3.12.2007 Kalle Hakkarainen
“Cinema is projection of stills — — I feel that every
frame that is projected too much makes the whole thing
less articulate. I have twenty-four communication possibilities per second, and I don’t want to waste
one.”
-Peter Kubelka
Peter Kubelkan elokuva Arnulf Rainer (1958/60) koostuu mustista ja kirkkaista filmiruuduista, joita vaihtelemalla Kubelka luo eri rytmisiä välkkeitä ja vilkkumisia. Kuvan lisäksi elokuvassa on myös ääniraita, joka koostuu hiljaisuudesta, noisesta ja noisen ja hiljaisuuden vaihtelusta. Elokuvassa pääosaan nousee rytmi. Äärimmäisen yksinkertaistettujen ja vastakohtaisten elementtien, valon ja pimeyden, melun ja hiljaisuuden välillä hidas, toisinaan stroboskooppisen nopea vaihtelu laittaa katsojan aistit koville.
Mustan ja valkoisen vaikuttavuus vuorottelee. Ensin valkokankaalle projisoitu kirkas valo pakottaa siristämään silmiä. Valo-jakson jälkeen musta saa aikaan saman reaktion. Silmät tottuvat vuoroin valoon, vuoroin pimeään ja Kubelkan arvaamaton rytmi saa aikaan sen, että vaihto toiseen on aina dramaattinen ja huomattava. Pimeys, käytännössä siis tyhjä valkokangas, alkaa tuntua elokuvassa jopa valoa vaikuttavammalta tehokeinolta.
Tyhjä kangas, joka ei varsinaisesti eroa mitenkään kankaasta ennen elokuvan alkamista, tuntuu voimakkaalta kuvalta sen ympärillä olevien kuvien ja äänien ansiosta. Kokonaisuus toteuttaa puhtaasti klassista montaasiteoriaa. Kuuluisassa esimerkissä miehen ilmeettömät kasvot ja soppalautanen ilmaisevat peräkkäin leikattuina nälkää. Kubelkan elokuvassa kirkas valo saa tyhjän valottoman kankaan tuntumaan vaikuttavalta kuvalta.
Erittäin merkittävässä osassa ovat myös tapahtumat ääniraidalla. Ääniraidan noise on välillä selkeästi synkronoitu kuvaan, ääni ja hiljaisuus vuorottelevat samaa tahtia valon ja pimeyden kanssa. Toisinaan ääni kuitenkin irtautuu omaksi rytmiseksi kokonaisuudekseen. Elokuvan alkupuolella katsoja opetetaan uskomaan äänen ja kuvan kulkevan koko ajan synkronissa. Tämä rytminen riippuvuus rikotaan kuitenkin nopeasti.
Elokuvan alun ääni-kuvarytmitys, ja opittu äänen ja kuvan riippuvuus-suhde saavat päässäni aikaan sen, että myöhemmin ollessaan irrallisena elementtinä, pelkkä ääni saa minut refleksin omaisesti siristämään silmiäni, vaikka kuvassa ei tapahdukaan mitään muutosta. Ääni ja kaksi eri kuvaa luovat vuorottelullaan polyfonisen kokonaisuuden, joka mielenkiintoisen rytminsä ansiosta säilyy pitkään kiinnostavana.
Elokuva tiivistää sen, mitä elokuvan leikkaaminen pohjimmiltaan oikeastaan on: 24 ratkaisua sekunnissa. Elokuva esittää ajatuksen siitä, että ensimmäinen ratkaisu oikeastaan on se, onko kankaalla ylipäänsä mitään. Elokuvan kesto 6.30min tarkoittaa käytännössä yli yhdeksäätuhatta ruutua. Kubelkan elokuvassa vaikuttavimmat kohdat tuntuvat olevan juuri ne hetket kun kangas on pimeä.
Tarkoituksellisen satunnainen rytmi tekee katsomiskokemuksesta intensiivisen. Rytmi luo jännitteen ja pelon siitä, että kirkas valo tai ääni ilmestyy taas keskelle pimeyttä. Mietin, onko kyseessä sävellystyö, jossa kuvat ja äänet järjestyvät vain Kubelkan oman rytmitajun pohjalle vai onko Kubelkalla jokin metodi kuviensa järjestämiselle. Olisi mielenkiintoista kirjoittaa elokuva paperille.
”In cinema, nothing ever moves. Everything that looks like moving, moves in steps.”
-Peter Kubelka, Kiasma 2007
Kaikki liikkuu askeleissa. Myös ihmisen aivot. Ensimmäisenä sulkijana toimivat tietysti silmät, joiden räpäytysten tiheys määrittää sen, kuinka paljon visuaalista informaatiota aivot saavat kerralla prosessoitavaksi. Aivot toimivat sähköimpulsseilla, jotka taas saavat voimansa sydämen sykkeestä. On osoitettu, että vilkkuvat valot ja voimakkaat äänet voivat vaikuttaa suoraan aivo-aaltoihin.
Stroboskooppi -efektiä tutkittaessa on todettu yli viiden välähdyksen sekunnissa aiheuttavan jo joillekin herkimmille katsojille epileptisiä reaktioita. Elokuvassa kuitenkin on 24 välähdystä sekunnissa, jotka normaalisti eivät aiheuta katsojissa pahanolontunnetta. Tavallisesti katsoja ei edes huomaa kuvan vilkkuvan. Kubelkan valitsema mustan ja valkoisen vuorottelu sen sijaan näyttää vilkkumiselta ja aiheuttaa katsojassa oudon sekavuuden tunteen.
Kuinka suuri askeleen tai muutoksen tulee olla, jotta sen huomaa? Kuinka paljon kussakin ruudussa täytyy olla muutosta edeltäjiinsä, jotta kuva muuttuu stroboskooppiseksi eikä jatku enää lineaarisena muutoksena? Kubelkan elokuva eroaa monista muista myöhemmistä strobo -elokuvista tekotapansa ansiosta. Elokuva on käsin tehty, jokaisen ruudun paikkaa on mietitty. Ehkä tämä tekniikka tekee elokuvan strobosta jotenkin lajityypin keskiarvoa mielenkiintoisempaa katsottavaa. Kubelka orkestroi elokuvallaan katsojien aisteja. Olisi mielenkiintoista tehdä elokuva katsojista katsomassa Kubelkan elokuvaa ja nähdä vaikuttaako elokuva kaikkiin katsojiin samankaltaisesti.
Klassisessa elokuvaleikkauksessa pyritään säilyttämään kuvan huomiopiste leikatessa paikallaan. Tavoitteena on, että katsoja joutuisi liikuttamaan ja tarkentamaan uudelleen silmiään mahdollisimman vähän. Hyvin toteutettuna katsoja ei edes huomaan elokuvaa leikatun.
Suuret huomiopisteen vaihtelut saavat aikaan katsojissa vieraantumisen hetken silmien joutuessa etsimään kohteen uudelleen näkökenttään. Tätä voidaan luonnollisesti käyttää myös hyväksi. Huomiopistettä jatkuvasti siirtämällä saadaan leikkaukset näyttämään nopeammilta ja sekavimmilta. Kubelkan filmissä ei ole mitään mihin katsettaan kohdistaa.
Kuvissa ei ole valon ja pimeyden lisäksi muuta kuin satunnaista pölyä ja naarmuja. Kuitenkin välillä, tietyn taajuuden saavuttaessaan, mustan ja valkoisen vaihtelu ei enää ole lainkaan pahaa katsottavaa, vaan jopa miellyttävää. Kenties näissä kohdissa vilkkuminen saavuttaa taajuuden lähellä aivojen tai sydämen omaa taajuutta. Aivot synkronoituvat vilkkumiseen eivätkä yritä taistella sitä vastaan.
Kirjoittaja opiskelee Kuvataideakatemian tila-aika linjalla