Teksti: Vesa Rantama
Kuva: Lire, 1985 (Blanchot)
Tämä kirja, josta olisin halunnut tuollaisen kaikkialle yhtä aikaa vievän moottoritien, jää kaikkialle kurkottelevaksi kirjaksi, joka kuitenkin menee vain yhteen paikkaan kerralla ja palaa takaisin, kuten kaikki ihmiset, kuten kaikki kirjat, paitsi ne joissa vaietaan, eikä sellaista voi kirjoittaa.
– Marguerite Duras
Miten kirjoittaa hiljaisuudesta, vai olisiko tarkempaa olla kirjoittamatta? Kertomakirjallisuudessa hiljaisuus kuvataan yleensä äänien kautta. Hiljaisuudessa kuulen jotain, mitä en kuulisi dominantin äänen vaikutuspiirissä; hiekan rapina sandaalien alla; puron solina korkean mäen takana; äkillinen tuuli joka hiljaa narisuttaa pajua.
Kuvaillessaan näitä kirjailija kiinnittää huomiomme siihen, mikä puuttuu: kaupunkimelu, nykykirjallisuuden alku.
”Hiljaisuuden historia” -esseessään historioitsija Peter Englund käy läpi lukuisia maaseudun ja kaupungin ääniä vuosisatojen ajalta, mutta lähimmäksi hiljaisuutta hän pääsee kuullessaan lumen satavan kirjaston pihaan. Kaupungissa sen kuulee vain poikkeusolosuhteissa.
”Melun suuri virhe ei ole siinä, että se riistää meiltä tämän olemattoman ei-äänen, hiljaisuuden, vaan siinä, että se vie meiltä kaikki nämä pienet äänet.” (Englund)
Että kuulisin sinut, jonkin on vaiettava.
Kun keskiluokka keksi melun ja hiljalleen vetäytyi kaduilta asuntojensa hämärään, pian keksittiin höyrykone. Pandoran lipas oli auki.
Hiljaisuus on kauppatavara, sellainen korea ei-mikään, johon Dickensin ja Zolan köyhillä ei ollut varaa. Realistille olisi itsemurha kirjoittaa ei-mistään.
Hiljaisuuden arvostamisessa on helppo nähdä porvarillisen nousukkaan itselleen rakentama norsunluutorni. Kadulla massat ja hypnoosi, suggestio, somnabulismi, hysteria – kiihottavaa, hämärää, pelottavaa, äänekästä. Sisällä ydinperhe, järjestys ja hiljaisuus.
Dialogissa melu voi merkitä hiljaisuutta. Se väijyy kommunikaation taustalla, uhkaa viestin kulkua, voi milloin vain varastaa huomion: ”Nastarenkaat, vielä tähän aikaan keväällä?”
”What we re-quire is silence; but what silence requires is that I go on talking.” (John Cage)
Cagen 4’33” esittää hiljaisuutta, kolmessa osassa. Siihen tarvitaan metodi: rajattu kesto, mieluiten tunnettu esiintyjä, yleisö. Konserttirituaalin tutut konventiot. Oletamme dominantin äänen olevan peräisin esiintyjästä. Alussa David Tudor sulkee pianon kannen, sitten avaa sen lyhyesti kahden seuraavan osan alussa.
Johtopäätös: hiljaisuutta ei ole, ei ajassa. Tila on hiljaa, aika metelöi. Ensimmäisessä osassa tuuli ujeltaa nurkissa, toisessa sade alkaa ropista konserttisalin kattoon. Kolmannessa yleisö jupisee ja alkaa tehdä lähtöä, kaikenlaisia kiinnostavia ääniä. Hiljaisuus on kokemuksesi jonkin poissaolosta.
Julkaistessaan luentonsa Cage myös ”nuotitti” ne, jättäen tyhjää tilaa sanojen väliin kuvaamaan hetkiä, joissa hän ei puhunut : Nimittäin yleensä
proosa lörpöttää
melkein koko ajan.
Jos hiljaisuudella kirjallisuudessa olisi kasvot, ehkä ainoa tunnettu valokuva vanhasta Maurice Blanchot’sta? Pariisilaisen hypermarketin parkkipaikalla paparazzi yllättää rekluusin neron vuonna 1985. Ostoskärryt, Renaultin peräpää ja pitkä, harmaantunut hahmo – kuva kuin toive kadota kuvasta, s’enfuir, se taire.
Blanchot, jonka tuotanto on monella tavalla omistettu näiden merkintöjen aiheelle, eli hiljaisen elämän lähellä julkisuuden valokeilaa, monien kuuluisuuksien luotettuna ystävänä.
Ensimmäinen Blanchot’sta otettu valokuva on vuodelta 1929. Siinä esiintyy myös filosofi Emmanuel Levinas sekä kaksi tuntematonta nuorta naista ja yksi mies, kenties lähdössä ajelulle, yötä katselemaan. Blanchot’n tunnistaa vaivatta samaksi henkilöksi kuin kuusi vuosikymmentä myöhemmin, vaikka välissä on kokonainen hiljaisuuden kirjasto.
”Se ei ole hiljainen kieli, vaan kieli, jossa nimenomaan hiljaisuus puhuu. Tavalliselle puheelle on ominaista, että kuuleminen kuuluu sen perusluonteeseen. [..] Runoilija on henkilö, joka kuulee kuulumattoman kielen.” (Blanchot)
Hiljaista kieltä Blanchot’lle näyttäisi olevan arkisten toimintojen ja päämäärien ”karkea puhe”, jonka olemukseen kuuluu johdattaa meidät maailman asioiden pariin, ”tehtävien meluisaan kuumeeseen”. Parkkipaikalla kärryjä työntäessämme olemme itse luomamme illuusion taikapiirissä, huolehtimassa merkityksistä, jotka eivät itsessään tarkoita mitään. Ostokset, maksu, kantokyky, auto, asema, varallisuus, ja äkkiä: valokuva. Siihen vangittuna tämä hiljaisuus, jonka arjessa kuulemme maailman miljoonana äänenä.
”Olen ollut puhumatta kuukausia. Puhe on haurasta ja harhaanjohtavaa. Aika on menettänyt säännöllisyytensä, saaren ulkopuolinen maailma kiinnostavuutensa. […] Olen kietoutunut maisemaan. En enää erota raajojani maasta.” (Maria Matinmikko)
Hiljaisuus liukenee vähitellen tajuntaasi, niin kuin teepussi lammikkoon. Se hälventää rajoja, mutta kirkastaa katsetta. Juurruttaa, missä oletkin.
Ludwig Wittgensteinin mökki mäellä Norjan pisimmän vuonon päässä. Filosofi vietti pisimmillään kolmetoista kuukautta paikassa, josta näki kylän kattoja, mutta jossa sivilisaatio ei tullut liian lähelle. Sognevuonon mökin ja Thoreaun Waldenin voi nähdä yrityksinä kuulla paremmin, silloin kun ajan moottori nostaa kierroksia.
Nuorelle Wittgensteinille ajatus oli rajaton, mutta kielellä oli rajat. ”Kieleni rajat ovat maailmani rajat”. Vaikeneminen käsitti yhä laajempia alueita.
”Barbaria ei ollut kaukana sivistyksestä. Se oli sivistyksen vaiettu, piiloon jäävä ydin.” (Jan Blomstedt)
Muuttujat muuttaen: hiljaisuus ja puhe?
Paavo Haavikolle maailma puhui ”epäselvästi ja nopeasti ja kaikista asioista yhtä aikaa”. Eikö tämä humina juuri ole hiljaisuuden määritelmä?
”Lyhörd: för det som är
störning i radion.”
(Tomas Mikael Bäck)
Kveekarikokous pienessä asunnossa, Helsingin itäinen kantakaupunki. Kevätaurinko kurkistaa verhojen takaa, lämmittää parvekelasia. Kymmenen henkilöä istuu hiljaa paikoillaan. On lupa puhua, jos henki liikuttaa. Mark sanoo, että ikkunan voisi avata. Minä mietin, onko hengelläkin kuuma.
Monien romaanikirjailijoiden kokemus, jossa hahmot alkavat puhua heille ja rimpuilla ulos suunnitellusta juonenkulusta.
Iliaan henkilöt kuulivat jumalien puhetta, mitä psykologi Julian Jaynes pitää todistuksena varhaisantiikin aivojen kaksikamarisuudesta: vasen puoli piti yllä kielellisiä toimintoja, kuten tänäänkin, mutta oikea puoli oli siitä erillinen. Sen ääni kuului voimakkaana sodassa ja muissa poikkeustilanteissa, ja tulkittiin jumalalliseksi. Jaynesin mukaan Akilleelta ja Agamemnonilta puuttuu itsetietoisuus, eivätkä he istu alas puntaroimaan tekojaan – jumalten puhe, aivojen oikean kamarin automaatio, korvaa sen.
Tietoisuus purjehtii myöhemmin kirjallisuuteen Odysseuksen hahmossa. Hän joutuu selviämään oman nokkeluutensa ja hiljaisen harkinnan avulla, ja todella selviääkin aina Ithakaan asti. Troijaan jäi kasa ruumiita, jotka luottivat jumalallisiin ääniin.
Mooseksen kirjoissa jumala tekee näyttäviä ja äänekkäitä esiintuloja. Siinain vuorella kuullaan ukkonen ja niin luja trumpetin ääni, että israelilaiset vetoavat Moosekseen: ”Puhu sinä meille, me kuuntelemme. Mutta Jumala älköön puhuko meidän kanssamme, se on meille kuolemaksi”. (2. Moos. 20:19)
Myöhemmin jumalaa opittiin etsimään pyroteknisten temppujen ja sirkusmetelin tuolta puolen. Profeetta Elia seisoo odottamassa vuorella ja seuraa luonnonkatastrofien näytöstä: ”Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa.” (1. Kun. 19:11-12)
Syntyykö Elian silmien edessä mystiikka sellaisena kuin me sen tunnemme? Mindfulness-harjoituksena tämä ainakin on rajuhko.
Esterin kirjassa jumala ei esiinny lainkaan. Hänen poissaollessaan kuninkaat käyttävät aivan luontevasti korkeinta auktoriteettia. ”Kuningas Kserkses saattoi veron alaisiksi kaikki maat sekä meren rannikot ja saaret.” (Est. 10:1) Hiljaisuus avaa huikeita näköaloja neuvokkaille.
Ingmar Bergmanin Talven valossa toinen asetelma: pastori Tomas Ericssonille pahinta ei ole jumalan ääni vaan hänen hiljaisuutensa. Tomasin vaimo on kuollut, maailmaa uhkaa ydinsota. Tomas ja kanttori Fredrik aloittavat jumalanpalveluksen tyhjässä salissa.
Miksi Jeesuksen huutoon ristillä ei saatu vastausta? Joku sanoisi, että vastaus on vielä käynnissä: jumalalla on aikaa.
Jos puu ei kaadu metsässä, eikä kukaan ole kuulemassa, onko metsässä hiljaista?
Onko protestanttisuutta ajatella, että jumala on hiljaa, sen sijaan että näkisimme merkkejä hänen toiminnastaan kaikkialla? Jos luottaa vain Raamattuun, ihmeet ovat jo kansissa. Kaipaammeko päänsisäistä ääntä tai trumpettia Harjulla (iltasoitto Jyväskylässä), joka vahvistaisi uskomamme todeksi?
”Kirjailijan tulisi teoksessaan olla kuin Jumala maailmankaikkeudessa: läsnä kaikkialla, näkyvillä ei missään.” (Gustave Flaubert)
Menettääkö kirjailija kontrollin, kun hahmot alkavat puhua toisilleen? Mitä jos he yksissä tuumin päättävätkin vaieta?
”Koko maailmankaikkeudessa ei ole mitään niin Jumalan kaltaista kuin hiljaisuus.” (Mestari Eckhart)
Kafkan Seireenien vaikeneminen: pelottavampaa kuin mikään muu mitä seireenit voisivat tehdä.
Olen tässä, eikä ole mitään sanottavaa.
”Minä tahdon vaieta kaikesta mistä kieli on.” (Paavo Haavikko)
Kuuletko lumen satavan?
Voisiko tämä lause olla hiljaa?
Sano sinä.
Ole hiljaa!
Kirjallisuutta ja lähteitä:
Blanchot, Maurice: Kirjallinen avaruus. Suom. Susanna Lindberg. Ai-Ai 2003.
Blomstedt, Jan: Historian ironia. Tampereen aforismiyhdistys ry 2016.
Bäck, Thomas Mikael: De Tysta Gatorna. Schildts & Söderströms 2016.
Cage, John: Silence. Lectures and Writings. Marion Boyars 2009.
Duras, Marguerite: Jokapäiväinen elämä. Suom. Kristiina Haataja. Like 2001.
Englund, Peter: Hiljaisuuden historia. Suom. Timo Hämäläinen. WSOY 2004.
Flaubert, Gustave: Correspondance. Toim. Bernard Masson. Gallimard 1998.
Haavikko, Paavo: Kootut runot. Teos 2014.
Homeros: Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Suom. Paavo Castrén. Otava 2016.
Hukkila, Kari: Tuhat ja yksi. Teos 2016.
Kafka, Franz: Kootut kertomukset. Suom. Aarno Peromies, Eeva-Liisa Manner, Kristiina Kivivuori ja Markku Mannila. Toimittanut Hannu-Pekka Lappalainen. Kolmas painos. Otava 2010.
Jaynes, Julian: The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind. Mariner Books 2000.
Matinmikko, Maria: Valkoinen. ntamo 2012.
Mestari Eckhart: Sielun syvyys. Suom. Kai Pihlajamaa. Basam Books 2009.
Raamattu. Kirkon keskusrahasto 1992.
Thoreau, Henry David: Walden: Elämää metsässä. Suom. Antti Immonen. Kirjapaja 2010.
Wittgenstein, Ludwig: Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. 3. painos. WSOY 1984.