23.11.2007 Kari Yli-Annala
History will repeat itself. Strategies of re-enactment in contemporary (media) art and performance. HMKV at Phoenix Halle Dortmund: 9.6. – 23.11. 2007/ History will repeat itself. Strategien des Reenactment in der zeitgenössischen Kunst. Kunst-Werke Institute for Contemporary Art Berlin: 18.11.2007 – 13.1.2008
Paraikaa Berliinin Kunst-Werkessä on esillä kiinnostava mediataiteen näyttely, johon tutustuin aikaisemmin tänä vuonna sen edellisessä esityspaikassa. Olin silloin matkalla Kasselin Dokumentaan mutta pysähdyin myös entisellä hiilikaivosalueella sijaitsevaan Dortmundiin tutustumaan paikallisen mediataiteen näyttelytilaan. Kysymyksessä on uusiokäyttöön otettu entinen teollisuushalli, jota ylläpitää paikallinen järjestö HMKV eli Hartware MedienKunstVerein Dortmund. Halli on tehokkaassa käytössä suuren osan vuotta, mutta talveksi se sulkeutuu, koska tila on lämmittämätön.
Esillä olevan näyttelyn History will repeat itself teemana oli re-enactment joka tarkoittaa uudelleen eläytyen näyteltyjä kuvaelmia ja tapahtumia. Sen pääkuraattoreita olivat olleet eurooppalaisten mediataiteen piirissä hyvin tunnettu ja arvostettu Inke Arns sekä Gabriele Horn. Heitä en tavannut, mutta kylläkin heidän kanssaan yhteistyössä näyttelyä koonneen co-kuraattorin Katharina Fichtnerin. Tunnelma oli rento, ja näyttelytilan yhteydessä olevassa kahvilassa oli mukava piipahtaa juttelemassa ja mietiskelemässä rikkaan näyttelyn antia.
Minut sai houkuteltua Dortmundiin ennen kaikkea mahdollisuus nähdä re-enactment -teemaisen videoinstallaatiotaiteen klassikko, Pierre Huyghen Third Memory (1999). Se käsittelee kiinnostavasti fiktion ja faktan, henkilökohtaisten muistikuvien ja muistissa luodun narraation suhdetta. Third Memoryn taustalla on New Yorkissa 22.8.1972 tapahtunut, Yhdysvalloissa tavattomasti mediahuomiota saanut Chase Manhattan Bankin ryöstö. Sidney Lumetin elokuva Hikinen iltapäivä (Dog Day Afternoon, 1975) perustuu tähän.
Huyghen videoteoksessa esiintyy hieman harmaantunut, vatsakas, mutta hyväkuntoinen alkuperäinen pankkiryöstäjä John Woytowiczs. Woytowiczs esiintyy niin Lumetin elokuvaa kuin alkuperäisen pankkiryöstön tapahtumia tutkivissa kohtauksissa yhdessä näyttelijöiden kanssa, kommentoiden niiden kulkua ja Lumetin elokuvan toteutusta. Installaatioon kuuluvat myös sanomalehtien sivujen reproduktiot, joissa tapahtuman herättämä huomio tulee hyvin esiin. Installaatioon kuuluu myös katkelma aitoa televisiossa esitettyä talk-showta, jossa haastatellaan Woytowiczsin kumppania, jonka sukupuolenvaihdosleikkausta varten pankista ryöstetyt rahat oli suunniteltu käytettävän. Teos muistuttaa, että todellisuus on joskus tarua (eli elokuvaa) ihmeellisempää, eivätkä fakta ja fiktio ole oikeastaan koskaan täysin erotettavissa toisistaan.
Näyttelyn re-enactment –teema tulee esiin myös yhdysvaltalaisen Robert Longon valokuvissa Yhdysvaltojen sisällissodan aikaisia taisteluita uudelleennäyttelevistä ihmisjoukoista. Valokuvat on manipuloitu näyttämään aidoilta sisällissodan aikaisilta kuvilta.
Näyttelyssä on mukana myös mm. C-Level (Team Waco) -ryhmän tekemä tarkoituksellisen häiritsevä ja provokatiivinen tietokonepeli Waco Resurrection (2003), joka perustuu vuonna 1993 tapahtuneeseen 75 ihmisen kuolemaan johtaneeseen tapahtumaketjuun. Tietokonepelissä pelaaja houkutellaan samastumaan päähän asetettavan naamion avulla David Koreshin tietokonepelihahmoon. Koresh oli pakkojoukkoitsemurhan tehneen Daavidin oksa –uskonlahkon johtaja.
Pelin lähtökohta on lahkon hallitseman rakennuksen piiritystilanne. Kun naamio on asetettu päähän, katsoja voi aloittaa tulituksen Koreshina rakennusta piirittäviä liittovaltion poliisin iskujoukkoja vastaan. Banalisoimalla aiheen tekijät tuovat ilmi kulttuurimme äärimmäisen kompleksisen suhteen tuotoksiinsa: olivat nuo tuotokset sitten Koreshin kaltaisia enemmän tai vähemmän poikkeuksellisia subjekteja tai holtittomaan aseenkäyttöön rohkaisevia tietokonepelejä.
Uudelleennäytteleminen tai -esittäminen herättää teemana monia kysymyksiä: mikä on uudelleenesitetyn ja alkuperäisen suhde? Mitä toisto saa aikaan? Tuleeko tapahtumasta todempi, kun se näytellään uudelleen eli alkaako uudelleennäytelty versio pikku hiljaa korvata alkuperäistä.
Näin tuntuu käyvän esimerkiksi Omer Fastin videoinstallaation Spielberg´s List (2003) kuvaamassa todellisuudessa. Sen aiheena ovat ne vaikutukset, joita Steven Spielbergin elokuvan Schindlerin lista (1993) kuvaukset ovat saaneet aikaan Puolassa. Haastateltavat kertovat, että Spielbergin elokuvan ensi-illan jälkeen amerikkalaiset turistit halusivat traditionaalisen keskitysleirien raunioilla käynnin lisäksi nähdä myös kyseisen elokuvan kuvauspaikkoja ja lavasteita. Ne siis liitettiin mukaan turistikierroksiin.
Fastin teoksessa näytetään niin aitoja 1940-luvun rakennelmien raunioita kuin kuvauksia varten rakennettuja keskitysleirilavasteitakin. Videokuvasta ei näy onko kysymys oikeasta vai lavastetusta näkymästä. Claude Lanzmannin elokuva Shoah (1993) näytti keskitysleirien kokeneiden ihmisten haastatteluja ja nykyhetkellä kuvattuja II maailmansodan aikaisten tapahtumien paikkoja pelkistetysti ilman uudelleendramatisointia. Fast palauttaa mieliimme sen, mistä Lanzmann halusi etääntyä: keskitysleirifiktion dramatisointien ja rekonstruktioiden ulottuvuuden.
Fast haastattelee elokuvan joukkokohtauksissa esiintyneitä iäkkäitä puolalaisia, joista osa oli kokenut myös oikeiden keskitysleirien kauhut. Vaikka kuvauksissa esiintyvät natsivartijat ovat vain kuvia, osa spektaakkelia, ne sekoittuvat oikeiden kokemusten muistikuviin. Myös Spielberg asettuu joukkokohtauksien ihmismassan liikuttajana hieman outoon valoon.
Re-enactmentiin liittyvä dramatisointi ja kerronnallistaminen ovat näyttelyssä selvästi esiin nouseva tärkeä juonne. Tarinoiden kertominen ei riitä. Haluamme olla mukana rituaaleissa, ymmärtää ja lujittaa toiston avulla menneitä tapahtumia ja niiden rakenteita. Re-enactmentin teema tuo esiin kokemuksen tätä puolta.
Dortmundissa tuntuu kuitenkin myös siltä, että historiassa kaikki asiat eivät toistu – ainakaan samanlaisina. Hiilikaivoksista nouseva kivipöly ei enää peitä maisemaa ja ihmisten keuhkoja. Vanhoille kaivosalueille etsitään uutta käyttöä esimerkiksi kulttuurikeskuksina. Yksi vanhan kaivoskombinaation valtavista säiliöistä on saanut uusiokäytön vedellä täytettynä syvyyssukeltajien harjoitusaltaana. Kaivostoiminnan aikana syntynyttä jätekiviainesta siirretään. Siitä muodostuu vuoria ja mäkiä, maansiirrosoperaatioiden tullessa osaksi seudun maisemointia. Lähitulevaisuudessa kaivosalue muuntuu kenties vehmaaksi puistomaiseksi alueeksi, jota halkovat keinotekoiset kanaalit.
Kari Yli-Annala