Teksti: Petteri Enroth 20.4.2015
Viimeistään 1960-luvun lopulta alkaen meille on kerrottu, että elämme hedonistisessa yhteiskunnassa, jossa nautinto on kaiken a ja o. Tätä ovat yhtäältä kauhistelleet kaikenkarvaiset uskonnolliset puritaanit ja toisaalta juhlistaneet ihmisen maallistumisen nimiin vannovat libertaarit.
Aloin pohtia asiaa nähtyäni uudelleen Lars von Trierin elokuvan Idioterne (1998). Siinä joukko ihmisiä on asettunut kommuuniksi, jossa on sallittua ja jopa suotavaa hakeutua mahdollisimman usein nautinnon tilaan, jolle ei ole mitään syytä tai kohdetta. Tilaan liittyvät oleellisesti kiinnittymätön katse, funktiottomat, nykivät liikkeet, höhötys, kuolaaminen ja täydellinen ruumiillinen esittämättömyys – kaikki minkä tunnistamme vaikeasti kehitysvammaisten nautinnossa. Kyseessä on siis eräänlainen low brow -versio buddhalaisluostarista.
Vaikka elokuva ei Dogma-estetiikkansa vuoksi ole mielestäni taiteellisesti kovin vaikuttava, se johdattaa aivan oleellisten kysymysten äärelle. Eikö ole omituista, että vaikka olemme elävinämme nautintojen yhteiskunnassa, jo itsekseen ilman näkyvää syytä hymyilevä vastaantulija näyttäytyy meille vähintään laadullisena poikkeustapauksena, jopa hulluna? Itsekseen hymyileminen menee helposti jotakuinkin samaan kategoriaan kuin vaikeasti kehitysvammaisen nautinto ääntelyineen, sääntelemättömine ilmeineen ja spastisine liikkeineen. Toisaalta esimerkiksi shoppailu, siis tarpeettomien tavaroiden ostaminen, on meistä täysin normaalia, suorastaan todiste sosiaalisesta kelpoisuudesta. Samoin kiireisyyteen ja suorittamiseen – proggis, dedis, palis, jooga, iltakurssi, äkkilähtö – liittyy nautinnollista romantiikkaa, jota täytyy suorastaan kuuluttaa sosiaalisessa mediassa.
Puhe hedonistisesta yhteiskunnasta onkin samalla tavalla harhauttavaa kuin puhe informaatioyhteiskunnasta. On nimittäin syytä muistaa, että kyse on informaatiokapitalismista ja nautintojen kapitalismista. Tietoa hallitsevat Applen, Microsoftin, Googlen ja Facebookin kaltaiset jätit, ja samalla tavalla kapitalismi asettaa rajat sallituille nautinnoille. Nautintoon kannustetaan sikäli kun se on julkista, muille ymmärrettävää ja hyödyllistä. Kaikki liian yksityinen ja singulaarinen on sukua syrjäytymiselle. Näen auringonlaskun, joten otan siitä kuvan ja kerron kavereille, että tästä minä äsken nautin – nautintoni pysyy normaalin rajoissa vain palkitsemalla minut toisten huomiolla. Pix or it didn’t happen! Nautintoa hallinnoidaan, myydään ja kulutetaan, ja ihmiset ovat sen etsinnässä kenties yhteiskunnallisesti alistetumpia kuin koskaan – ja silmiinpistävän usein tuotteita mainostetaan minimaalisesti syntisinä ja antiautoritaarisina. Sikäli sekä moralistien huolet että libertaarien odotukset ovat osoittautuneet liioitelluiksi: olemme edelleen vahvasti auktoriteettien alaisia ja yhteiskunnallisen moraaliskoodiston käskyvallassa, mutta tämä koodisto vain kohdistuu esimerkiksi Jumala-suhteen tai yhteiskunnallisen velvollisuuden sijaan nautintoon. Todella itsenäisen ja radikaalin nautinnon tulisikin olla moderni sovellus Jeesuksen kehotuksesta: ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa ansainneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut” (Matt. 6:5—6).
Sivumennen on väitettävä, että liberaalin oikeiston vastustus esimerkiksi perussuomalaisia kohtaan ei ole mitään eettis-poliittista huolta. Se on pohjimmiltaan kaunaa siitä, että moinen kansasta ja kansallisuudesta nauttiminen on hyödytöntä taikauskoa, joka jarruttaa markkinoiden toimintaa.
Laajemmalla yhteiskuntateoreettisella tasolla ajatus nautinnon vapauttamisesta liittyy myös harhaan, jota yksisilmäisimmät vasemmistofeministit vaalivat: kapitalismi kaatuu, kun seksuaalisesti tukahduttava ydinperhemalli saadaan poistettua. On omituista, että tällä näkemyksellä on edelleen kannattajansa, sillä perheyhteyksien liudentuminen, seksuaalinen vapaus ja sitoumuksien vähentyminen ovat olleet kapitalismille mitä suurin siunaus. Kuten Michel Foucault on huomauttanut, emme suinkaan elä seksuaalisen vapautumisen vaan pakkomielteisen seksuaalisuuden aikaa. Siitä puhutaan kaikkialla, jokainen esittelee seksuaalisuuttaan toisille, jokaista kannustetaan kokeilemaan ja löytämään itsensä ja niin edelleen. Kenelle onkaan helpompi myydä nautintoja kuin kavereiden kanssa hengailevalle, perheettömälle, Tinder-aktiiviselle, kolmekymppiselle luovan talouden ammattilaiselle? Instagramkin on saanut viime aikoina kritiikkiä siitä, että ihmiset eivät saa näyttää siellä nännejään (nähdäkseni toisten pakkoaltistaminen, somessa tai kaupungilla, omille nänneille on silkkaa fasismia). Iltapäivä- ja naistenlehdet kannustavat seksiin, koska se on terveellistä, tekee hyvää, auttaa jaksamaan, ehkäisee verisuonitauteja ja oikeat niksit hallitessasi saa kumppanin lankeamaan juuri sinuun. Oikein omaksuttuna seksuaalisuus tekee sinusta haluttavan, millä on selvä käyttöarvo. Siihen ei siis kannusteta sen itsensä vuoksi – täysin sulkeutuneen, välinpitämättömän, hyödyttömän ja järjettömän nautinnon vuoksi.
Jos taiteelle halutaan hakea yhteiskunnallista painoarvoa, se täytyy asettaa juuri tällaisen hyödyllisen, proaktiivisen ja itsetietoisen nautinnon vastapuolena. Taiteen poliittisuudenkaan ei tarvitse liittyä kriittiseen tiedostamiseen ja rakenteiden paljastamiseen, jopa päinvastoin. Idioterne-elokuvalle on syytä antaa tässä jonkinasteinen mallikelpoisuuden status. Eikö esimerkiksi olisi hienoa, jos teatteriesityksestä poistuisi analyyttiseen keskusteluun antautuneiden tiedostavien kansalaisten sijaan itsekseen kikattavia, käsiään heiluttavia mölisijöitä? Sellaisille olisi vaikea myydä mitään.
Linkki:
Nyt-liitteen toimitus: “Näytä tissit! – Instagram-trendi kannustaa paljastelemaan julkisilla paikoilla.” Helsingin Sanomat, Nyt-liite 28.7.2014.