23.11.2007 Harri Laakso
Jotkin asiat ovat suuria kuin elämä. Urheiluselostuksissa taas saattaa usein kuulla, että suurissa peleissä onkin kyse ”pienistä marginaaleista”. Ilmaisulla halutaan sanoa, että lopputulos voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa tasavahvojen joukkueiden koetellessa toisiaan. Kaikki on pienestä kiinni: perussuorituksen ylittävästä pinnistyksestä, hiuksenhienosta erosta yksilöiden taituruudessa ja hivenestä onneakin. Hetkessä tavanomaisuus voi muuttua taianomaisuudeksi.
Ensialkuun voisi luulla, että Douglas Gordonin ja Philippe Parrenon Zidane: A 21st Century Portrait (2006) olisi kuin laboratorio, jossa näitä marginaaleja – suuren ja pienen välistä kisailua – voisi tarkkailla. Pian tulee kuitenkin selväksi, etteivät jalkapalloilija Zinedine Zidanen iholle ulottuvat ja hänessä pysyttelevät lähikuvat kykenekään kertomaan mitään enempää tai tarkempaa.
Peli vilistää Gordonin ja Parrenon elokuvassa ohi kahdellakin eri tavalla, kahdenlaisen menetyksen voimasta. Etäisyyden puuttuessa asian hallinta tulee mahdottomaksi, vaikka luulemmekin olevamme intensiivisen tarkkaavaisia. Mitä tiiviimmin seuraamme Zidanea, sitä vähemmän voimme asettua hänen tilalleen, koska hänen asemansa pelin osana piiloutuu silloin näkyvistä. Voimme vain tuijottaa hänen silmiinsä ja arvuutella yhä pontevammin ”voi jospa voisin nähdä mitä nuo silmät nyt näkevät.”
Kuvasta tulee erilainen kuvallinen tapahtuma, jossa emme enää tunne hallitsevamme kohdetta, vaan katseemme antautuu kohteelle, joka hallitsee sitä. Pelitilanteilla ja pelin kululla ei enää ole merkitystä, juuri merkitys on paennut katseestamme. Ja ottelun väliajalle sijoitetut uutismaiset välähdykset saman päivän tapahtumista eri puolilla maailmaa vain vahvistavat pelin itsensä tyhjentynyttä kulkua.
Toinen menetys on ajallinen. Asiat eivät kenties liu’u katseen ohi yhtään sen nopeammin kuin aiemminkaan, mutta elokuvassa vaikuttaa siltä, koska katseelta on riisuttu merkityksenannon mukana myös kyky rekonstruoida jo nähtyä. Elokuvaa katsoessa epäilee omia silmiään myös sen hajamielisen ja meditatiivisen mielentilan vuoksi, johon elokuva katsojansa johdattelee.
Näin jalkapallopelin tapahtumallinen luonne yhdistyy elokuvassa elokuvan teoksellisuuteen. Etäisyys ja ajan kulku, paikka ja hetki lipsuvat otteesta suuren jalkapalloilijan pieniä liikkeitä seuratessa. Sillä pelien ja teosten luonne ei olekaan pienissä marginaaleissa vaan siinä ainutkertaisessa kulussa, jota tilastoinnit ja analyysit eivät myöhemminkään tavoita.
Sitä paitsi, kenties nuo marginaalit eivät myöhemmin enää tunnu niin pieniltä, eikä moni suuri pelaaja tunnu niin suurelta. Edesmennyt ranskalainen kirjailija Maurice Blanchot kirjoitti marginaaleista kertomuksessaan Päivän hulluus: ”Minun on tunnustettava, että olen lukenut paljon kirjoja. Kun kuolen, kaikki nuo niteet muuttuvat vaivihkaa: marginaalit tulevat leveämmiksi, ajattelu raukkamaisemmaksi.” 1
Harri Laakso
1 Maurice Blanchot, Päivän hulluus, Suom. Helena Sinervo. (Helsinki: Ai-ai, 1996), 9. Käännöstä muutettu. “Je dois l’avouer, j’ai lu beaucoup de livres. Quand je disparaîtrai, insensiblement tous ces volumes changeront; plus grandes les marges, plus lâche la pensée”. (Maurice Blanchot , La folie du jour, (Éditions Fata Morgana, 1973), 17.