Christian Marclay: Guitar Drag – teos oli esillä New Yorkin PS1:ssa toukokuussa 2007
Christian Marclayn teoksissa asiat kohdataan usein epätyypillisesti. Teokset leikkivät sisältämiensä asioiden olemuksilla, ja niistä tulee itselleen vieraan oloisia. Marclayn teoksissa esiintyy usein musiikki-instrumentteina toimivia esineitä. Marclay on käyttänyt esimerkiksi levysoittimia, kelanauhureita ja rumpuja. Teokset saavat instrumentit soimaan tavalla, joka on niiden vakiintuneelle soimiselle vierasta. Tällainen äänen ulos kaivertaminen tuo soittimista esille odottamattomasti jotain mielenkiintoista ja nautittavaa.
Guitar Drag –teoksessa sähkökitara sidotaan ensin pickup -auton perään jonka jälkeen sitä raahataan maata pitkin. Sähkökitara on yhdistetty auton lavalla olevaan vahvistimeen. Kitaran ääni nousee vahvistimesta kaoottisena seurauksena niistä kolhuista, joihin se maahan iskeytyessään altistuu. Teos rakentuu lähihavaintoihin äänen ja kuvan nopeista ja odottamattomista liikkeistä. Auton liike ja maanpinnan kohtaaminen näyttävät kitaran äänellisesti ja visuaalisesti sattumanvaraisena. Kitara muuttuu odottamattomaksi esineeksi. Paeten tavanomaisia käsityksiä se ”soi” kaaosmaisella tavalla. Se ei toimi perinteiseen tapaan instrumenttina, jossa sitä hallitsisi ihmiskäsi.
Guitar Drag -teoksen voi myös nähdä tavalla, jossa nousee esiin kysymys äänestä sinänsä. Teoksen ääni irtoaa kaikista sitä determinoivista suhteista. Se katoaa rytmin ja harmonian siteistä täysin poikkeavaan ilmenemiseen.
Sähkökitaran voi nähdä teoksen kontekstissa koskettavan myös laajempia kulttuurillisia ja moraalisia kysymyksiä. Teos kyseenalaistaa kitaran luonnetta fetissoituna viihdekulttuurin objektina. Toisaalta kitara näyttäytyy naruun sidottuna ruumiina, joka riutuu kidutuksen uhrina, viihdekulttuuria sekin.
Noise -musiikki
Metelissään teos tuo mieleen noise -musiikin. Sen ääni on noise -musiikille ominaiseen tapaan meluisaa ja epäsäännöllistä. Myös viihteellisimmissä musiikin tyyleissä on käytetty noise -musiikille tyypillisiä äänen elementtejä, mutta niissä nämä elementit tuntuvat olevan sidottuja johonkin rakenteeseen. Viihteellisempi musiikki käyttää äänen meluisia elementtejä tavalla, jossa niiden merkitys on vakiintunut. Viihteessä meluisat elementit eivät aiheuta samaa päättämättömyyden tunnetta, jonka noise -musiikki voi saada aikaan. Nämä ristiriitaiset elementit on musiikin tuotannon prosessissa usein hiljennetty palvelemaan kokonaistuotetta. Guitar Drag -teos ei muistuta noise -musiikin perinnettä vain abstraktin äänen tasolla, vaan myös siinä, että se hajottaa siihen assosioituvat esittävät teemat kohti ristiriitaista muodonmuutosta.
Noise –musiikin tapaan Guitar Drag -teoksen ääni vaikuttaa korviimme vialliselta. Tätä korostaa teoksen äänen lo-fi -kaltaisuus. Sillä ei ole sitä äänen kirkkautta, joka hi-fi-äänellä on, se on kykenemätön viestittämään signaalinsa puhtaasti ilman minkäänlaista häiriötä. ’Viallisuus’ korostaa teoksessa äänen alkuperää, joka ei ole viallinen, vaan luonteeltaan niin ristiriitainen ja jännitteinen, että sen ilmaisu ei voi tapahtua signaalin puhtaudessa. Vahvistin ja kitara tuovat esille omat materiaaliset piirteensä hämärtäen ajatuksen, että ääni muodostuu tietystä lähteestä. Teos antaa sen sijaan äänen jollekin, joka kokonaisuudessaan on luonteeltaan epämääräistä. Se antaa äänen maailmalle, joka musiikin tuottamisessa usein pyritään hiljentämään typistämällä se vakiinnutetusta äänestä muodostuvaksi signaalin puhtaudeksi.
Teoksen meteli muistuttaa elämäämme keskellä äänten katkeamatonta sekamelskaa. Toisin kuin elämässä, Guitar Drag -teoksessa ääntä ei kuitenkaan pakoteta hiljentymään. Ääni on annettu kuuluville, se tulee esiin värähdellen kaikissa mahdollisuuksissaan. Sitä ei ole kartoitettu tyypilliseen tapaan tieksi, jossa valikoitaisiin äänistä vain ne, jotka katsotaan merkitseviksi. Teoksen vapaus metelille ei pakota osaa sen elementeistä hiljentymään metelin taakse. Kitarasta ei ole suljettu kuulumattomiin niitä epämääräisiä äänen elementtejä, jotka tavallisesti pyyhittäisiin pois pelkkinä häiriöääninä. Teoksen äänimaailma rakentuu vain toisistaan poikkeavista ja odottamattomista häiriöäänistä. Häiriöäänet on nostettu kuuluville osoittamaan sitä alkuperää, joka hiljennettynä löytyy äänen tuottamisen ja valikoinnin alta. Teos antaa metelissään äänen sille elementtien hiljaisuudelle, jota ei vielä ole pakotettu mihinkään suhteisiin.
Kitara, uhri
Merkitysen hämärtyminen koskee myös kitaraa naruun sidottuna objektina. Se tuo mieleen ajatuksen cowboy -tyylisestä kiduttamisesta, jossa uhria raahataan naruun sidottuna hevosen tai muun kulkuvälineen perässä. Teos kuitenkin hajottaa tämän äärimmäisen moraalisen tilanteen determinoituneet piirteet.
Teos ei näytä kiduttamista pakotettuna ratkaisuna. Se ei myöskään näytä kiduttamista irrallaan sen raa’asta väkivaltaisuudesta. Teos ei myöskään mielestäni kohtaa cowboy -tyylistä kiduttamista tyypilliseen tapaan viihteellistettynä. Kiduttaminen on irrotettu merkityksistä, joissa se kulutettaisiin helposti lähestyttävänä tuotteena.
Sähkökitara ei hajoa teoksessa rituaalisesti, kuten rock-konserteissa, joissa kitara hajotetaan. Sähkökitaran hajoamista ei rajoiteta fetissoituihin ja jo ennen tapahtumista kohtalokkaisiin merkityksiin. Se hajoaa äänekkyydessä, joka on päättämätön itsestään ja siitä, mitä se antaa itsestään kuultavaksi. Osa teoksen mielekkyydestä löytyy mielestäni sen tavasta hylätä välttämättömyys ja siirtyä leikkiin, jossa kaikki tarjoaa lähtökohdan erilliseen arviointiin. Sähkökitaran ollessa teoksen keskipisteessä tämä leikki kietoutuu erityisesti meidän omaan historialliseen tilanteeseemme. Sähkökitaraa ja cowboy-tyylistä kiduttamista yhdistää se, että ne vajoavat usein viihteellisin merkein tuotetuiksi. Usein ne rajataan helposti sulatettaviin merkityksiin. Aiheensa hajottavassa leikissään teos epäilee ajattelun vakiintumista tällaisiin fetissimäisiin prosesseihin.
Välttämättömyyden hylkääminen sähkökitarassa ja sen ympärille kietoutuvissa aiheissa näyttäisi kommentoivan tapaa, jolla oma elämämme usein kartoittuu merkitykseltään pelkäksi mediakuvastoksi.
Teoksen ääni on luonteeltaan keskeneräinen, se ilmaisee pelkkiä äänen elementtejä. Näiden kuultavaksi antaminen merkitsee, että ääntä ei ole annettu kenenkään valmiiksi määrittämänä. Teoksen ääni ei synny kenenkään tuottajan käsissä. Äänen syntyminen teoksessa on riippuvaista jokaisen omista lähtökohdista. Viihteellinen tuotanto pyrkii luomaan signaalin, joka voisi läpäistä kaiken puhtaudessaan. Se pyrkii supistamaan asiat tavalla, jossa ne ovat muokkautuneet äänen puhtaudeksi.
Guitar Drag riisuu viihteellistyneiltä aiheiltaan normaalikommunikoinnin kyvyn. Sen aiheet eivät enää ilmaise itseään. Teos ilmaisee vain läheisyyttään omiin tapahtumiinsa. Teoksen ääni on olemassa vain omassa paljaassa intensiteetissään ilmaisten sitä äänettömyyttä, joka on jätetty hiljentymään subjektiivisuuden taakse. Siihen liittyvän subjektiivisuuden muodostuminen on jätetty mahdollisuudeksi katsojalle.
A. Väkevä opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopitossa.
(Kirjoituksen on toimittanut A. Väkevän käsikirjoituksesta I. Hautamäki)