saavuttaa riittävä tekninen taso, joka vapauttaa balettitanssijan käyttämään instrumenttiaan eli ilmaisemaan kehollisesti mahdollisimman vaivattomasti: liikkeet soljuvat orgaanisesti, teknisillä kyvyillä voi leikitellä, piruetti jää pyörimään niin suorassa akselilla, että pyöriminen voisi jatkua loputtomasti. Mitä täydellisemmin tämä vaivattomuuden illuusio toteutuu, sen tyydyttävämpää myös baletin katsominen on. Lopulta baletin tuottama nautinto niin tanssijoille kuin katsojillekin perustuu erityiseen kauneuden kokemukseen. Tämä kokemus pitää sisällään tiettyihin konventioihin ja normeihin mukautumisen, niiden luomien kehysten sisällä toimimisen sekä tietyn hyvin vaativan ja hienostuneen muodon tavoittelun, jossa tuon tavoitteen eteen tehdyt ponnistelut ovat osa hienoutta.
Nyt minun ei tarvitse kuitenkaan enää ponnistella. Voin treenata balettia juuri niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, joten balettiin liittyy uudenlainen vapaus. Samalla on myös hyväksyttävä kehon etenevä ikääntyminen ja se, että vähentyneellä treenin määrällä baletti ei näytä eikä tunnu enää samalta kuin ennen.
Kevään ja alkusyksyn aikana kieltäydyn vanhalle tanssijaminälleni hyvin epätyypillisesti kahdesta minulle tarjotusta tilaisuudesta esiintyä tanssiteoksissa. Opettelen kuuntelemaan itseäni ja tuntuu hyvältä ymmärtää, ettei minun tarvitse enää validoida itseäni ja olemassaoloani lavalla esillä olemisen kautta. Mutta samalla muistelen niitä esiintymistilanteita, kun tanssissa oli hyvä flow: liikkeet virtasivat vaivattomasti täysin hetkeen keskittyen teoksessa, jota rakastin ja jossa koin pääseväni näyttämään parhaita puoliani tanssijana – käyttämään kehoani kokonaisvaltaisesti ja ilmaisemaan aidointa itseäni (nämä olivat pääasiassa nykytanssiteoksia urallani). Noina maagisina ja korvaamattomina hetkinä oli täysin selvää miksi tanssin. Koko elämällä tuntui olevan syvempi merkitys ja vuosien vaivannäkö oli hetkeäkään kyseenalaistamatta kaiken arvoista.
New York City Balletista vastikään eläköitynyt solistitanssija Russell Janzen kuvailee The New York Timesin artikkelissa “On Leaving the Life of the Body: A Dancer Reports” (NYT 20.9.2023) samaa kokemusta osuvasti tanssin kanssa yhtenä olemisena. Hän kirjoittaa tanssimastaan duetosta Sara Mearnsin kanssa: ”Mutta se ei tuntunut tanssimiselta. Se tuntui elämiseltä, ylevöitetyllä ja päihdyttävällä tavalla. Tuntui siltä, että me olimme musiikki, ja tanssi. Olimme omia itsejämme oleellisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, mutta olimme myös jotain enemmän, jotain suurempaa.”
Tanssi on olemassaolon tapa, se on maailman ja oman itsensä ymmärrettäväksi ja näkyväksi tekemistä liikkeen kautta.
Kaiken taustalla on kuitenkin lopulta primitiivinen halu ja tarve tanssia, olla yhtä musiikin kanssa, intohimo. Olemme olemassa maailmassa ruumiillisesti. Ranskalaista fenomenologia Maurice Merleau-Pontya mukaillen: ruumis on siteemme maailmaan, asuinpaikkamme täällä. Tanssi on olemassaolon tapa, se on maailman ja oman itsensä ymmärrettäväksi ja näkyväksi tekemistä liikkeen kautta ja ilmaisukeino, jossa maailman lokeroimista ja lukitsemista sanoihin ja niiden rajalliseen kykyyn vangita merkityksiä ei tarvita. Tanssi hyödyntää ruumiillista olemassaolon kapasiteettia monipuolisesti ja moniulotteisesti, mikä nostaa pintaan ennen kaikkea kiitollisuuden tunteen siitä, että olen saanut työssäni käyttää tuota kapasiteettia ja kehittää sitä. Klassisen baletin treenaamisen kehittämä tekninen osaaminen muodostaa pohjan, johon nykytanssi on lisännyt ulottuvuuksia. Kaikki vuosien varrella hankittu kehollinen tietämys ja tanssien eletty kokemus on varastoitunut kehooni, eikä se sieltä minnekään katoa, vaikka en enää esiinnykään viikoittain.
Tanssin talossa legendaarisen koreografin Pina Bauschin huikean Kevätuhrin esityksessä koen teoksen kehooni kerrostuneen tanssihistorian kautta. Itken lähes koko esityksen. Tämä ei johdu pelkästään afrikkalaisten tanssijoiden räjähtävän energisestä ja riipaisevan paljaasta tulkinnasta, ja koreografian äärimmäisestä musikaalisuudesta. Reaktioni voimakkuus johtuu myös siitä, että kehoni muistaa ja myötäelää läpi jokaisen tahdin ja nuotin, sillä esitimme Millicent Hodsonin ja Kenneth Archerin Kevätuhrin rekonstruktioversiota Vaslav Nijinskyn alkuperäisestä koreografiasta Kansallisbaletissa vuosien ajan. Rakkauteni tanssiin voi toteutua merkityksellisellä tavalla nyt eläkkeellä yhtä lailla katsomosta käsin.
Syyskuisena iltana 2023: tanssisalissa leikkisästi poukkoilevat kuubalaisen salsan lempeät rytmit tihkuvat trooppista tunnelmaa, ihmiset ovat hyvällä tuulella ja hymyilevät. Parit vaihtuvat ja uuden ihmisen kanssa tanssiyhteys rakentuu aina hieman eri tavalla. Kädet on pidettävä rentoina, aistit terävinä ja kontrollista luovuttava, koska viejä määrittää tanssin suunnan. Kevään ja kesän mittaan olen alkanut harrastaa salsaa ja bachataa. Samalla olen löytänyt sekä uuden kehollisen olemisen tavan ja tavan tanssia että tanssiyhteisön. Uusi elämäni hakee vielä monessa suhteessa suuntaansa, mutta yhden asian tiedän: minun on tanssittava, tavalla tai toisella. Lopulta kysymys siitä, kuka olen ilman tanssia tai tanssijuutta ei siis ole edes oleellinen, sillä ne tulevat aina olemaan olennainen ja erottamaton osa minua. Ammattibalettitanssijuuden päättyminen kuitenkin vapauttaa tilaa muutokselle: tanssijuus muovautuu uudelleen, edelleen.
Teksti ja kuvat: Maria Tamminen