Taina Riikonen
Tämä aika on sakeanaan antroposeeniasiaa. Ihmisen geologiseksi aikakaudeksi määritelty antroposeeni puhuttaa tutkijoita miltei kaikilla tieteenaloilla, ja samalla käsitteen ympärillä kuhisee myös alati laajeneva joukko taiteilijoita. Joidenkin lausumien mukaan antroposeenista on muodostunut jopa jonkinlainen trendi taidepiireissä.
Myös taiteentutkijoiden ja kulttuurintutkijoiden ääniä kajahtelee kentillä yhä useammin. Luonnontieteiden kontekstissa esiin uutettu antroposeenin käsite on ymmärrettävästi synnyttänyt paljon ontologis-epistemologista vääntöä, ja erityisesti on kritisoitu sitä, että antroposeenin ajatus jähmettyy helposti suureksi universaaliksi kertomukseksi juuri kun koko suuren kertomuksen ideaa on onnistuttu rikkomaan esimerkiksi toiseuden, moniäänisyyden, paikantuneisuuden, kokemuksellisuuden tai aistimellisuuden käsitteillä. On tärkeää, että antroposeenista kirjoitetaan jatkuvasti entistä monitieteisemmin ja yhä uusien käsitteellisten apparaattien koskettamana. Antroposeenin käsite kaipaa säröä ja hankausta. Tässä yhteydessä on syytä mainita muun muassa viime vuonna ilmestynyt Tiede&Edistys -lehden ansiokas Antroposeeninumero (1/2017).
Tämän käsillä olevan numeron teema on antroposeenin suhde kulttuuriseen ja taiteelliseen äänentutkimukseen. Kulttuurisella äänentutkimuksella tarkoitetaan tässä väljästi kuunteluun, kulttuuriseen ja kriittiseen ymmärrykseen, etnografisiin menetelmiin, ääniympäristöihin, akustiseen kommunikaatioon ja akustis-ekologisiin merkityksiin niveltyvää monitieteistä tutkimustapaa. Taiteellinen tutkimus puolestaan viittaa taiteen tekemisestä ja kokemisesta eri tavoin ponnistaviin tutkimuksen ja kirjoittamisen muotoihin.
Numeron syntymiseen on monenlaisen tutkimuksellisen aleatorisuuden lisäksi vaikuttanut vahvasti myös akatemiatutkija Juha Torvisen tutkimusprojekti Music, Nature, and Environmental Crises (http://www.uniarts.fi/juha-torvinen) ja siitä versoneet erilaiset heijastumat musiikin- ja äänentutkimuksen kentillä. Torvisen kokoama ekomusikologis-äänentutkimuksellinen sessio vuoden 2017 valtakunnallisessa musiikintutkijoiden symposiumissa värähtelee edelleen jonkinlaisena pohjaresonanssina sille, että tätä numeroa ryhdyttiin kirjoittamaan.
Melu on kenties ilmeisin antroposeenin ajan äänellisistä konnotaatioista. Karoliina Lummaa kirjoittaa artikkelissaan melusta esteettis-filosofisena ongelmana. Lummaan mukaan melu laajentuu estetisoituessaan ja filosofisoituessaan kulttuurisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti kuvausvoimaiseksi käsitteeksi. Sen läpi voidaan tutkia niin ideologioita, ajatusmaailmoja, kokemuksellisuutta, mutta myös teknologioiden ja talouden suhteita. Melun kysymyksessä ei voi kuitenkaan tyystin sulkea korviaan globaaleilta ympäristö- ja resurssikriiseiltä, vaan on uskallettava kysyä myös, mitä melu tekee ihmiselle ja ympäristöille, koko ekosysteemille. Taidemelua ja ympäristömelua tulisikin Lummaan mukaan käsitellä tulevaisuudessa entistä enemmän toisiinsa kietoutuneina ilmiöinä.
Sini Mononen tarkastelee artikkelissaan ”Sotkamon Saatana ja protestin pervo politiikka” räpmuusikko Terttu Järvelän ekokriittistä protestilaulua, jossa käsitellään ympäristökysymyksiä Monosen sanoin ”kaikkien kysymyksinä”. ”Sotkamon saatana” maalaa kirjoittajan mukaan Talvivaaran kaivosyhtiöstä ja suomalaisesta yhteiskunnasta katkeran kuvan. Räplaulu runnoo kovin sanoin ahneuden kulttuuria, itsekkyyttä, oman edun tavoittelua ja taloudellisten näkökohtien itsestäänselvää suosimista ympäristökysymysten sijaan.
”Sotkamon Saatana” haastaa Monosen mukaan normatiivisen ja voimakkaan maskuliinisen kulttuurin ja sen erilaiset marginalisoimisen tavat. Useat vastakohdiksi asetetut voimasuhteet, kuten valtavirta – underground, ”yleinen etu” – aktivismi, talouspuhe – ekokritiikki, teknologia – luonto ja tieto – tunne nyrjähtävät Järvelän protestilaulussa uuteen asentoon. Marginaalin tai undergroundin äänten ei tarvitse olla hiljaisia tai poliittisuutta kaihtavia, vaan ne voivat päinvastoin olla avoimen aktivistisia ja toiminnallisia. Vastavoimana talouspuheen ylläpitämälle rationaalisuuden ja neutraaliuden korostamiselle ne voivat niin ikään puhua laajalla tunnerekisterillä, myös raivon ja turhautumisen kielillä. Rationaalisuuden käsite asettui Talvivaaran tapauksessa voimakkaaseen ristivetoon myös siksi, että Monosen artikkelin toimitusprosessin aikana yhtiön tietoja piti päivittää useaan otteeseen ympäristörikoksiin liittyvien oikeudenkäyntien edetessä.
Biodiversiteetin radikaalit muutokset ovat ajassamme totta, samoin kuin muutosten tuottamat uudenlaiset lajien syntymien ja kuolemien kehät. Valaiden muovikuolemat esimerkiksi ovat nykyisin arkipäivää. Antroposeenin aikana valaiden lauluun valuu muovisia kaikuja: bentseeni, butadieeni, propeeni ja eteeni tuottavat polymeerisiä, supermarketin muovipussin muotoon kovettuneita taajuuksiaan. Ajatuksessa on jotain vastustamattoman epämiellyttävää. Meret ovat muuttuneet kaatopaikoiksi, kuten Tanja Tiekso sanoo artikkelissaan ”Kolme laulavaa valasta”. Taiteellista tutkimusta, zoomusikologisia käsitteitä ja Hélène Cixous’n ajatuksia yhdistelevä Tiekso pohtii tekstissään erontekoja inhimillisen ja ei-inhimillisen sekä laulun, kommunikaation ja äännähtelyn väleillä. Antroposeenin jälkeisen musiikkikäsityksen aika puhuu välähdyksenomaisesti ainoastaan tuhansista vuosista, mutta valas on laulanut valtamerissä jo kymmeniä miljoonia vuosia.
Omassa tekstissäni kuuntelen Helsingin Suvilahdessa sijaitsevan Hanasaaren B-voimalan huminaa Antti Salmisen ja Tere Vadénin öljyn kokemuksellisuuden filosofian läpi. Salminen ja Vadén puhuvat erityisestä kokemuksellisuudesta, jota syntyy öljyn poikkeuksellisten ominaisuuksien yhtyessä historiallisiin yhteiskuntajärjestyksiin, psykologioihin ja mieliin. Hanasaaren kaupunkivoimalan patsasmainen jyminä rinnastuu kuuntelukokemuksessani sekä hiljaisuuteen että atomisaatioon eli aineellisia asiayhteyksiä ja syy-seuraus-suhteita katkovaan vieraantuneisuuteen. Piipusta tupruavan savun voi nähdä, mutta tuotantoketjun prosessien äänet vaimenevat kaupunkikulkijan kuulokulmassa pinnanalaiseksi fossiilikoneen värähtelyksi.